Kirjoitin tämän jo kommenttina toiseen keskusteluun, mutta käyp tämä varmaan aloituksena uuteenkin keskusteluun. Eli surullinen tarinani: Noin 5 kk sitten vaimo jäi sattumalta kiinni suhteesta toiseen, oli kovasti ihastunut ja pariviikkoa olivat tapailleet, ei ollut kuulema työkaveri. Alku shokin jälkeen pari viikkoa asiaa pohdittuani tulin tulokseen, että kannattaa vielä yrittää, koska rakastin vaimoani ja meillä oli mielestäni tosi paljon menetettävää yhden hölmöilyn takia; yhdessä 15 v, kolme /-10 v lasta omakotitalo, kohtuullinen elintaso ja mielestäni suhtkoht normaali perheelämä jne. Mutta vaimopa olikin sitä mieltä, että vaikka hänellä ei suhde enää omien sanojensa mukaan jatkunutkaan, niin hän ei halua enää yrittää (oli kuulemma yrittänyt parisuhteessamme jo pitkään??). Keskustella asiastakaan ei oikeastaan halunnut, mikä tuntui jo tuolloin tosi oudolta mutta minkäs teet, toista ei voi pakottaa.
Ero vetämään ja minä muutin aluksi toisalle kun vaimon piti saada "tilaa hengittää" ja en halunnut enää lasten elämää enempi sekottaa (heti uusi koti ja koulu jne.). Koko syksyn yritin saada keskustelukontaktia saadakseni hänet tajuamaan mitä ero merkitsisi meille kaikille, ja varsinkin kun koin, ettei meidän suhteessa mitään niin pahasti pielessä ollut. Normaalia noin 15 v yhdessä olleen monilapsisen perheen arjesta johtuvaa "urautumista" ja tunnevähyyttä myötä- ja vastoinkäymisineen ehkä. Ei auttanut, ja koko ajan väitti, ettei mitään suhdetta toiseen ollut menellään, vaikka vaimon ehdottomuus ja varmuus "itsenäisestä" päätöksestä kummastutti.
No, vuodenvaihteessa varmistui suhde työkaveriin johon ollaankin niiiin "rakastuttu" ja homma on jatkunut kesästä tähän asti.Hän on jotain mitä minä en: Hyvä kuuntelija,ymmärtävä, maanläheinen, tunteellinen, hellä ja varmaankin hyvä rakastaja niinkuin kaikki vieraat aluksi.Mutta vieläkin hän inttää, ettei ero johdu tästä kolmannesta mitenkään, vaan syyllistetään meikäläinen ja olenkin yhtäkkiä ollut jo pitkään tosi paska aviomies ja isä parisuhteessamme, tosin sitä ei ole voinut kertoa silloin aikanaan. No, en varmaankaan ole (enää) kovin romanttinen, mutta perheestäni huolehtiminen ja turvallisen ympäristön luominen ei sitten vissiin merkkaa mitään. Lapsetkin ovat aivan ihania, joten ei meillä kai mitään perhehelvettiä ole ollut. Kysymykseeni, että miksi ei sitten lähtenyt aiemmin, vaan piti odottaa niin kauan että löysi toisen, ei osaa vastata.
Että näin meillä, nyt on sitten elämä sekaisin monelta ja lapsilla edessä muutto, uusi koulu taloudellisista seurauksista puhumattakaan. Näin käy, kun tuollainen vajaa nelikymppinen nainen "löytää yhtäkkiä itsensä ja haluaa itsekkäästi uuden, omanlaisensa" elämän toisen kanssa huomatessaan, ettei elämä ole tarjonnut vielä kaikkea, vaikkei osaakkaan määritellä mitä ja miten se elämänlaatu tästä paranee.
Mutta, paraneekohan tuo elämän laatu hänellä tai lapsilla (uuden, mahdollisen isukin myötä, jolla ei sivumennen ole oma lapsia tai vaimoa)?.Itse en oikein jaksa usko, sillä arki tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Mitenkäs sitten suu laitetaan?. Siippani ei tietenkään myönnä, että ei omassa romanttisessa mielentilassaan ole kykenevä tekemään harkittuja ja reaalisia päätöksiä.
