Siksi nimimerkki lainausmerkeissä, koska mieheni mielestä hän ei ole varsinaisesti pettänyt, kun ei ole fyysisesti koskenut toiseen naiseen. Minusta henkinen pettäminen on aivan yhtä kamala asia, ellei pahempaakin. Mies pystyi kuukausitolkulla salaamaan kirjoittelunsa toisen naisen kanssa, mikä oli kaikkea muuta kuin viatonta. He ovat myös tavanneet, mutta kumpikin vannoo kivenkovaan, että mitään fyysistä ei tapahtunut. Tiedä sitten kuka puhuu totta, vai puhuuko kukaan.
Meillä mennyt huonosti viimeinen vuosi, mutta mies on koko ajan ollut valamassa puhtia suhteeseemme, hän oli aluksikin se "rakastuneempi" osapuoli. En olisi uskonut, että mies, joka on aina vannonut rakkauttaan minuun sanoin ja teoin, pystyy tekemään tällaista. Suhteemme on aina perustunut molemminpuoliselle rehellisyydelle ja avoimuudelle. Seksi on sujunut tähän asti hyvin, meillä on samanlainen seksuaalisuus.
Epävarmuudestani huolimatta päätimme jatkaa yhdessä (siis ennen tämän "pettämisen" tultua ilmi), ja viime aikoina luulinkin saaneeni tunteet takaisin ja varmuutta tähän suhteeseen. Epävarmuuteni on johtunut pääosin arvomaailmojemme eroista, sekä miehen tavasta räyhätä joka asiasta (se on todella vaikuttanut huonoon olooni tässä suhteessa). Nyt jälkeen päin olen tajunnut, että olen myös epäillyt miehen salaavan jotain, mutta mitään konkreettisia todisteita ei ollut, ja mies vannoi että voin luottaa häneen joka tilanteessa. Nyt nuo sanat tuntuvat siltä, kuin kääntäisi veistä haavassa. Hän tavallaan varmisti itselleen selustaa, kun pelkäsi minun kuitenkin lähtevän tästä suhteesta. Miksi ihmeessä hän ei kertonut peloistaan ja huolestaan suoraan? Ei hän itsekään osaa vastata. Hän pelkäsi, että sitten ainakin jättäisin hänet, kun tämä tulisi ilmi. Mutta ennen? Miksi piti ryhtyä tällaiseen, se on kuitenkin tietoinen valinta. Tämä nainen haikaili siis mieheni perään ja olin siitä tietoinen (se osittain laukaisi kriisimme ja epäilykset miestä kohtaan), mies sanoi ettei ole eikä aio olla hänen kanssaan tekemisissä. Oli kyllä, mutta minulta salaa, melkein vuoden. Luulin, että selviäisimme kriisistä ilman kolmansia osapuolia. En olisi voinut uskoa, erityisen pahalta tämä tavallaan tuntuu, koska miehellä ei ole edes tunteita naista kohtaan! Hän vain "leikki" naisen kanssa, purki pahaa oloaan siten. Tietoisesti otti riskin, loukkasi minua syvästi, ja minkä takia? Täysin turhan takia!
Ehkä lienee jo selvää, että mies on pohjamudissa katumuksensa kanssa, ja tekisi mitä vain, että suostuisin vielä yrittämään hänen kanssaan. En haluakaan tehdä hätäisiä eropäätöksiä tässä mielentilassa, mutta pelkään, mitä suhteemme olisi tämän jälkeen. Joka kerta kun näen mieheni (olen ollut "evakossa") tai kun puhumme, niin melkein aina keskustelu kääntyy siihen, että puran katkeruuttani häneen, kysyn miksi ja miksi ja miksi, itken, raivoan, syyllistän, olen pettynyt, en voi luottaa mihinkään. En edes tiedä, onko varsinaista seksiä ollut heidän välillään, en voi millään sitä tietää. Eihän miehen sanoihin ole lainkaan luottamista enää.
Puhuimme ennen tätä farssia lapsista, ja halusimme alkaa yrittää lasta kunhan vain kriisi on eletty yli. Tuntui, että pääsisimme sen yli. Mies lopetti yhteydenpidon naiseen vasta kun sain tietää tästä. Olen puhunut kummankin osapuolen kanssa, ja myös tämä toinen nainen on verisesti loukkaantunut kun mies on antanut ymmärtää muuta kuin mihin on todellisuudessa ollut valmis.
