Mitä tehdä kun kaikki on periaatteessa hyvin mutta ei kuitenkaan? Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta, kihloissa 6 ja oma asunto hankittu. Ei lapsia. Suurin ongelma se, että mies on työnsä puolesta erittäin paljon poissa kotoa, työ muuttunut sellaiseksi muutama vuosi sitten. Itse haluaisin tavallisen parisuhteen ja arjen, olla yhdessä kotona, omia menoja unohtamatta, mutta siis sellaista tavallista elämää. Nyt olen kotona aina yksin. Tapaan kavereita ja on omia menoja ja harrastuksia, se ei ole ongelma, en ole riippuvainen miehestäni vaan haluankin välillä "omaa rauhaa". No sitä nykyään kyllä riittää! Miehelle olen tästä puhunut useaan kertaan, vastausta saamatta. Hänellä olisi mahdollisuus muuttaa työtään niin, että olisi enemmän kotona. Miksi hän ei tee sitä? Kuitenkin kaikki on hyvin silloin kun hän kotona on, meillä on mukavaa jne. Seksikin sujuu oikein hyvin. En nalkuta. Eli ei PITÄISI olla mitään syytä vältellä kotioloja.
Muutkin asiat mietityttävät, olen pitänyt luonteidemme eroa alkuvuosina positiivisena asiana ja että siksi sovimme hyvin yhteen. Viime vuosina on alkanut ottamaan päähän. Itse en voi sietää ikuista negatiivista asennetta kaikkeen, kaikki asiat ja ihmiset ovat paskoja, joka toinen sana puheessa on kirosana. Itse olen rauhallinen mutta mies rajähtelee usein ihan mitättömistäkin asioista (autoliikenne, tavarat ei löydy ihan heti jne.), sitten pitää huutaa niin hitosti ja kiroilla, tietty, suoranaista raivoa! Hän osaa myös sanallisesti olla aika ilkeä, olen hyvin usein loukkaantunut hänen puheistaan ja huudoistaan. Hänen tapanaan on syytellä minua kaikesta; mikä tahansa on kadoksissa tms. se on tietysti minun syyni! Vaikka en olisi lähellä/paikalla ollutkaan. Mitään hän ei pyydä anteeksi vaikka tietää loukanneensa minua.
Mutta sitten usein kaikki on myös hyvin. Meillä on hauskaa ja mukavaa yhdessä (silloin harvoin kun yhdessä olemme). Ne ajat eivät kuitenkaan saa unohtamaan todellisuutta, koska se on aina läsnä ja tulee esille kyllä. Meillä on nätti ja kiva koti johon olemme panostaneet. Mutta en ole noin 6-7 vuoteen kuullut hänen sanovan että hän rakastaa minua. Sanoo että mitä hän on kodin eteen tehnyt, riittää kertomaan hänen tunteistaan. Ei minun mielestäni, kaipaan itse enemmän, hellyyttä ja sellaista, niitä ei tältä mieheltä saa.
Olen jo pitkään miettinyt, onko hän sittenkään minulle se "oikea"? Olisimmeko KUMPIKIN onnellisempia toisenlaisten kumppaneiden kanssa? Olisiko tyhmää erota vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin? Koska luottamuspuoli, taloudellinen tilanne ja yhdessä viihtyminen (useimmiten) on ihan ok. Hän on kuitenkin luotettava ja vastuuntuntoinen, kunnon mies. Olenko ihan tyhmä kun edes mietin tälläisiä? Kun PALJON huonompiakin miehiä on. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Ja miten kävi?
Muutkin asiat mietityttävät, olen pitänyt luonteidemme eroa alkuvuosina positiivisena asiana ja että siksi sovimme hyvin yhteen. Viime vuosina on alkanut ottamaan päähän. Itse en voi sietää ikuista negatiivista asennetta kaikkeen, kaikki asiat ja ihmiset ovat paskoja, joka toinen sana puheessa on kirosana. Itse olen rauhallinen mutta mies rajähtelee usein ihan mitättömistäkin asioista (autoliikenne, tavarat ei löydy ihan heti jne.), sitten pitää huutaa niin hitosti ja kiroilla, tietty, suoranaista raivoa! Hän osaa myös sanallisesti olla aika ilkeä, olen hyvin usein loukkaantunut hänen puheistaan ja huudoistaan. Hänen tapanaan on syytellä minua kaikesta; mikä tahansa on kadoksissa tms. se on tietysti minun syyni! Vaikka en olisi lähellä/paikalla ollutkaan. Mitään hän ei pyydä anteeksi vaikka tietää loukanneensa minua.
