Olen nyt aivan ulapalla omien tunteideni kanssa ja toivon saavani vastauksia tai ainakin kannustavia puheenvuoroja ajatuksiini liittyen. Erosin vuosi sitten pitkästä suhteesta, jonka jälkeen olin pari kuukautta aivan hajalla. Olen onnellinen, että aikaa erosta on jo kulunut; olo on hyvä, enkä edes ajattele menneestä suhteesta enää mitään positiivista, sillä loppupeleissä suhteen päättyminen oli ainoa oikea ratkaisu.
Ongelmana on nykyään uusien ihmissuhteiden luonti. Olen yrittäny tapailla useampaakin miestä, mutta kun homma alkaa käydä hiemankaan vakavaksi minua alkaa ahdistaa ja peräännyn. Ja nämä syyt miksi ahdistun on typerimpiä mitä voi olla: puhetapa, kävelytyyli jne...Siis tällaiset pienet asiat saa minut melkein kuvotuksen partaalle, vaikka tiedän, että eihän noissa miehissä mitään OIKEITA vikoja ole ollut. Tämä sama ongelma oli myös sen pitkän suhteeni alkumetreillä, jatkoin sitä kuitenkin sinnikkäästä ja tuloksena oli se, että 4 kk:n seurustelun jälkeen rakastuin häneen palavasti-kaikkine vikoineen. Yksi ainoa mies elämässäni ei ole herättänyt minussa noita kuvotuksen tunteita, mutta tämä mies ei ole ikinä vastannut tunteisiini millään tavalla vaan pikemminkin leikkinyt niillä.
Tällä hetkellä kuvioissa on eräs vanha kaverini, josta uskon olevani erittäin kiinnostunut (enhän muuten repisi hiuksia päästäni ja kirjoittelisi tänne). Ystävyytemme on syventynyt muutaman kuukauden aikana. Hän on sanonut rakastavansa minua ja on kaikin puolin täydellinen miesehdokas (luotettava, tunteikas, rehellinen...), mutta tässä sitä taas ollaan...kun aloimme enemmän viettämään aikaa yhdessä löin jarrut pohjaan.
Tiedänhän minä sen itsekin, että jos alan miehiä karsimaan pois sen perusteella ettei kulmakarvat ole ojennuksessa, tulen viettämään loppuelämäni yksin.Mikä ihme tässä rakastumisessani mättää? onko vika minussa? vai olenko tosiaan vain tavannut minulle sopimattomia miehiä? Vieläkö jaksan odottaa sellaista hetkeä kun todella rakastun palavasti johonkin ensisilmäyksellä (niin kuin kaikki ympärilläni tuntuu tekevän...)?
Ongelmana on nykyään uusien ihmissuhteiden luonti. Olen yrittäny tapailla useampaakin miestä, mutta kun homma alkaa käydä hiemankaan vakavaksi minua alkaa ahdistaa ja peräännyn. Ja nämä syyt miksi ahdistun on typerimpiä mitä voi olla: puhetapa, kävelytyyli jne...Siis tällaiset pienet asiat saa minut melkein kuvotuksen partaalle, vaikka tiedän, että eihän noissa miehissä mitään OIKEITA vikoja ole ollut. Tämä sama ongelma oli myös sen pitkän suhteeni alkumetreillä, jatkoin sitä kuitenkin sinnikkäästä ja tuloksena oli se, että 4 kk:n seurustelun jälkeen rakastuin häneen palavasti-kaikkine vikoineen. Yksi ainoa mies elämässäni ei ole herättänyt minussa noita kuvotuksen tunteita, mutta tämä mies ei ole ikinä vastannut tunteisiini millään tavalla vaan pikemminkin leikkinyt niillä.
Tällä hetkellä kuvioissa on eräs vanha kaverini, josta uskon olevani erittäin kiinnostunut (enhän muuten repisi hiuksia päästäni ja kirjoittelisi tänne). Ystävyytemme on syventynyt muutaman kuukauden aikana. Hän on sanonut rakastavansa minua ja on kaikin puolin täydellinen miesehdokas (luotettava, tunteikas, rehellinen...), mutta tässä sitä taas ollaan...kun aloimme enemmän viettämään aikaa yhdessä löin jarrut pohjaan.
Tiedänhän minä sen itsekin, että jos alan miehiä karsimaan pois sen perusteella ettei kulmakarvat ole ojennuksessa, tulen viettämään loppuelämäni yksin.Mikä ihme tässä rakastumisessani mättää? onko vika minussa? vai olenko tosiaan vain tavannut minulle sopimattomia miehiä? Vieläkö jaksan odottaa sellaista hetkeä kun todella rakastun palavasti johonkin ensisilmäyksellä (niin kuin kaikki ympärilläni tuntuu tekevän...)?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla on usein ollut sama ongelma. Ne miehet, ketkä olen "hyväksynyt" ihan kertaheitolla on olleet niitä, jotka on sitten kohdellut mua aika paskasti. Jos mies on mukava, kohtelias jne, lyön äkkiä jarrut pohjaan ja alkaa just etomaan joku pieni juttu, vaikka pukeutumistyyli tms. aivan naurettava juttu.