Vaikka mies katuisi kuinka vilpittömästi, ja vaikka tekee pahaa katsoa itkevää raavasta miestä päivästä toiseen, en tiedä pystynkö enää luottamaan häneen. Rakkaudessani on niin suuri särö, rakkauteni voi hävitä kokonaan luottamuksen menettämisen takia. Vasta nyt huomaan, kuinka tärkeää on pystyä luottamaan toiseen. Ilman sitä on vain epävarmuus, pelko, vainoharhaisuus, omistushalu, mustasukkaisuus.
Oletteko päässeet yli tällaisten asioiden, ja kauanko se vei aikaa? Mies on valmis jopa terapiaan, mutta se taitaa kyllä olla vain suostuttelua, että jatkaisin hänen kanssaan. Oikeasti hän suhtautuu niin skeptisesti tuollaisiin, aina ajatellut että heikkouksia ei pidä ulkopuolisille näyttää jne. Tästä on nyt aikaa kuukausi, eikä helpotusta näy...välillä on hyvän uskon päiviä, mutta seuraavana aamuna jo herään painajaiseen ja ahdistukseen.
Yhteiseloa meillä on takana vasta muutama vuosi. Luulin, että tällaisia tilanteita olisi "odotettavissa" tyyliin 10-20 vuoden jälkeen. Olen todella pettynyt, miten alhainen moraali miehelläni näköjään todellisuudessa on. Tein jo hänelle suhteemme alussa selväksi, että edellytän ehdotonta uskollisuutta ja rehellisyyttä parisuhteessa, muuten en pysty elämään ja rakastamaan. Ehken osannut painottaa sitä tarpeeksi, eihän minulla ollut tällaisesta minkäänlaista kokemusta aiemmassa elämässä. Olin pitänyt itseäni onnekkaana, kun minun ei ollut tarvinnut kärsiä sitä tuskaa, mitä niin hirveän moni joutuu tänä päivänä kärsimään. Nyt kärsin, tulihan se tämäkin päivä.
Meillä mennyt huonosti viimeinen vuosi, mutta mies on koko ajan ollut valamassa puhtia suhteeseemme, hän oli aluksikin se "rakastuneempi" osapuoli. En olisi uskonut, että mies, joka on aina vannonut rakkauttaan minuun sanoin ja teoin, pystyy tekemään tällaista. Suhteemme on aina perustunut molemminpuoliselle rehellisyydelle ja avoimuudelle. Seksi on sujunut tähän asti hyvin, meillä on samanlainen seksuaalisuus.
Epävarmuudestani huolimatta päätimme jatkaa yhdessä (siis ennen tämän "pettämisen" tultua ilmi), ja viime aikoina luulinkin saaneeni tunteet takaisin ja varmuutta tähän suhteeseen. Epävarmuuteni on johtunut pääosin arvomaailmojemme eroista, sekä miehen tavasta räyhätä joka asiasta (se on todella vaikuttanut huonoon olooni tässä suhteessa). Nyt jälkeen päin olen tajunnut, että olen myös epäillyt miehen salaavan jotain, mutta mitään konkreettisia todisteita ei ollut, ja mies vannoi että voin luottaa häneen joka tilanteessa. Nyt nuo sanat tuntuvat siltä, kuin kääntäisi veistä haavassa. Hän tavallaan varmisti itselleen selustaa, kun pelkäsi minun kuitenkin lähtevän tästä suhteesta. Miksi ihmeessä hän ei kertonut peloistaan ja huolestaan suoraan? Ei hän itsekään osaa vastata. Hän pelkäsi, että sitten ainakin jättäisin hänet, kun tämä tulisi ilmi. Mutta ennen? Miksi piti ryhtyä tällaiseen, se on kuitenkin tietoinen valinta. Tämä nainen haikaili siis mieheni perään ja olin siitä tietoinen (se osittain laukaisi kriisimme ja epäilykset miestä kohtaan), mies sanoi ettei ole eikä aio olla hänen kanssaan tekemisissä. Oli kyllä, mutta minulta salaa, melkein vuoden. Luulin, että selviäisimme kriisistä ilman kolmansia osapuolia. En olisi voinut uskoa, erityisen pahalta tämä tavallaan tuntuu, koska miehellä ei ole edes tunteita naista kohtaan! Hän vain "leikki" naisen kanssa, purki pahaa oloaan siten. Tietoisesti otti riskin, loukkasi minua syvästi, ja minkä takia? Täysin turhan takia!