Tuntuu niin tosi surulliselta, pettyneeltä ja turhauttavalta kun henkilö jota rakasti ja jonka luuli rakastavan voi tehdä näin ja kuvitella että onni on oven takana. Ja kaikki(perhe, koti), minkä eteen on tehnyt töitä menee tosi halvalla, ilman yrittämistä kun normaali perheelämä ei riitäkkään ja toinen luulee "löytäneensä uuden onnen". Onko tällainen normaalia nykyään ja tajuavatko nämä tällaiset ihmiset koskaan tekemäänsä?. Ainakin tuska minkä tässä kokee on jotain sanoinkuvaamatonta ja vaikkei se rakentaavaa olekkaan, niin toivoisi että hän kokisi joskus edes osan siitä.
Tässä tilanteessa ei kait auta kuin koettaa surra ja käsitellä asia ja jatkaa eteenpäin.Voimia kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.
Ero vetämään ja minä muutin aluksi toisalle kun vaimon piti saada "tilaa hengittää" ja en halunnut enää lasten elämää enempi sekottaa (heti uusi koti ja koulu jne.). Koko syksyn yritin saada keskustelukontaktia saadakseni hänet tajuamaan mitä ero merkitsisi meille kaikille, ja varsinkin kun koin, ettei meidän suhteessa mitään niin pahasti pielessä ollut. Normaalia noin 15 v yhdessä olleen monilapsisen perheen arjesta johtuvaa "urautumista" ja tunnevähyyttä myötä- ja vastoinkäymisineen ehkä. Ei auttanut, ja koko ajan väitti, ettei mitään suhdetta toiseen ollut menellään, vaikka vaimon ehdottomuus ja varmuus "itsenäisestä" päätöksestä kummastutti.
No, vuodenvaihteessa varmistui suhde työkaveriin johon ollaankin niiiin "rakastuttu" ja homma on jatkunut kesästä tähän asti.Hän on jotain mitä minä en: Hyvä kuuntelija,ymmärtävä, maanläheinen, tunteellinen, hellä ja varmaankin hyvä rakastaja niinkuin kaikki vieraat aluksi.Mutta vieläkin hän inttää, ettei ero johdu tästä kolmannesta mitenkään, vaan syyllistetään meikäläinen ja olenkin yhtäkkiä ollut jo pitkään tosi paska aviomies ja isä parisuhteessamme, tosin sitä ei ole voinut kertoa silloin aikanaan. No, en varmaankaan ole (enää) kovin romanttinen, mutta perheestäni huolehtiminen ja turvallisen ympäristön luominen ei sitten vissiin merkkaa mitään. Lapsetkin ovat aivan ihania, joten ei meillä kai mitään perhehelvettiä ole ollut. Kysymykseeni, että miksi ei sitten lähtenyt aiemmin, vaan piti odottaa niin kauan että löysi toisen, ei osaa vastata.
Että näin meillä, nyt on sitten elämä sekaisin monelta ja lapsilla edessä muutto, uusi koulu taloudellisista seurauksista puhumattakaan. Näin käy, kun tuollainen vajaa nelikymppinen nainen "löytää yhtäkkiä itsensä ja haluaa itsekkäästi uuden, omanlaisensa" elämän toisen kanssa huomatessaan, ettei elämä ole tarjonnut vielä kaikkea, vaikkei osaakkaan määritellä mitä ja miten se elämänlaatu tästä paranee.
Mutta, paraneekohan tuo elämän laatu hänellä tai lapsilla (uuden, mahdollisen isukin myötä, jolla ei sivumennen ole oma lapsia tai vaimoa)?.Itse en oikein jaksa usko, sillä arki tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Mitenkäs sitten suu laitetaan?. Siippani ei tietenkään myönnä, että ei omassa romanttisessa mielentilassaan ole kykenevä tekemään harkittuja ja reaalisia päätöksiä.
