Miehelläni on lapsi entisestä "suhteestaan".
Meillä myös yhteinen.
Hän ei ole tekemisissä paljoakaan tähän lapseen tai eksään. Silti minua suorastaan vituttaa päivittäin että tämä toinen lapsi edes on olemassa!
Välillä jopa mietin että lopetan suhteen koska ahdistaa niin paljon tämä asia ja mietin että kuinka paljon paremmin he kaksi sopisivatkaan yhteen kuin me!
Olen kuullut kaksi versiotakin miten heidän "suhteensa" olisi mennyt, toinen naisen ystävältä ja itseltään ja toinen mieheltä.
Ärsyttää niin paljon kun nään sen naisen tai yhteiset kaverit puhuu siitä ja lapsesta jotain..
Olen ehkä hieman lapsellinen tiedän, en vain voi sille mitään että se asia vaivaa mua ja suuresti!!
Mua ärsyttää kun anoppikin selittää jotain tästä toisesta lapsenlapsestaan ja nämä käyvät siellä kyläilemässä, itsehän olen valintani aikoinaan tehnyt että otin miehen jolla on jo lapsi, mutta nyt en tiedä teinkö sittenkään oikeata valintaa kun siitä on näin suuri pakkomielle/ongelma mulle kehittynyt!!!
Meillä myös yhteinen.
Hän ei ole tekemisissä paljoakaan tähän lapseen tai eksään. Silti minua suorastaan vituttaa päivittäin että tämä toinen lapsi edes on olemassa!
Välillä jopa mietin että lopetan suhteen koska ahdistaa niin paljon tämä asia ja mietin että kuinka paljon paremmin he kaksi sopisivatkaan yhteen kuin me!
Olen kuullut kaksi versiotakin miten heidän "suhteensa" olisi mennyt, toinen naisen ystävältä ja itseltään ja toinen mieheltä.
Ärsyttää niin paljon kun nään sen naisen tai yhteiset kaverit puhuu siitä ja lapsesta jotain..
Olen ehkä hieman lapsellinen tiedän, en vain voi sille mitään että se asia vaivaa mua ja suuresti!!
Mua ärsyttää kun anoppikin selittää jotain tästä toisesta lapsenlapsestaan ja nämä käyvät siellä kyläilemässä, itsehän olen valintani aikoinaan tehnyt että otin miehen jolla on jo lapsi, mutta nyt en tiedä teinkö sittenkään oikeata valintaa kun siitä on näin suuri pakkomielle/ongelma mulle kehittynyt!!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
ellet ole valmis menemään itseesi. Lapsen olemassaolo on ollut tiedossasi, eikä sen itsessään pitäisi sua "järkyttää", jos olet kypsä ihminen. Kaikenlaisia tunteitahan voi ja saa olla, mutta niiden kästteleminen on omalla kontolla. Kunhan et vaan oman epävarmuutesi vuoksi yritä myrkyttää lapsen ja isänsä suhdetta...
Ehkä kannattaisi miettiä, miksi lapsi ja miehen menneisyys on niin paha paikka sinulle. Ratkaisu on sinussa.
luota vaistoosi. Ehkä se kertoo, ettei miehesi ole kovin kaksinen isä, kun ei kerran välitä pitää esikoiseenkaan yhteyttä. Voithan itsekin kerran päätyä eksän asemaaan...
minun miehelläni on myös lapsi ex-suhteestaan, samoin minulla. meillä myös yhteinen suloinen pikkulapsi. kaikki lapset ovat rakkaita, ja mikä ihanampaa kuin silloin kun on koko perhe koolla eli kaikki muksut läsnä. kaikki ovat tasa-arvoisia ja perheenjäseniä, en voi kuvitellakaan vihaavani viatonta lasta hänen olemassaolonsa vuoksi, niin kuin sinä. terveet lapsethan ovat elämän rikkaus ja heidän kehitystään on ilo seurata, olivatpa he biologisesti omia tai eivät. lapset myös vastaavat kiintymykseen niin vilpittömästi. sydäntä lämmittää kun kuka tahansa lapsista kapsahtaa kaulaan. ja automaattisesti sitä sanoo, kun kysytään, että meillä on kolme lasta, vaikkei siis olekaan kuin tuo yksi biologisesti oma, ainoa 'oikeasti' yhteisemme. asenteesi on minusta hyvin, hyvin epäkypsä ja suorastaan järkyttävä. ajattele jos tulevaisuudessa eroat ja nyk. miehesi uusi kumppani suhtautuu sinun lapseesi samoin. mene hyvä ihminen itseesi ja kasva henkisesti niihin mittoihin, joita äidiltä ja aikuiselta edellytetään.