Mutta sitten usein kaikki on myös hyvin. Meillä on hauskaa ja mukavaa yhdessä (silloin harvoin kun yhdessä olemme). Ne ajat eivät kuitenkaan saa unohtamaan todellisuutta, koska se on aina läsnä ja tulee esille kyllä. Meillä on nätti ja kiva koti johon olemme panostaneet. Mutta en ole noin 6-7 vuoteen kuullut hänen sanovan että hän rakastaa minua. Sanoo että mitä hän on kodin eteen tehnyt, riittää kertomaan hänen tunteistaan. Ei minun mielestäni, kaipaan itse enemmän, hellyyttä ja sellaista, niitä ei tältä mieheltä saa.
Olen jo pitkään miettinyt, onko hän sittenkään minulle se "oikea"? Olisimmeko KUMPIKIN onnellisempia toisenlaisten kumppaneiden kanssa? Olisiko tyhmää erota vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin? Koska luottamuspuoli, taloudellinen tilanne ja yhdessä viihtyminen (useimmiten) on ihan ok. Hän on kuitenkin luotettava ja vastuuntuntoinen, kunnon mies. Olenko ihan tyhmä kun edes mietin tälläisiä? Kun PALJON huonompiakin miehiä on. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Ja miten kävi?
Vastaukset 8
Vanhimmat
lukiessani sinun kirjoitusta, tuntui kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Kaikki on meillä myös juuri noin, paitsi pari vuotta vähemmän yhdessä ja kihloihin ei olla vielä menty - enkä tiedä tulemmeko menemäänkään. Pohdin itsekin juuri samoja asioita. Olen jo siinä iässä, ettei ole pakko pääsätä menemään joka viikonloppu ja kotona viihdyn todella hyvin - en vain haluaisi olla niin paljon yksin. Joskus tuntuu todella ikävältä, koska kaikki kaverit ja tuttavat viettävät vapaa-aikansa oman puolisn/perheen kesken, mikä on tietenkin täysin normaalia. Näissä hetkissä tunnen kovaa yksinäisyyttä, vaikka muuten en sitä myönnä ainakaan ääneen.
En tiedä mitä teen..
Ihan sama juttu, olen usein ihan kateellinen tuttaville ja kavereille kun heillä on omat kullat joiden kanssa tehdään sitä sun tätä ja suunnitellaan viikonloppua, matkoja yms. Itse ei voi suunnitella kuin omat menonsa. Minäkin kuulen toistelevani etten ole yksinäinen... Ei tämä mikään parisuhde ole, kyse on enää siitä, tyytykö tähän ja koittaa elää sen mukaan vai uskaltaako lähteä tavoittelemaan parempaa. Mitä jos sitä ei tulekaan...? Olisi tosiaan helpompaa jos menojalka vielä vipattaisi; saattaisi se mieskin muuttaa töitänsä hyvinkin nopeasti, nyt on vaan tyytyväinen kun viihdyn kotona. Toivottavasti sinulle selviää mitä pitäisi tehdä ja itselleni myös, ja toivottavasti suht pian, koska tämä "ihmetteleminen" on kuluttavaa, stressaavaa ja ahdistavaa!
Jos pitää valita, niin voisin sen huonomman ottaa sit..
asiat ei muutu miksikään ,olette yksin niin kauan kuin tulee lapsia. ja sitten se helvetti alkaa ,aina vaan kotona teet kaiken YKSIN ja kateellisena katsot, kuin naapuri lähtee ulos ukkosa kaa . voivoi. mä katsoin tollasta elämää 30v ja nyt olen yhtä yksin kaksiossani.