Tuntuu niin tosi surulliselta, pettyneeltä ja turhauttavalta kun henkilö jota rakasti ja jonka luuli rakastavan voi tehdä näin ja kuvitella että onni on oven takana. Ja kaikki(perhe, koti), minkä eteen on tehnyt töitä menee tosi halvalla, ilman yrittämistä kun normaali perheelämä ei riitäkkään ja toinen luulee "löytäneensä uuden onnen". Onko tällainen normaalia nykyään ja tajuavatko nämä tällaiset ihmiset koskaan tekemäänsä?. Ainakin tuska minkä tässä kokee on jotain sanoinkuvaamatonta ja vaikkei se rakentaavaa olekkaan, niin toivoisi että hän kokisi joskus edes osan siitä.
Tässä tilanteessa ei kait auta kuin koettaa surra ja käsitellä asia ja jatkaa eteenpäin.Voimia kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Minulla sama tilanne,paitsi mies rakastui työkaveriinsa.Meillä myös pitkä avioliitto takana ja lapsiakin on.Mieheni myös selitti,että pitkään on mennyt huonosti.En minä vain tiennyt siitä mitään.Tää on niin pirun raskasta aikaa,että toinen voi tosta noin vaan kävellä pois ja jättää kaiken.Ehkäpä alkuhuumasta päästyään huomaavat,mitä menettivät.Myönnän,että olen pirun vihainen ja katkera.Koita jaksaa et ole yksin.
Ilmeisesti on helpompi lähteä entisestä liitosta kun uusi ihmissuhde on valmiina odottamassa. Ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä yms. vaan voi aloittaa uuden, mukavan elämän. Nykypäivän trendi tuntuukin olevan se, että se turvallinen elämä perheenä ei olekaan enää mitään vaan elämässä pitää olla kipinää ja säihkettä koko ajan. Ei pitkässä parisuhteessa kipinöi kaiken aikaa vaan arki on tylsää ja ikävää. Niitä kipinöitä pitäisi vain osata sytytellä aina silloin tällöin.
Minun mieheni löysi toisen ja muutti suoraan uuden naisen luokse asumaan. Entinen elämä sai jäädä ja siinä unohtui myös lapsetkin. Päivä kerrallaan on menty elämässä eteenpäin ja uskon, että selviän tästä kaikesta. Pahinta on katsoa lasten ikävää. Uudesta rakkaudesta ja ihmissuhteesta minä en edes haaveile, koska ei löydy ketään niin "hullua" miestä joka tähän meidän elämään haluaisi vapaaehtoisesti liittyä.
"Entisestä liitosta on helpompi lähteä, kun on uusi suhde valmiina" näin se vaan on.
Samassa jamassa olin muutama vuotta sitten. Sen osaa nyt neuvoa nuoremmille, että kun siippa jää ensimmäisne kerran pettämisestä kiinni, niin ovea on näytettävä heti. Ei se yhteen kertaan jää.
Kyllä minä sen ymmärrän, että edellisestä haluaa ottaa eron, mutta sitä en että pitää olla se uusi onni valmiiksi katsottuna.
Eikö ne vihkipapit voisi puheessaan tolkuttaa että ensin ero ja sitten uusi.
huomaa vasta löydettyään todellisen "sielunkumppanin". Minua ehkä loukkaisi enemmän, jos minut jätettäisiin ilman mitään erikoisempaa syytä, pelkästä minuun kylläsymisestä johtuen.
Eihän se, että toinen on löytänyt uuden tarkoita hänen löytäneen parempaa, vaan itselleen sopivamman.
"Usein oman suhteen toimimattomuuden huomaa vasta löydettyään todellisen "sielunkumppanin". Minua ehkä loukkaisi enemmän, jos minut jätettäisiin ilman mitään erikoisempaa syytä, pelkästä minuun kylläsymisestä johtuen.
Eihän se, että toinen on löytänyt uuden tarkoita hänen löytäneen parempaa, vaan itselleen sopivamman."
Hmm...Tuon käsityksen mukaan lähes kaikki avioliitot on solmittu "vähemmän sopivan" ihmisen kanssa.
On jo matemaattisestikin mahdotonta, että se kaikkein "sopivin" ihminen maailmassa olisi se henkilö, kenen kanssa mennään usein alle 30-vuotiaina naimisiin. Totuus on se, että ihmisten luonteet ovat erilaisia. Molemmat muokkaavat pitkässä suhteessa toisiaan.