Kaverit aina sanoo, että "juoksen rakkautta karkuun". Eli en anna itselleni lupaa olla onnellinen, mitä voisin olla jos pystyisin päästä eroon tosta "etomisasteesta". Ne kundit joihin olen muka ollut palavasti rakastunut on kohdellut mua huonosti.
Olen myös kuullut sitä,että olisin itse sitoutumiskammoinen. Musta ei ole välitetty, mutta eipä ole munkaan tarvinnut välittää (kauheeta myöntää).
Sanoisin, että koita vaan rakentaa jotain sen sun kaverin kanssa, ota vaan iisisti ja katsele rauhassa.
Minäkin olin kuin paita ja peppu yhden miespuolisen ystäväni kanssa, mutta kun hän yhtenä iltana paljasti rakastavansa mua suutuin ja haukuin petturiksi. Nyt hän asuu toisessa maassa ja kadun tekoani päivittäin...
tsemppiä.
sen, pelätään antaa tunteille mahdollisuus, jos mies vaikuttaa vähääkään sellaiselta joka olisi tosissaan niin pelko saa karvat pystyyn ja pakenemaan.
Minä myös olen samassa jamassa, erosta 2-vuotta ja aina kun tapaan miehen joka haluaisi oikeasti jotain kanssani, minä pakenen. Koska minuunhan voi sattua jos rakastun ja hänkin pettää niin kuin edellisetkin.
Sellaisiin voi ihastua ja kehitellä tunteita joista tietää että ne ei ikinä kohtele kunnolla, vaan saa juuri sitä mitä odottaakin, pettämistä ja huonoa kohtelua.
Eli itsesuojelu on aika korkealla, sydäntä täytyy suojella niin se on.
Kai tähän aika auttaa.
kyse voi olla pelosta, sillä TODELLA tunnen tämän kaverini ja TIEDÄN, että hän ei ikinä satuttaisi toisia ihmisiä...Mutta ihanaa kuulla, että tällaiset tunteet ovat "normaaleja". Etten ole ainoa ihminen joka voi olla näin "pinnallinen" rakkaudessa.
Tapasin vihdoin ja viimein ihanan miehen ..jonka seurassa voin olla oma itseni.Hän on hyvä kuuntelija,kertoo mitä tuntee,hänen kanssaan puhun asioista,on intohimoakin,haluaa tulevaisuutta ja lapsia kanssani ja tässä miehessä ei mikään ärsyttänyt alussa siis ulkonäöllisistä seikoista..
niinkun yleensä,,minä aina keksin kaikista miehistä vikoja yms..enkä antanut edes tutustumismahdollisuutta ja sitten kun itse ihastuin palavasti niin mies oli luonteeltaan ihan muuta mitä minä tarvitsin!!
MUTTA ! Vihdoinkin kun olen löytäny sellaisen hyvän miehen ..niin tuntuu että "ajan häntä" pois vaikka en tahdo ,,,en halua enäää pelätä rakkautta! Niin sitä se täytyy olla että olen monet vuodet pelännyt rakastua,,nyt on vaikea päästä siitä tavasta eroon :(
*Eli minun täytyy muuttua!!Täytyy uskaltaa heittäytyä rakkauden vietäväksi eikä liikaa miettiä! Mietin myös kaiken aikaa että mitä rakkaus on??? En edes tiedä? ONko se nyt tätä?
Täytyisi antaa vaan mennä !! Elämä on tässä ja nyt!!
minäkin olen pohtinut jo kolme vuotta samanlaisia asioita,se heittäytyminen miehen syliin on hiton vaikeeta ,pelko aina saa minut juoksemaan karkuun ehdokkaita. tänäänkin, kaupungilla kävellessäni kohtasin sympaattisen miehen ,hänellä oli kitara olallaan ja junan lähtöön aikaa tunteja ,hän olisi lähtenyt kämpääni ,soittanut biisejään ja olisi vaan juonut kahvia kanssani. pelkäsin ,jopa kerroin tämän hänelle ja hän ymmärsi ja kertoi asioita itsestään niin ettei minun tarvitsisi pelätä .sanoin hänelle ,et manaan itseni matonmaton alle illalla ja nyt sitä olen täällä purkamassa voi v....u. vai teinkö oikein ,kun ajattelin ,et joskus löydän kamun ja pikkuhiljaa etenen hänen kaa..terv. petetty ja jätetty
Tuntuu niin uskomattoman hölmöltä välillä edes miettiä, että miksi olen sinkku edelleen... Ennen KAIKKIEN juttujeni esteenä oli se, että pikku jutut rupesivat ärsyttämään. Aloitetaanpa vaikka ärsyttävästä soittoäänestä... Mutta kai taustalla on ollut jotain muutakin, että ei vaan ole synkannut. Ajattelin ennen, että olen parempi kuin "tuo juntti". Tiedän, olen ollut itsekäs ja naivi...