Järkyttävä kirjoitus sinulta ap.
Itselläni on ex:n kanssa 4 lasta joista yksi asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona ja kolme minun ja uuden aviomieheni kanssa.
Ex:ni ja hänen vaimollaan on yksi yhteinen lapsi samoin on minulla ja uudella puolisollani.
Tulen toimeen mainiosti ex:ni uuden vaimon kanssa ja keskustelemme lähes päivittäin puhelimessa lapseni asioista ja muutenkin.
Kasva hyvä ihminen aikuiseksi!!!
Kannattaisiko ennemmin olla mustasukkainen kaikille naisille,jotka miehesi päivittäin kohtaa,kuin viattomalle lapselle jonka hän on hylännyt.Hienoa että isovanhempi kohtelee lapsenlapsia tasapuolisesti,toivottavasti nämä sisarukset voisivat mummolassa joskus tavata toisiaan.
Jos olet totta niin voi herrajestas mikä idiootti. Pilaat sekä miehesi että lapsesi elämän vihaamalla lapsesi sisarusta, viatonta lasta. Saakohan noin tyhmä todella olla?
Miten voit sietää miestäsi, joka ei pidä yhteyttä toiseen lapseensa?
Entäs jos te eroaisitte, olisiko sinusta mukavaa että miehesi ei pitäisi enää yhteyttä lapseenne?
Olet todellakin lapsellinen.
Tuntemuksesi on todella yleinen. NÄin ennen kaikkea tapauksissa, joissa toisella uuspuolisoista ei ole lapsia mutta toisella on. Kommentit, joita olet tässä ketjussa saanut, ovat henkilöiltä, joilla on molemmilla lapsia. Tilanne on siis aivan erilainen.
Jostain luin, että kestää n. 7 vuotta tottua uuden puolison mukana tuomaan uuteen perheeseen. Tsemppiä! Hyvä että tunnustat asian rehellisesti ääneen ja yrität jollain tapaa asiaa myös käsitellä. Jotkut hölmäkkeet sen sijaan eivät edes ajattele tämän asian ydintä, ja sitten ikään kuin "tiedostamattaan" kuitenkin kokoajan ovat myrkkynä ko. uusperheessä.
Jo se on paljon, että olet rehellisesti tunnustanut itsellesi tunteesi. Itse olin samanlaisessa tilanteessa vuosi sitten, ja voin kertoa sinulle, että kyllä tunteesta on mahdollista päästä "yli".
Minua auttoi, kun tarkkaan pohdin, mikä minua suututtaa ihan oikeasti. Olin loukkaantunut siitä,että miehelläni oli ennen meitä ollut lyhyt suhde, missä hän oli kuitenkin ollut sukupuoliyhteydessä ja näin siis tietoisesti ottanut riskin lapsen syntymisestä. Lapsi oli vahinko. Aloin siis mielessäni antamaan miehelle anteeksi tämän suhteen aina kun asia tuli mieleeni. Sitten aloin pohtia sitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Niin tämäkin lapsi on yhtä arvokas ja hänen elämällään on tarkoitus, vaikka syntymä tuntuukin kaikista vahingolta.Sitten tarkastelin vielä asian sitä puolta, että tosiasia on se, että mieheni ei pystynyt luomaan perhettä tämän naisen kanssa, vaikka heille yhteinen lapsi syntyikin. Eikö siinä ole murhetta näille kolmelle osapuolelle tarpeeksi? Voin vain kuvitella mieheni syyllisyyden tuntoja siitä, että hän saattoi tämän lapsen maailmaan sekä äidin tunteita, kun elämä ei mennytkään niinkuin hän varmasti toivoi. Lisäksi he joutuvat kohtaamaan tämän epäonnistumisensa joka kerta, kun lapsi siirtyy toiselle hoitoon. On siinä sydän vereslihalla! Lapsi itse on täysin syytön olemassaoloonsa, mutta joutuu hänkin kärsimään siitä, että "ihan oikea isä ja äiti eivät rakastakaan toisiaan, vaikka minä heidän lapsensa olenkin".
Nämä lähtökohdat ovat auttaneet minua vaikeiden ja raskaiden ajatusten yli.
Ajattele myös tosiasioita äläkä anna mielikuvitukselle valtaa: mies ja sinä olette perhe, hän valitsi sinut(ei sitä toista) rakkaudesta, ei pakosta!
Eli tee töitä yhteisen rakkautenne eteen, vahvista sitä, eivät mitkään menneisyyden möröt sitä pysty rikkomaan!