Jollei kyse ole esim. väkivaltaisesta hyväksikäytöstä, kannattaisi usein panostaa siihen omaan pitkään suhteeseen ulospäin haihattelun sijasta. Jostain syystä nämä pitkien liittojen "pettäjäpuolisot" ovat harrastaneet syrjähyppyjä useammin kuin kerran ja usein myös aiemmissa seurustelusuhteissaan.
Jos esimerkiksi panostaa töihinsä perhettään enemmän, on aivan loogista että syntyy työpaikkaromansseja. Silloin ne sopivammat suhteet tuntuvat löytyvän niiden parista keiden kanssa viettää enemmän aikaa. Työyhteisöstä kun totutaan hakemaan hyväksyntää monella tavoin. Kyse on jokatapauksessa pítkälti "pettäjän" omakuvasta, ei parisuhteen yleisestä tilasta.
Siis nimenomaan pettäjän ongelmista pettäminen kertoo, ei niinkään parisuhteen ongelmista.Yleensä pettävä ihminen ei tunne edes itseään, saatikka sitten puolisoaan... Aivan turhaa on pettäjän syyllistää kumppaniaan, sillä pitkällä tähtäimellä valitettavan usein huomataan, että pettäjällä on oma kriisi ihan oman pääkoppansa kanssa. Sanotaanpa sitä sitten muka kasvamiseksi tai miksi tahansa tekosyyksi...
oma lehmä ojassa.
Tuskinpa nämä asiat ihan noin yksiselitteisiä ja mustavalkoisia ovat!
.. ja heidän tulevien parisuhteidensa malli. Millaisen mallin sinä ja vaimosi haluatte lapsillenne antaa: etäisen ja huonon kommunikaation, kenties kylmänkin vai läheisen ja lämpimän, osallistuvan ja rakastavan? Ellei jälkimmäisiä suhteestanne löydy, on teidän todellakin syytä erota tai sitten alkaa todella työstämään parisuhdettanne niin, että ne pääsevät pinnalle. On aina helpompaa jäädä huonoon suhteeseen kuin lähteä ja itsekkäistä syistä, kenties muutoksenpelostakin lähteä. Kysyn kuitenkin kuka vuosikymmenien päästä maksaa hinnan tästä "itsekkyydestä"..? Et sinä, eikä vaimosi, vaan lapsesi jotka toimivat teidän antamanne parisuhdemallin mukaisesti omissa ihmissuhteissaan..
Miksi miehet päästävät liittonsa repsahtamaan ja unohtavat arkipäivän läheisyyden, huomion ja hellyyden?! Sitten ruikutetaan, kun vaimo saa vuosikaudet kaipaamaansa huomiota ja ihailua toisaalta ja pakkaa laukkunsa. Ehkä se onkin lapsille vain hyväksi, jos heillä on tämän kautta mahdollisuus vielä hyvään parisuhdemalliin?
Hyvä artikkeli aiheesta löytyy väestöliiton sivuilta:
http://www.vaestoliitto.fi/pikkulasten_vanhemmat/artikkeleita/?x54736=21445
"Lasten kannalta ei ole hyvä jatkaa sellaista suhdetta, joka ei ole vanhempien mielestä toimiva. Silloin tulee antaneeksi myös lapsilleen negatiivisen, ahdistusta, pelkoa tai kaunaa täyteen ladatun mallin ja kuvan parisuhteesta. Jos suhdetta jatketaan vain lasten takia, ratkaisu on usein väärä."
Tsemppiä sinulle tulevaan ja koita ottaa tämä vastoinkäyminen sinua vahvistavana ja ihmisenä kehittävänä mahdollisuutena! Varmasti sinäkin vielä onnesi ja rakkautesi kohtaat!
"Miksi miehet päästävät liittonsa repsahtamaan ja unohtavat arkipäivän läheisyyden, huomion ja hellyyden?!" Miehissähän se syy on aina, jos nainen pettää. Sehän oli selvää jo aiemmin, että jos mies pettää, niin syy on miehessä.