Ehkä lienee jo selvää, että mies on pohjamudissa katumuksensa kanssa, ja tekisi mitä vain, että suostuisin vielä yrittämään hänen kanssaan. En haluakaan tehdä hätäisiä eropäätöksiä tässä mielentilassa, mutta pelkään, mitä suhteemme olisi tämän jälkeen. Joka kerta kun näen mieheni (olen ollut "evakossa") tai kun puhumme, niin melkein aina keskustelu kääntyy siihen, että puran katkeruuttani häneen, kysyn miksi ja miksi ja miksi, itken, raivoan, syyllistän, olen pettynyt, en voi luottaa mihinkään. En edes tiedä, onko varsinaista seksiä ollut heidän välillään, en voi millään sitä tietää. Eihän miehen sanoihin ole lainkaan luottamista enää.
Puhuimme ennen tätä farssia lapsista, ja halusimme alkaa yrittää lasta kunhan vain kriisi on eletty yli. Tuntui, että pääsisimme sen yli. Mies lopetti yhteydenpidon naiseen vasta kun sain tietää tästä. Olen puhunut kummankin osapuolen kanssa, ja myös tämä toinen nainen on verisesti loukkaantunut kun mies on antanut ymmärtää muuta kuin mihin on todellisuudessa ollut valmis.
Vaikka mies katuisi kuinka vilpittömästi, ja vaikka tekee pahaa katsoa itkevää raavasta miestä päivästä toiseen, en tiedä pystynkö enää luottamaan häneen. Rakkaudessani on niin suuri särö, rakkauteni voi hävitä kokonaan luottamuksen menettämisen takia. Vasta nyt huomaan, kuinka tärkeää on pystyä luottamaan toiseen. Ilman sitä on vain epävarmuus, pelko, vainoharhaisuus, omistushalu, mustasukkaisuus.
Oletteko päässeet yli tällaisten asioiden, ja kauanko se vei aikaa? Mies on valmis jopa terapiaan, mutta se taitaa kyllä olla vain suostuttelua, että jatkaisin hänen kanssaan. Oikeasti hän suhtautuu niin skeptisesti tuollaisiin, aina ajatellut että heikkouksia ei pidä ulkopuolisille näyttää jne. Tästä on nyt aikaa kuukausi, eikä helpotusta näy...välillä on hyvän uskon päiviä, mutta seuraavana aamuna jo herään painajaiseen ja ahdistukseen.
Yhteiseloa meillä on takana vasta muutama vuosi. Luulin, että tällaisia tilanteita olisi "odotettavissa" tyyliin 10-20 vuoden jälkeen. Olen todella pettynyt, miten alhainen moraali miehelläni näköjään todellisuudessa on. Tein jo hänelle suhteemme alussa selväksi, että edellytän ehdotonta uskollisuutta ja rehellisyyttä parisuhteessa, muuten en pysty elämään ja rakastamaan. Ehken osannut painottaa sitä tarpeeksi, eihän minulla ollut tällaisesta minkäänlaista kokemusta aiemmassa elämässä. Olin pitänyt itseäni onnekkaana, kun minun ei ollut tarvinnut kärsiä sitä tuskaa, mitä niin hirveän moni joutuu tänä päivänä kärsimään. Nyt kärsin, tulihan se tämäkin päivä.
Vastaukset 19
Vanhimmat
näyttää siltä, että miehesi on rakastunut sinuun syvästi, näin ilmenee kirjoituksestasi. Mielenkiintoista on se, että siitä näkyy myös se, että sinä olet ollut se epävarmempi tapaus. En tiedä mitä itsekin tekisin jos omaan syvään rakkauteeni en saisi samanlaista kaikua puolisoltani. Ehkä saattaisin purkaa tunteitani toiseen ihmiseen. Ihmiseen, joka puolestaan selvästi näyttäisi mahdolliset syvät tunteensa, jota ei ehkä puolisoltaan saa.
Ei liene kiva myös miehestäsikään, kun rakastaa naistaan joka ei kaikesta päätellen omaa ihan samanlaisia tunteita.
Kirjoituksestasi jäi hieman ikävä tunne. Lopeta miehesi syylistäminen ja näytä että olet hänen rakkautensa arvoinen, jos häntä edes todellisuudessa syvästi rakastata. Jos et rakasta, niin lopeta pelleily ja toisen kanssa leikkiminen.
