Voiko joku terapia

terapiasta nimittäin,

...mutta sinne lähdettävä vapaasta tahosta (ei painostettuna saati pakotettuna)... ja vilpittömästi yrittetään korjata ja ymmärtää suhdetta joka kariutumassa.

Mellä ero tuli terapaiasta huolimatta jo vuosia sitten ... mutta ei se terapia hukkaan heitettyä rahaa tai aikaa ollut, eromme (jota välillä terpautti jopa suositteli vaihtoehtona) oli lopulta hyvin sopuisa ja vuoroviikottelulle tapaamisen suhteen syntyi hyvät perustat. Varmasti terapian auttoi meitä kumpaakin ymmärtämään omia virheitä, joita en ole uudessa suhteessani toistanut (onneksi)... eikä näköjään exäni omassaan (onneksi).

Terapia on hyödyllinen joka tapauksessa, sillä sitä kautta myös mahdollinen ero on vähemmän traumaattinen molemmille osapuolille. Tietysti edellyttäen että molemmat sinne lähtevät vapaa-ehtoisesti ja omasta halustaan.

Luottamus ja sen perustat luotettavuus, avoimuus, rehellisyys ja vilpittömyys ovat ominaisuuksia joita yksikään terapia ei kahden ihmisen välille luo.

Kyse on ominaisuuksista joita ihmisessä on erinäisissä määrin tai ei ole. Ihminen voi itsessään kehittää näitä piirteitä jos haluaa. Siis lähtee ihmisestä itsestään.

Joissain tapauksissa aikojen kuluessa puoliso muuttuu toisen silmissä mielenkiinnottomaksi ihmiseksi, etäiseksi, jonka kanssa ei enää halua elämäänsä jakaa. Se voi tuoda mukanaan pettämistä ynnä muuta. Terapia voi havahduttaa ihmisen näkemään itse missä tilassa ollaan. Ja sekin on jo jotain: ymmärtää miksi asiat ovat päin peetä, ymmärtää että puoliso on kenties loukkaantunut ja murtunut ja siten osaa ehkä pyytää anteeksi. Ja toisinpäin.

Varmaan on myös tapauksia, joissa pariskunnan kumpikin osapuoli on päätynyt yhdessä pysymiseen, mutta kyllä se jo edellyttää molemmilta vahvaa halua sekä anteeksiantamista entisistä virheistä puolin ja toisin.

Itse henkilökohtaisesti en usko, että tunne sydämessä aukeaa terapian johdosta, enkä haluaisi jatkaa yhteiselämää puolison kanssa jollei tämä tunne sitä sydämessään. Muodollisesti yhdessä voidaan pysyä "lasten takia", mutta kyllä lapsetkin vaistoavat ja huomaavat jos vanhempien väliltä puuttuu rakkaus ja välittäminen. Sellaista esimerkkiä en minä haluaisi lapsilleni antaa.

Mun kohdalla se ei auttanut. Mentiin exän kanssa (mun tahdosta) parisuhdeneuvontaan, tai terapiaan, en muista mikä se oli. Juteltiin ja terapeutti sanoi, että teillä on kaikki hyvin, menkää kotiin ja rakastakaa toisianne. Pari vuotta sen jälkeen erottiin.

Tuossa jo muut sanoivat, että molempien sitä terapiaa tai neuvontaa täytyy haluta. Tietysti. Koska jos itse sitä tahtoo, silloin tod. näk. on sisäinen motivaatio asioiden selvittelyyn.
Mun exä lähti pitkin hampain mun mieliksi. Jälkikäteen ainoa tulos oli, että asia otettiin vinoillen esiin riitojen yhteydessä. Ongelmien syihin ei päästy käsiksi, koska exän päässä asia oli jo selvä: minä olin paska ja ainoa ratkaisu olisi ollut, että minä muutun paremmaksi ihmiseksi. (Toki niinkin, mutta kun en oo normaalia paskempi, eli viat ja ongelmat oli molemminpuolisia).
Ainakaan sinne terapiaan ei kannata lähteä sillä mielellä, että saa asiantuntijan lausunnon sen toisen osapuolen vioista, vaikka niitä olisikin. Silloinhan se on eri projekti kuin aito terapia.

Niin, kokemuksestani sanon, että mitä wanhemmaksi tulee, sen krantumpi on kumppaninsa suhteen. Eli vanhempana kumppanin vaihto ei monastikaan tuo kuin uusia, mutta toki erilaisia ongelmia eli, jos pääsee yhdestä vaivasta niin toinen/toiset on edessä.
Aina kannattaisi yrittää löytää ratkaisu yhteisiin ongelmiin. Mutta kissan lättääminen pöydälle on niin vaikeaa. Itse olen sitä kokeillut ja niinpä olen jo toivottomankin suhteen repaleen saanut taas workkimaan. Helppoa se ei ole ollut, mutta kannattaa kokeilla; mitäänhän ei menetä....