Nyt olen tavannut uskomattoman upean miehen ja olen perääntynyt sen takia, koska en usko, että olen itse tarpeeksi hyvä hänelle. Liekö joku itsetunto-ongelma puhjennut. Opiskelen ja välillä tuntuu, että rahat ei riitä mihinkään ja mies on hyvässä työssä ja rahaa varmasti on paljon ylimääräistä. Lisäksi joskus nuorempana tapahtui vahinko ja luottotiedoissani on merkintä. Se on iso juttu, sillä mm. oman asunnon haaveileminen on aivan turhaa vielä pariin vuoteen.
Kunnon juttua ei ole ollut yli vuoteen ennen Herra Täydellistä, koska pelkään satuttavani jotain toista tai särkeväni sydämeni. Olen kuitenkin kaunis, fiksu ja ihan mukava tyyppi.
sitä uskaltaisi vain sulkea silmänsä ja antaa tunteen viedä, avata sydämensä ja päästää se ihminen sisään jonka tiedän olevan minulle tärkeämpi ja rakkaampi kuin koskaan kenenkään muun.
Mutta en uskalla, pelkään. Pelkään niin kovaa että hän särkee minun sieluni-sydämeni-minut, etten ole kyllin hyvä hänelle, ettei hän rakastakkaan minua kylliksi, että hän löytää uuden ja paremman...
Vaikka kuinka sanotaan että mitään ei saa jos ei edes uskalla yrittää, mutta kun jo kaksi miestä on kohdellut kaltoin, niin kyllä tunteiden valloilleen päästäminen vaati lujasti uskallusta.
Saa, nähdä uskallanko, vai häädänkö hänet pois elämästäni, omien pelkojeni tähden
Itselläkin pitkä suhde päättynyt ja aloitin jo viikon kuluttua erosta uuden suhteen. Tapailin uutta miestä aluksi vain jonkinlaisena korvikkeena ja lohtuna. Pikkuhiljaa minulla alkoi olla tunteita häntä kohtaan. Silti ikävöin jatkuvasti exääni.
Kaikki tunteet ovat ihan sekaisin. Välillä tuntuu että rakastan uutta miestäni, välillä haluan jättää hänet. Pelottaa rakastua toiseen mieheen. Pelottaa että hänkin jättää minut ja sydämeni särkyy pienemmiksi pirstaleiksi.
Ollaan seurusteltu vasta alle 3kk ja joudun työpaikan vuoksi muuttamaan puoleksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Pelottaa että suhteemme ei kestä välimatkaa ja haluaisin jättää miehen ennen kuin hän jättää minut. Olen yrittänyt varovasti jutella asiasta miehen kanssa. Hän haluaa jatkaa suhdetta välimatkasta huolimatta. Entinen suhteeni päättyi välimatkan vuoksi ja siksi tämä tuntuukin niin vaikealta.
Tuntuu että olen rakastunut häneen ja että tunne on molemminpuolinen. Silti muistelen koko ajan exääni. Itkeskelen vähän väliä ja olen ihan maassa. Ehkä haavat vielä ajan kanssa arpeutuvat ja unohdan entisen mieheni. Pitäisi yrittää antaa sydämeeni tilaa uudelle miehelle. Elämä on niin vaikeaa...
Aivan samaa tuttua juttua mullakin. Haikailen vielä entisten perään vaikka itse jätin ne.
Tuntuu että kun itse sitten ihastun johonkin, niin se mies sitten onkin jotenkin välinpitämätön...ja sitten kun itse olen välinpitämätön, niin mies ottaakin minuun yhteyttä. Eli conclusion: pitääkö olla välinpitämätön, olla lähettämättä viestiä, ja ottamatta yhteyttä, niin mies silloin innostuu, koska haluaa ns. "metsästää" naista. Jos nainen sitten alkaa ottaa yhteyttä myös, niin mies ei enää koe sitä saalistuksen tunnetta....olen tavannut 2 kertaa ihanan miehen ja kieltäytynyt menemästä hänen luokseen 2 kertaa...nyt alkoi epäilyttään että luuleeko hän että en ole kiinnostunut kun torjuin hänet??? En vain halua olla helppo nakki. Haluan että se mies tykkää musta ihan oikeasti, eikä hae vain panoseuraa. Vaikka en odotakaan että me nyt oltais 24/7 mutta silti haluaisin olla jotain speciaalimpaa hänelle....Tuntuu että tämä mies vihdoin on vienyt jalat alta...