Sehän tässä ongelmallista onkin, kun tämä tapahtunut on vienyt minulta kyvyn arvioida itseäni - rakastanko todella miestäni, ja pystynkö pääsemään näiden asioiden yli?
En oel epäillyt mieheni rakkautta minuun, mutta häntä ei ole yhtä helppoo kenties rakastaa. Näin hän on itsekin sanonut. Hän on ihmistyyppinä vaikea, on hyvin temperamenttinen ja juuri tuo taipumus raivota ja nähdä asiat ensin aina negatiivisina, on karkoittanut aiempia naisehdokkaita pois. Vaikka aluksi uskoin, että kykenen näkemään miehessä ne hyvät puolet, niin kyllä tämä arki ihmeitä tekee. Usein olen juossut niska limassa täysillä metsässä, itkenyt ja huutanut että miksi tämän pitää olla näin vaikeaa..miksi miehen kanssa on samalla ihanaa, mutta samalla kamalaa? Olen jopa käynyt psykologilla tämän takia, tuntuu että joudun kantamaan miehen luonnetta hartioillani.
Siksi uskoin viime aikoina parempaan, kun miehen kanssa on alkanut olla jotenkin helpompaa. Siis ei turhaa raivoamista kaikesta, hän on oppinut laskemaan yhdestä kymmeneet, oppinut hillitsemään itseään enemmän. Oppinut antamaan tilaa myös minun mielipiteille, ja tehnyt paljon asioita eteeni. Vasta nyt alkoi tuntua paremmalta, ja uskoin että vaikeuksien kautta voittoon.
Ymmärrän kyllä miestä, mutta mielestäni hän luovutti henkisesti liian pian. Hänen olisi pitänyt sanoa minulle tunteistaan ja antaa minulle/meille aikaa. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että tämä asia tuli ilmi. Ehkä kaikki elämän vastoinkäymiset puhdistavat pöytää. Tunnen syyllisyyttä, etten ole antanut miehelle sellaista rakkautta, mitä hän kuitenkin kaikesta huolimatta ansaitsisi. Miksi olen halunnut uskoa meihin, olen halunnut silti uskoa, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Että pystyn vielä tuntemaan vilpitöntä rakkautta ja yhteenkuuluvutta ristiriitaiseen mieheeni. Teen väärin, kun syyllistän. Siitä on vain niin vaikea päästä eroon, ja ehkä tämä on vielä liian lähellä koko tapahtunut. Tänään olen päättänyt keskittyä myönteisiin asioihin. Tapahtunut on tapahtunut, ei se auta että kaivelen päivästä toiseen yksityiskohtia ja ryven surussa.
Olisi silti kiva tietää, miten muut ovat pääseet vastaavista tilanteista yli.
oma tarinani, vain sillä erotuksella, että meillä vuosia on takana jo useita.
Menkää heti yhdessä pariterapiaan, avioliittoneuvojalle tms.
Meillä oli "mennyt huonosti" jo useamman vuoden. Ja mikä ihmeellistä, makuuhuoneessa kyllä viihdyimme, mutta se henkinen yhteys vain näivettyi pikkuhiljaa.
Tällä tutkivalla luonteenlaadulla voisi perustaa vaikka etsivätoimiston, joten mieheni jäi kiinni kolme viikkoa kestäneestä suhteesta, josta myös hän vannoi, että suhde oli täysin platoninen.
Tein hänelle vähemmän kauniilla verbalistiikalla selväksi, että henkinen pettäminen on naiselle vähintään yhtä paha juttu kuin joku yhden yön hoito. Sen hetkisessä mielentilassa uhkasin jopa "käydä läpi" hänen kaveripiirinsä... näin jälkikäteen se jopa naurattaa molempia.
Mies oli aivan järkyttynyt siitä, miten paljon desibelejä ja tekstiä vaimoon mahtuu vielä normaalin lisäksi ja ehdotti terapiaa, johon onneksi pääsimme heti seuraavana päivänä.
Myöhemmin hän kertoi, että jos joku olisi puoli vuotta aiemmin ehdottanut hänelle terapiaa, hän ei olisi lähtenyt. Kynnys oli todella korkea.
Terapian ansiosta keskusteluyhteys ja se meille tuiki tärkeä pelleily ja vitsailu palasi. Anteeksi on nyt annettu puolin ja toisin ja luottamuksen uudelleen rakentuminen kestää, sen mieskin ymmärtää. Terapiassa selvisi itselleni ja myös miehelleni joitakin omia omituisuuksiani lapsuudestani johtuen, kuten esim miksi olen aina ollut niin mustasukkainen ja miksi minun on yleensäkin vaikea luottaa ihmisiin.