Meillä on lähes vastaava tilanne. Tai no eroaa siinä että mies on kyllä kotona jonkun verran, mutta meidän yhdessäolo on aika arkista. Ollaan pitkään oltu enemmänkin kämpiksiä kuin rakastavaisia, mutta periaatteessa kaikki on ok. Yhdessä 10v, kihloissa 8, juuri ostettu oma asunto ja mä täytän kohta 26. Eli koko ikäni olen ollut tässä suhteessa.
Eroa olen miettinyt monta kertaa aikaisemminkin, mutta aina olen saanut vietyä ajatukset pois mielestäni ja hetken aikaa taas kaikki on ok. Kunnes ajatukset tulevat taas takaisin. Nyt syksyllä eroajatukset (mun pienen sekoilun takia) vahvistuivat entisestään. Joulun jälkeen otin nämä puheeksi ja nyt tammikuun alussa eorttiin. Yhdessä joudutaan vielä jonkin aikaa asumaan käytännön asioiden takia.
Vielä en osaa sanoa kannattiko ero. Pääosan ajasta mulla on aika hyvä fiilis ja helpottunut olo. Mutta välillä tulee aivan järkyttävä katumus (kuten nyt tätä kirjoittaessa). Ja pahinta on se, että en tunne hirvesäti surua siitä että menetän ko. ihmisen (vaikka toki sekin sattuu), vaan ahdistaa lähinnä se että menetän koko "asetelman" jossa olen elänyt (kodin, parisuhteen jne.). En ole koskaan ollut yksin, se on pelottavaa. Pelottaa kertoa asiasta muille...
Eli te jotka olette eronneet pitkistä suhteista, olisi kiva kuulla minkä verran (ja kuinka kauan) te tunsitte eron jälkeen näitä katumuksen, ahdistuksen ja pelon jne. tunteita? Siihen ei kukaan koskaan osaa antaa vastausta kannattaako tämä "riski" ottaa mutta itse päädyin tähän tulokseen. Ennemmin elän loppu ikäni yksin kuin se että herään 50-vuotiaana ja tajuan etten koskaan ole ollut täysin onnellinen.
Olen nuori, ja koko ikäni olen ollut tässä suhteessa. Eroajatukset tulevat ja menevät jatkuvasti. Tämä "asetelma" kuten sinä sitä kuvailit on lähes täydellinen. Asutaan yhdessä,tullaan toimeen loistavasti, ollaan läheisiä, puhutaan oikestaan kaikesta, halataan paljon, mutta se jokin vain puuttuu..eikä seksiäkään enää pahemmin ole..kaipaan tunteita, intohimoa..Olisi kamalaa ajatella etten enää koskaan koe niitä tunteita. Mutta ajatus tästä kaikesta irtautumisesta on todella raskas.En ole myöskään koskaan ollut yksin, ja hän on kaiken lisäksi paras ystäväni. Minun on vaikea yleensä avautua ihmisille mutta hänelle pystyn puhumaan kaikesta..Ajatus siitä että nenettäisin sen ainoan ihmisen kenen kanssa voin olla täysin oma itseni on todella ahdistava
Sen verran vielä että meidän tilanne on (oli) huomattavasti heikommalla mallilla kuin teillä. En voi sanoa että mieheni olisi paras ystäväni eikä meidän kommunikointi aina ollut parasta mahdollista. Meiltä myös puuttui hellyys kokonaan. Seksiä oli silloin tällöin (harvoin) mutta se oli hyvin rutiininomaista, vaikkakin hyvää. Paras tapa kuvailla suhdettamme lienee se että oltiin lähes kämpiksiä jotka harrastaa seksiä silloin tällöin. Tuttua ja turvallista. Helpoin ratkaisu varmasti olisi ollut työtää ajatukset taka-alalle (ja odottaa milloin ne tulpahtavat sieltä uudelleen esiin) ja jäädä suhteeseen. Itse päädyin kuitenkin siis eroon, toivottavasti tein oikean ratkaisun... sitä ei voi tietää.