Kirjoitat: "Miksi miehet päästävät liittonsa repsahtamaan ja unohtavat arkipäivän läheisyyden, huomion ja hellyyden?! Sitten ruikutetaan, kun vaimo saa vuosikaudet kaipaamaansa huomiota ja ihailua toisaalta ja pakkaa laukkunsa. Ehkä se onkin lapsille vain hyväksi, jos heillä on tämän kautta mahdollisuus vielä hyvään parisuhdemalliin?"
Sinäkö puolustat naista, joka hellyyden puutteessaan tekee lastensa isän selän takana näin? Aina sanotaan, että naiset ovat parempia puhumaan ongelmistaan, niin miksi ihmeessä ei sitten saa suutaan auki, että elämä tavallisen, turvallisen miehen kanssa on tylsää? Minä luulen, että tässäkin on nainen hakenut vaan itsetuntonsa pönkitystä ja "äksöniä" elämäänsä yhtään ajattelematta sitä, mitä aiheuttaa lapsilleen ja muille läheisilleen.
.. ehkä tuli liian provosoivasti kirjoitettua tuo lause, mutta totuus on kuitenkin se, että meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä ja jos ihminen, mies tai nainen, ei ole tyytyväinen elämäntilanteeseen, niin jotain on tehtävä!
En sano, että suhde liiton ulkopuolelta on oikea tapa ratkaista mitään, mutta kenties joskus asioiden pääsemiseen eteenpäin tarvitaan pieni tönäisy, jos asianosainen ei syystä tahi toisesta ole pystynyt toimenpiteisiin aiemmin. Kenties tällainen tilanne normaali arkea paremmin laukaisee kaikki osapuolet näkemään paremmin asiat ympärillään ja todella avaa silmät. Joko taistelemaan suhteen puolesta ja muuttumaan, tai sitten uuteen elämään eri osoitteissa.
Loppujen lopuksi tilivelvollisia olemme jokainen kuitenkin vain itsellemme, ensin täytyy olla rehellinen itselleen jotta voi olla sitä läheisilleen. Metsään menee että raikaa, jos toimimatonta liittoa jatketaan vain muutoksen- tai yksinäisyyden pelosta. Tai vain pelkästään sen vuoksi, että pelätään kumppanin reaktioita tai selviytymistä. "Vastatuuli vahvistaa" - näin se vain on ja selviytymisen avaimet ovat meillä jokaisella takataskussa, kun vain osaamme löytää ne.
lista kliseitä että heikompaa hirvittää. Ei voi kuin ihmetellä mistä ihmeen Me Siskot -lehden filosofien mietteistä näitä bongaillaan.
Ikävä tosiasia on, että mikä tahansa suhde kokee ajan mittaan "arkipäiväistymistä", kun niistä alun tunnekuohuista vähitelleen tasaannutaan. Osa meistä on riittävän kypsiä käsittääkseen asian, osa jatkaa ikuisesti sitä seuraavan ensihuuman etsintää ja tarttuu innokkaasti tilaisuuksiin.
Uuden ja ihmeellisen sattuessa kohdalle voi sitten selitellä omia toimiaan epämääräisellä "liiton toimimattomuudella". hetken päästä uudessa ja ihmeellisessä suhteessa on edessä samainen arkipäiväistyminen, jolloin onkin aika lähteä etsimään sitä seuraavaa huuman tunnetta...
EHKÄ aloittajankin avioliitto olisi lähtenyt toisenlaiselle uralle, JOS vaimo olisi saanut suunsa auki tarpeeksi aikaisin. Ihmettelen itsekkin, että miksei sitä suuta saada auki, usein jopa odotetaan että toinen jotenkin telepaattisesti tajuaa tilanteeen... KENTIES se on ihan vain inhimillistä.
Aloittajan tapauksessa en usko, että vaimo olisi hakenut vain äksöniä tai mittauttanut markkina-arvonsa. Toki voi olla sitäkin mukana matkassa, mutta varsinaiset syyt on muualla.
sitä näköjään tekemisiään yritetään puolustella ja tehdä hyväksyttäväksi...