Ja totta puhut, että vaikeudet puhdistavat ilmaa. En tiedä miten pitkälle huono tilanteemme olisi mennyt ilman miehen kiinni jäämistä ja asioiden käsittelyä ammatti-ihmisen kanssa.
Syyllistämisestä vielä sen verran, että puhuin suuni puhtaaksi aiheesta aina kun siltä tuntui l. kyselin ja lypsin mieheltäni asioita, eikä hän pannut pahakseen, koska ymmärsi, että jatkossa oli oltava avoimet kortit. Nyt en enää tunne tarvetta siihen... ainakaan kovin usein. Asiaa on aikansa puitu.
Se, pystytkö elämään temperamentikkaan miehen kanssa, on vain itsesi tiedossa. Meillä kun se on toisinpäin. Minä elämöin ja hän tasapainottaa...onneksi.
Kaikkea hyvää Sinulle jatkoon:o)
Hei vaan!
Minun tarinani oli hyvin paljon samankaltainen kuin kirjoittamasi. Mieheni oli myös hyvin katuva ja tahtoi ehdottomasti yrittää vielä. Muutaman kk kestänyt platoninen suhde oli kuulemma taaksejäänyttä aikaa.
Yritimme, kävimme terapiassa ja, kun tunsin luottamuksen pikkuhiljaa kasvavan ja luulin välimme olevan lämpimät, rakastavat niin sain soiton tältä "platoniselta" ystävältä. Hän oli juuri synnyttänyt lapsen miehelleni ja meidän suhde loppuikin sitten siihen.
Pointtini tässä jutussani on se, että miehet tuntuvat ikävä kyllä kieltävän loppuun asti varsinaisen suhteen. Yllättävän helposti onnistuu näytteleminen, ja katumus.. Ehkä exäni oikeasti katuikin, tiedä sitten. Ainakin siltä vaikutti.
Tsemppiä Sinulle ja parempaa tulevaisuutta!
Järkyttävä tuo sinun tarinasi! Tietenkin oma mielikuvitukseni lähtee vauhdikkaasti liikkeelle, kun satun tietämään että tällä ulkopuolisella naisella kello tikittää ja lujaa...
Vaikka nyttenkin uskon 90-prosenttisesti, että mies todella katuu ja ainakin haluan uskoa samoilla prosenteilla, ettei hän enää koskaan petä tai valehtele minulle. Mutta mistä tosiaan voin tietää...kyllähän hän pystyi salaamaan kaiken lähes vuoden. Ihan samalla tavalla hän voi nytkin salaa jatkaa yhteydenpitoa naiseen, kun en ole koko ajan miestä kuitenkaan valvomassa. Enkä voi alkaa urkkia miehen posteja/viestejä, siitä tulee vaan vainoharhaisemmaksi. Voihan hän esim. poistaakin välittömästi kaiken todistusaineiston, mitä hän jostain ihmeen syystä ei tehnyt viimeisen vuoden aikana!? Koskaan en ole aiemmin rikkonut kirjesalaisuutta, mutta nyt oli pakko kun muuta kautta tietää, eikä mies siltikään myöntänyt. Vatsa kun olin lukenut hänen postit, hän myönsi. Olihan siinä mustaa valkoisella..joku ei varmaan myöntäisi silloinkaan, esim. "joku muu kirjoittanut" tms :-D Ihme, pystyn näköjään leikkiäkin jo laskemaan...