Kertomasi perusteella vaikuttaa siltä että rakastat kuitenkin miestäsi todella paljon joten pelkän intohimon puuttumisen vuoksi eroa kannattaisi varmaan vielä harkita ja yrittää keksiä muita keinoja millä kipinän saisi syttymään uudelleen. Mutta jos suhteessa ahdistaa muutenkin niin sitten päätös on vaikeampi.
Nyt tuli otsikko oikein..
Mä erotessani luulin ,että itkua ei tule yksin ollessani, koska olinhan kodissamme lapsieni kaa yksin. Itku tuli kuitenkin ,panikkikohtaus ,raivo ja viha itseäni kohtaan. Siksi ,että olin jättänyt 30v avioliiton
taakseni ja muuttanut toiselle paikka kunnalle, outoon uuteen ympäristöön, sekin ahdisti ,luulin et kuolen sydämeni ei kestä tätä tuskaa itkin kokoajan ,sitä kesti puolivuotta ,onneksi olin sairauslomalla vuoden ,jaksoin tuskin syödä ,lauiduin anoregtiseksi olin kamalan näköinen. Se soi korvissani aina, kun katsoin peiliin ,häpesin itseäni , mieheni aina morkkasi mua siitä ,vaikka tosiasiassa olen kaunis pitkä ja hoikka aina ollut. Mut omatuntoni oli maassa, niin paljon mieheni mua alisti ja halveksi kotona ja kylässäkin ollessamme. Noin kerta kk ,kun hän oli kotona. Yksin lapsien kaa oli hyvä olla ja turvallinen ,pelkäsin mieheni tuloa kotiin,vaikka korjasin hänen latelemia virheitä ja halusin olla hyvä vaimo, ajattelin et hyvyys ja palvominen vielä lannistaa hänen sydämensä ja saan rakkautta enempi ja kehuja... Kun sain nämä ajatukset päähäni ,kuinka hän mua kohteli ,aloin pikkuhiljaa nousta ylös kuopastani.Toki minulla oli sisko ,joka repi mua ulos ja lenkille ja tanssimaan. kävin tanssimassa mutten saanut iloa itsestäni irti, tuntui ,et kaikki miehet ovat ivallisii ja pirunpilke silmässä. Lenkkeilin ja etsin uuden harrastuksen ,niitten parissa aloin löytää itsetuntoni ja hyväksynnän,aikaa oli kulunnut kaksivuotta ylösnousuun.Itken vieläkin usein ja manaan itseäni ,olin jo voiton puolella, itkin siis sitä, miksi annoin kaiken tapahtua itselleni, miksi niin kauan 30v monet kirosanat latelin tulemaan peilin edessä. Peili oli mun sisupukkini,katselin kaunista itseäni voivoi.. joopa... Alon käydä tansseissa ja luottaa miehiin toisella tavalla, jopa nauroin ja hupsuttelin heidän kaa ,kaikki oli minulle uutta ja jännää kieltämättä ,kun sain kehuja tanssi taidostani ja kauniista olemuksestani.Lapset ovat aikuisia ja monesti sanovat minulle ,että olen tehnyt oikein ja nyt on kiva katsella iloista huumori muteee.hehee. uutta miestä en ole etsinyt enkä etsi..PS:Liiton alussa kaikki oli kaunista ja ihanaa rakastimme toisiamme,mutta arki toi tullessaan välinpitämättömyyden,eli ei soittoja kotiin ei kyselyjä kuinka voin, kuinka jaksat lapsien kaa. siis olin todella yksin. noihin vuosiin mahtuu hyvyyttä ja mustasukkasuutta ja väkivaltaa miehen taholta,sanoi aina ,etku oon niin paljon pois kotoa ,seliseli..NYT ON HYVÄ OLLA ,3.V. TAKANA ,EIKÄ ITKETÄ YHTÄÄN, SIIS KANNATTAAKO OLLA YKSIN JA OOTTAA ,ET MIES TULEE KOTIIN SEN YHDEN TAKIA ,KUN MUUTA EI OLE SUHTEESSA. MIETTIKÄÄ SITÄ