.. mutta en kirjoittanut itsestäni, vaan yleisesti naisen näkökulmasta ja sillä perusteella, mitä olen asiasta kokemusta omaavien kanssasiskojeni kanssa aiheesta keskustellut.
jaksaisi vuosikymmenestä toiseen katsoa sohvaperunoita yms. ja elää elämää, jossa samat asiat toistuvat samassa järjestyksessä aamusta iltaan!Hyvä jos sana viikossa sanotaan...
En minä ainakaan!
Kyllä siinä arjessakin ja suhteen 'arkipäiväistyessä' voi olla silti vipinää ja kutinaa, so. välittämistä, yhdessä tekemistä, yhteisyyttä... Jos suhde on kuin tammikuinen vesisade, niin kysyn vaan kuka sitä jaksaa, varsinkaan jollei puhuminen tuota tulosta saati että ylipäätään saisi yhteyttä aikaiseksi!
Niinpä sitä voi ajatella vaikka näin: pidän tämän perhe-elämän mutta hankin siitä puuttuvan muualta.Ei niin kovin epätavallistakaan- näköjään. Joiltakin se jopa onnistuu.
Mielestäni. "pidän tämän perhe-elämän mutta hankin siitä puuttuvan muualta" ei se noin toimi.Jos liittoon haluu ja hankkii lapsia jne. niin kyllä sitten pitää myös suhteeseen sitoutua, yrittää pitää viimeiseen asti. Eihän siitäkään mitään tule jos aina kun kyllästyttää lähdetään lätkii.Tai jos niin tekee on tosi itsekäs; siinä kärsii puoliso ja lapset omien itsekkäiten tarpeitten takia. Ole sitten mieluummin sinkkuna koko ajan ja harrasta suhteita josta voi häipyä muita satuttamatta
kun lapset olivat täysi-ikäisiä. Eikä tosiaan kyse ollut hetken kyllästyttämisestä eikä edes uudesta suhteesta!
Sitoutua mihin? Vaikea sitoutua jos mitään ei ole.Kyllä sen verran itsekäs saa olla, että hoitaa elämänsä kuntoon.
Satuttamista niin itsensä kuin toisen tuskin voi välttää millään.
vain ikäänkuin vahingossa langennut enkeli.
tainnut olla. En ole langennut vahingossa enkä ikään kuin.
kenelle viesti on suunnattu.
Voi voi...On kuin lukisi omaa elämäänsä. Olen mies 30 ja lapsia on ja talot ja pelit ja yhdessä oltu 16v josta monta naimisissa.
Sain mahtavan joululahjan, kun sain tietää että vaimoni on ihastunut toiseen mieheen(ei eka kerta)ja keskusteluiden jälkeen hän kertoo ettei ole(vinaan) rakastanut minua pitkään aikaan ja haluaa eron. Itse kyllä huomaan että rakkaus ei ole hävinnyt, vaan tytöllä on menneet tunteet sekaisin(sääli). Se on ollut kanssa mahdotonta ymmätää, että miten voi tehdä tämmöisiä päätöksiä noin nopeasti ja huterilla perusteilla, lähinnä uskotella itselleen ettei tunteita ole ja jättää kaikki yrittämättä korjata tilannetta.
Mutta kun on jotain päähän saanut niin eihän sitä mikään käännä. Olen eniten pahoillani siitä lapset ovat ne jotka joutuvat tässä kärsimään eniten. olen kyllä sitä mieltä että jos ei ole rehellinen edes itselleen syistä, niin kaiken vielä edestään löytää. Kyllä se arki tulee vastaan myös hänelle ja tulevalle kaverille ennemmin tai myöhemmin, jossa itse olen tehnyt ison osan.
Itsellä tunteet ovat olleet laidasta laitaan, viha, epätoivo, suru, tyhjyys ihan kaikki mahdollinen ja enkä vieläkään tiedä miten tästä yli pääsee...Olen muuttanut pois kotoa ja tuntuu kyllä aika yksinäiseltä olotila nyt.
Minä olen nainen ja niin samanlaisessa tilanteessa, kuin sinäkin, että kirjoituksesi iski todella lujaa.
Meillä vain mies löysi uuden ja minä&lapset jäivät.
Helvettiähän tämä on, mutta eihän toista voi pakottaakaan jäämäänkään, jos ei halua. Vaikka mieli tekisi.