Se, että mies ei koskaan myöntänyt ja vielä vannoi perään että häneen voi aina luottaa, niin se tässä eniten on vienyt mattoa jalkojen alta! Nyt kun hän hokee samaa, selvästi kylläkin järkyttyneenä ja itkien, niin en siltikään uskalla uskoa hänen sanoihinsa. Kuulemma ei ole aiemmissa suhteissaan pettänyt, ei edes mitään pientä ollut kenenkään kanssa. Tuntuu jotenkin "epäoikeudenmukaiselta", minä olen kuitenkin luonteeltani kiltein ja meillä toimii keskusteluyhteys, seksi, tällaiset monet suojaavat tekijät. Kai se sitten on sitä, etten ole vannonut rakkautta mieheen palvovasti, etten ole uhrannut koko omaa elämääni miehen takia...että olen tarvinnut aikaa myös rakkauden syttymiselle ja siihen että tulee se todellinen varmuus ja lämpö sisälle toisesta. Itsellä vaikea avoero menneisyydessä, ja silloin ehkä sitouduin liian heppoisin perustein. Luulen, että tämä ja kaltoin kohtelu on vaikuttanut siihen, että minulla on tietynlainen suojamuuri ympärilläni. Halaan, pussaan, seksiä ja läheisyyttä on...mutta se on jokin sisäinen pelko, etten uskalla heittäytyä. Tietyt piirteet miehessä saivat minut pelkäämään, että tässä mennään vielä tukka ojossa päin mäntyä. Ja mitä tapahtui, se on melkeinpä pahin, mitä saattoi tulla vastaan. Kyllä meillä molemmilla on lusikkamme sopassa. Toivon, että selviydymme...mutta helppoa se ei tule olemaan, ei ainakaan minulle. Kyllä tuo terapia tosiaan kuulostaa varteenotettavalta, ja ehkä ainoalta tieltä selviytyä. Vaikka hemmetin kallista se muuten on, kun noita hintoja olen katsellut! mitäpä sitä ei parisuhteen vuoksi tekisi.. :) Samalla rahalla pääsisi joku onnellinen pari etelän aurinkoon :-D
minulla oli samanlainen tilanne 26vuotta, annoin aina hänelle anteeksi ,minkäläiseksi ihminen tulee liitossa missä ei olen luottamusta ,ajatelkaa ..nyt olen ollut 4v yksi ja helvetin katkera ,kuten te nyt . elämä takana olehan melkein 50v. Aijotteko tekin katsoa ja oottaa ,et mies todella on luottamuksenne arvoisia.MINÄ OLIN TYHMÄ
Kun puoliso, oli sitten mies tai nainen, on kerran oikein kunnolla päin naamaa valehdellut asioita ja siitä kiinni jäänyt, on vain ajan kysymys, koska sama toistuu. Näin ainakin itse ajattelen. Vaimoni petti ja valehteli. Asiasta keskusteltiin vakavasti. Seuraava vale ja kiinni jääminen tuli melkein heti keskustelun perään... Parempi luopua toivosta vaikka lapsia onkin ym. tuskaa tiedossa.
On tuo ensimmäinen teksti kuin suoraan omasta elämästäni. Pikkuhiljaa alkoi valheiden vyyhti auvautua, ja aina vain järkyttävämmäksi meni. Pitkään uskoin, että olen omalla toiminnallani saanut kaiken aikaan, yritin muistaa ne hyvät asiat toisessa. Hän itki ja rukoili. Lupasi maat ja taivaat, että menee terapiaan, ei ikinä enää juo tai käy baarissa. On puhelimen päässä 24/7. Siis ihan kaiken jotta olisin antanut hänelle uuden mahdollisuuden. Ja aina kun olin myöntymässä, sain jotain kautta selville uuden valheen. Ja aina kun sain jotain selville, hän kielsi sen kunnes minulla oli vedenpitävät todisteet, ja sittenkin yritti vähätellä asiaa. Samaan aikaa hän vannoi rakauttaan, vainnoi että on luottamuksen arvoinen ja että hän ei enää ikinä voisi samanlaista virhettä tehdä. Hän sanoi haluavansa naimisiin ja lapsia. Sitten yhtenä päivänä sain selville, että hän on erään baari-illan jälkeen raahannut mukaansa ulkomaalaisen naisen, ja tästä oli vankka todiste. Kysyin ensin asiaa häneltä suoraan, ja hän kielsi sen. Lopuksi kun hänellä ei enää ollut muuta vaihtoehtoa, hän yritti syyttää ystäväänsä pettämisestään. Se oli minulle se viimeinen pisara. Nyt kun asiasta on kulunut jo vähän aikaa, näen kokonaisuuden niin paljon selkeämmin. Mihin minä mukamas tarvitsen tuollaista selkärangatonta p***aa, jolla ei ole mitään moraalikäsitystä?! Mitä rakkautta muka tuollainen on? Enkö minä ole niin arvokas, että ansaitsen itselleni hyvän miehen, joka osaa arvostaa minua ja osaa myös sitoutua. Joka osaa keskustella asioista ennenkuin niistä tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Miksi minun pitäisi alistua elämään suhteessa, jossa selkeästi joudun olemaan se antava ja hoitava osapuoli, suorastaan melkein kuin lapsenlikka. Ymmärsin etten tarvitsekaan mitään tuollaista. Se tuntuu aluksi vaikealta päästää irti, sillä sitä joutuu painimaan sellaisten asioiden kanssa kuten "luovutanko liian helposti?" "oliko tämä sittenkin oma vikani?" "eihän kukaan ole täydellinen..." "tuossa miehessä on kuitenkin tuo ja tuo asia kohdallaan" "onko liian myöhäistä aloittaa uuden kanssa alusta?" "miten minä voin enää keneenkään luottaa?" Lopuksi sorruin ajattelemaan, että mitä jos vain hyväksyn kaiken pettämisen ja valehtelun, onhan hän kuitenkin kotona minulle hyvä... Kuulostaako tutulta? Kaiken tuon jälkeen löysin onneksi voimaa irroittautua ja lähteä. Vähän aikaa oli niin paha olo, että sellaiset asiat kuten suihkussa käyminen ja imurointi tuntuivat täysiltä mahdottomuuksilta. Päätin kuitenkin selviytyä, vaikka matto oli jalkojen alta pois vedetty, ja kuukauden kuluttua huomasin olon olevan jo aivan toinen. Käsittelen asiaa tietysti edelleen aktiivisesti, mutta voin jo nyt uskoa siihen, että tämä kipu on tosiaan ohimenevää. Minä ansaitsen itselleni hyvän ja luotettavan miehen, enkä yhtään vähempää. Toivon vilpittömästi, että teilläkin olisi rohkeutta irrottaa suhteesta, jossa luottamus on menetetty, sillä edelleen on olemassa myös hyviä ihmisiä, jotka osaavat kunnioittaa ja sitoutua kumppaniinsa. Monen kymmenen avioliittovuoden jälkeen yksittäinen moka tunnustettuna ja käsiteltynä saattaa olla anteeksiannettavissa, mutta jos tällaista käytöstä tulee ilmi ensimmäisen 3 vuoden, eli ns. vastarakastumisen aikana, niin saa olla jo aika optimistinen, jos kuvittelee kumppaninsa siitä tapojaan parantavan, oli syy tähän käytökseen sitten lapsuuden trauma, huono itsetuonto tai kykenemättömyys puhua ongelmista, niin jokaisella meistä on oikeus saada suoraan kasvanut tyyppi, siis ilman sitä lahoa perustusta. Ja jos vielä emmit, niin miksi jäädä ottamaan asiasta selvää, kun ihania, mielenkiintoisia ja kunnollisiakin ihmisiä on olemassa! Tsemppiä kaikille!
Hei!
Löysin omassa tuskaisessa tilanteessa tämän viestiketjun, ja kylläpä tuntuu siltä kuin omaa tarinaani lukisin. Omaa seurustelusuhdetta ollu reilu 3 v ja tänä keväänä alkoi tuntua siltä, että mies salaa jotain. Kännykkä alkoi olla taskussa ja huomasin, että vessareissuilla alkoi viipyä normaalia pitempään ym. Kun kyseenalaistin asian, sain vain ihmettelyä siitä, miten voin epäillä tuollaista. Hän sai minut jollain konstilla rauhoittumaan, kunnes
kuukausi myöhemmin eräänä aamuna otin sen kännyn ja luin sieltä muutamia tekstiviestejä oudolta naiselta. Tästä alkoi luottamuksen mureneminen. Hän sai selitettyä naisen olevan työkaverin, jonka teksteilyyn hän oli lähtenyt mukaan jne.
Olin murtunut.
Mutta siitä huolimatta annoin anteeksi kunnes viikko sitten sain heidät kiinni yhteiseltä työmatkalta Joka kerta hän on valehdellut päin naamaa, kunnes minulla on ollut selvät todisteet heittää kasvoille. En ole varma työmatkan yksityiskohdista, tuskinpa on ollut platonista niinkuin väittää.....
Nyt hän väittää kaiken päättyneen ja haluaa ja rakastaa vain minua. On valmis muuttamaan yhteen ym.
Miten tästä voi aloittaa? Olemme olleet kuitenkin vain 3 vuotta, kaikki on ollut mielestäni hyvin, hänkin sanoi vain ettei mikään ole ollut huonosti, hän on vain töpännyt pahasti.
Itse ajattelin ehdottaa aikalisää, mutta.......