Yritä jaksaa, vaikka se on vaikeaa. Minä tiedän. Ehkä joskus helpottaa.
Samassa veneessä ollaan... Mies löysi uuden, kun meidän suhde oli yhtäkkiä ollut hakoteillä jo pitkään. En vaan ollut asiaa huomannut ja sitten mies syyllistikin minut. Suhde oli kestänyt jo puolivuotta ennenkuin sain vahingossa tietää. Ei suostunut lähtemään yhteisestä kodista joten minä otin ja lähdin. Sain hankittua yllättävän pian asunnon itselleni ja kolmelle lapsellemme. Isä on nyt niin uuden suhteen lumoissa ettei siihen mahdu teinitytöt, mutta nuorin (5v.) on lahjottu ja paapottu. Kaikki on satuttanut suunnattomasti vanhimpia lapsia, kun isä vielä pakkasi vanhasta kodistamme kaiken pois ja otti isommilta lapsilta avaimet pois, että eivät pääse "yllättämään". Uusi nainen, kun muutti heti entiseen kotiimme, kun olimme muuttamassa. Käyttäytyy aivan törkeästi minua ja vanhempia tyttöjä kohtaan, niin että olen henkisesti aivan loppu.
Kyselin mieheltäni koska olisi kertonut suhteesta, kun oli jo kuitenkin puolivuotta suhdetta rakentanut. Sitten, kun "olisi ollut sopiva aika"? Onko sellaiseen sopivaa aikaa koskaan?
...samanikäinen vaimokulta löysi tosiaankin työkaverista uuden. Selitykset erolle olivat minulle aivan samat, kuin sinullekin...joten tiedän tunteesi...
Olen miettinyt, että mitä minä suren tuollaisessa ihmisessä...arki on ollut jo viimeiset 10 vuotta aika harmaata, jos kohta mukavaakin on ollut... mitä minä surin oli se, että vaimo pystyi sormia napsauttamalla ottamaan itselleen uuden ja hylkäämään minut 25 vuoden jälkeen, kuin rukkasen...elikkä jonkinlaista itsesääliä...ei prkl!eihän nyt sellaiseen alennuta... Ei muutakun vatsasisään, rinta ulos, hartiat taakse ja baanalle!!!"nyt kun aikaa on niin silmä katsoo tarkemmin!"
parisuhteessa aina tarvitaan kaksi!
Jos teidän exät kirjoittelisivat nyt tänne eron syitä, niin olisi varmasti toisenlaiset kirjoitukset.
Onhan itsestänikin tuntunut nykyaikana eroaminen turhan helpolta, mutta ei se ennen vanhaankaan ole varmasti tehnyt kovinkaan hyvää jälkeä ihmisille kun on roikuttu, jopa epäitsekkäistäkin syistä onnettomissa liitoissa. Näitä tarinoita on tuhansia, jotka toistuvat hamaan tulevaisuuteen asti.
Ei ilmeisesti ihmistä sittenkään ole evoluution tuotoksena tarkoitettu pysymään elämäänsä saman ihmisen kanssa. Tai se ei ainkaan ole ollut tärkeää lajin säilymisen kannalta.
Vaikka nyt tuntuu paskalta, niin lohduttautukaa ajatuksella, että iskee se ankea arki siihen exän uuteenkin suhteeseen. Etenkin jos siinä on vain toisella osapuolella jälkikasvua. Sellaisen ihmisen kenellä ei ole omia lapsia on usein vaikeata sopeutua lapsiperheen arkeen. Kun sitten silmät aukeaa uuden rakkaan suhteen niin siinä sitten taas jaetaan lusikoita. Eli sanoisimpa että te ketkä jäätte katsomaan perästä kun puoliso juoksee "vihreämille niityille" olette kuitenkin loppupeleissä paremmassa jamassa sillä teillä on järki päässä ja voitte rauhassa suunnitella tulevaisuuttanne (=toipua erosta).
ajattelen minäkin.
Ruohon todellisen vihreyden pettäjä näkee,
kun arki(syksy) saapuu. Jaksaako sitten sen uuden kanssakaan odottaa uutta kevättä???