Minä yritin tällaisen miehen kanssa vuoden uudelleen, kunnes taas tuli platoninen ystävyys ja outo levottomuus ja kotona puhumattomuus ja "salaiset kansiot". Mutta toisaalta tiedän tapauksia, joissa terapia on auttanut kovastikin ja ovat pysyneet yhdessä vanhaksi.
Kiitos vastauksestasi. Jäi epäselväksi, että kävittekö te yhdessä terapiassa? Olen miettinyt itsekin tuota keinoa, mutta en ole vielä esittänyt sitä hänelle. Olen väsynyt ja turta kaikesta tapahtuneesta;yöt menee asioita miettiessä...
Emme asu vielä yhdessä ja nyt on tullut selväksi, etten edes halua tehdä niin isoa muutosta elämääni, että muutettaisiin kimppaan. Jos luottamus on mennyt, niin auttaako se yhtään? Salasuhteen voi perustaa siitäkin huolimatta....
Aikuinen nainen. Me kyllä kävimme paritkin terapiat, mutta mies ei oikein ollut tosissaan. Naureskeli vain naisten olevan hänen perässään... Olisi voinut mennä toisin, jos olisi ollut vakava ja yrittänyt. Tartuin tähän, sillä toisena vuonna jo olisin voinut nähdä ongelmat yhdestä pitkästä sähköpostikontaktista.
Vaikutta siltä, että kyseessä on paljon muutakin,kirjoituksestasi päätellen. Meillekin kävi samoin. Pitkään uskoin, että vain juttelevat,mutta alusta alkaen oli kyseessä s-suhde,jota oli helppo jatkaa vuosia. olihan minulla se jutustelu tiedossa, mutta se ei ollutkaan vain jutustelua. Että tälleen meillä.
t. N34
Sehän se, sitä kun en minäkään koskaan saanut lopullisesti tietää. Vihjailuja tuli sieltä täältä, mutta kaikki pysyivät vaiti kysyttäessä. Kukaan ei halunnut loukata tai satuttaa, tajuamatta että epätietoisuus se vasta on pahinta. Yksi terapeuteista sanoi, että nainen yleensä tietää tarkoittaen minua ja epäilyjäni ja mies vain virnisteli sillekin.
onneksi pääsit eroon tuollaisesta.
Minua ahistaa ja suututtaa tässä tilanteessani se, että hän syyllistää minut. Syyllisti siitä, että olen lukenut hänen kännyään. Syyllistää siitä, että jos kerron toisen vastapuolen aviomiehelle, koko työyhteisö tulee tietämään ja hänen asemansa kyseenalaistetaan!!!!
Hän kieltää kaiken, kunnes minulla on todisteet. Ne kumotaan sitten mitä minkälaisilla tekosyillä ja valheilla.
En kyllä näe jatkoa tälle. Kyse alkaa olla mun mielenterveydestä...
Vastahyökkäys on miehen yleisin strategia näissä.
Niinpä, viimeiseen asti valehteli kunnes löin faktat pöytään. Sitten alkoi selittely ja uhkailu ja syyllistäminen. Nyt tuo viimeisin "työkeikka" on yritetty selittää taas minulle parhain päin, itsestään katsoen. Mutta pahinta on se valehtelu, mihin törmään aina uudelleen. Miten voi luottaa enää mihinkään, mitä hän sanoo?
Ps. niitä heidän viestejä lukiessani, huomasin hänen valehtelevan erään asian sille toisellekin eli mitä kaikkea p....skaa hänen sisällä onkaan! Onneksi emme asu yhdessä, meillä ei ole lapsia, olemme aikuisia, minä rakastan itseäni sen verran etten suostu tuollaiseen kohteluun. En ansaitse tuollaista!
Olen päivä päivältä enemmän kasvanut ajatukseen, että tämä oli nyt tässä. Meillähän pitäisi olla kaikki hyvin, vain 3 v seurustelusuhde takana.Itse olen ollut täysillä mukana, luottanut ja ollut sitoutunut tähän. Hän ei ole näköjään ollut.
Se on niin vaikea tietää, mikä on totta ja miten pitäisi toimia. Kun tapaa sinkkumiehiä, niin huomaa, että monet heistä kokevat että tyttöystäville pitääkin valehdella, koska naiset eivät ymmärrä miesten maailmaa ja ajattelutapaa. En tarkoita, että kaikki miehet valehtelevat, mutta että on myös tuollainen koulukunta.