Kyselisin hieman parisuhteista ja ennen kaikkea avioliitoista, että kuinka moni yli 40v. naimisissa oleva nainen sisimmässään ajattelee, ettei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin, ainakaan sen miehen kanssa, jonka kanssa ensimmäisenä on mennyt naimisiin. Ja kuinka moni yli 40 v. nainen olisi sittenkin halunnut jäädä naimattomaksi.
Minulle moni tuttavapiirin nainen on sanonut katuvansa avioitumista ja lasten hankintaa. Ovat sanoneet, että olisi sittenkin pitänyt jäädä naimattomaksi, eikä olisi pitänyt hankkia lapsia, ainakan niin montaa. Sen sijaan tätini, joka on ollut sinkku koko ikänsä, sanoo olevansa täysin tyytyväinen, eikä ole katunut päätöstään ollenkaan.
Itse olen vielä niin naimaton, kuin lapsetonkin ja toisinaan olen pitänyt sinkkuelämää parempana vaihtoehtona, mutta toisaalta taas haluaisin naimisiin ja saada lapsia.
Minulle moni tuttavapiirin nainen on sanonut katuvansa avioitumista ja lasten hankintaa. Ovat sanoneet, että olisi sittenkin pitänyt jäädä naimattomaksi, eikä olisi pitänyt hankkia lapsia, ainakan niin montaa. Sen sijaan tätini, joka on ollut sinkku koko ikänsä, sanoo olevansa täysin tyytyväinen, eikä ole katunut päätöstään ollenkaan.
Itse olen vielä niin naimaton, kuin lapsetonkin ja toisinaan olen pitänyt sinkkuelämää parempana vaihtoehtona, mutta toisaalta taas haluaisin naimisiin ja saada lapsia.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minulla oli nuorena kauneutta ja työuraa.
Sitten menin naimisiin ja sain kolme lasta.
Olen usein ajatellut, että tällä kokemuksella en menisi enään naimisiin.
Tosin pidän perheestäni, mutta pakko pitää.
Meillä on rahaa ja omaisuutta paljon. Uskon kuitenkin, että olisin ehkä ollut onnellisempi kansainvälisissä työtehtävissä sinkkuna ja ilman ns. omaisuuttakin (tuhlannut kaiken).
Onhan tämä sinkuelä nykyään muotiakin ja mukavuuden halusta monen valinta. Seuraten omaa tuttavapiiriäni niin sinkut ja eronneet on oikeasti onnelisempia. Tosin poikkeuksiakin on, mutta kyllä lapsien ja miehen hoito vie voimat.
Olin naimisissa 16 vuotta, meillä oli yksi lapsi. Avioliittoni kariutui. En kadu avioliittoani enkä kadu yhden lapsen hankintaani (lapsi ei vielä edes teini-ikäinen) mutta en haikaile entisen mieheni peräänkään. Olen saanut mennä, olla kansainvälisissä tehtävissä ulkomailla avioliitostani ja lapsestani huolimatta. Kuitenkin olen myös tyytyväinen, että älysin olla tekemättä enempää lapsia juuri tämän nykyisin jo ex-mieheni kanssa.
Olen tavannut uuden miehen, ja mietimme täysin vakavissamme, josko vielä hankkisimme yhteisen lapsen.
Suhde toiseen ihmiseen antaa paljon (jos ottaakin) ja lapset sitovat kyllä mutta antavat sitäkin enemmän. Molemmat rikastuttavat elämää mielestäni tavalla, jota ei voi kompensoida hienolla uralla tai isolla omaisuudella.
Se, että joku yli nelikymppinen katuu tekemisiään ei lopultakaan kerro yhtään mitään. On aina niin helppoa katsoa taaksepäin ja todeta, että olisinpa tehnyt jonkin asian toisin; päätökset kuitenkin ovat syntyneet niiden tietojen ja kokemusten pohjalta mitä siinä tilanteessa on. Eikä sekään kerro mitään, jos joku ei kadu.
Mielestäni parisuhdetta kannattaa ainakin kokeilla; naimisiinhan ei ole pakko mennä. Parisuhteitakin on niin monenlaisia.
Kaiken kaikkiaan nämä ovat vain omia mielipiteitäni enkä itse vaihtaisi päivääkään pois. Sinun täytyy itse miettiä, mitä elämältäsi haluat ja elää sen mukaan täysin riippumatta siitä, mitä mieltä joku muu on asiasta.
Onnea elämääsi!
Koska olen elänyt niin kuin minusta hyvältä tuntuu, en sen takia kadu jo elettyä elämääni.
Menin naimisiin kolmikymppisenä, koska tapasin sen oikean vasta silloin. En sitä ennen halunnut perhettä vain siksi, että sellainen pitäisi olla tai retkahtaa ensimmäiseen sängyssä sopivaan tyyppiin, joka muka olisi suuri rakkauteni. Olen oikein iloinen siitä, että tutustuin moniin miehiin ja annan suuresti arvoa nykyiselleni. Häntä parempaa en voisi löytää.
Lapsia olisin toki aikoinaan halunnut, mutta en kokenut yh-äidin roolia houkuttelevaksi ja toisaalta kaikista ei ole äideiksi.Minusta vain tuntui siltä, ettei kannata kokeilla. Ja jos nyt katuisin, tekisin väärin itseäni kohtaan. Kaikkea ei voi saada!
Ikä 40 on monille naisille aika, jolloin elämä muuttuu hormonaalisesti ja nuoruus on auttamattomasti ohi. Me emme ole vielä suoriutuneet siihen vaiheeseen kun alkaa olemaan ihanaa olla keski-ikäinen nainen, jonka ei tarvitse märehtiä samassa epävarmuuden suossa kuin nuorena. Monet asiat muuttavat arvoaan, omaa aikaa alkaa taas löytymään (lapsiperheissä) ja itseluottamus kasvaa.Nyt ikään kuin rämmitään vielä jonkinlaisessa sekasorrossa ja pohditaan mihin minusta vielä olisi.
kadun, sitä että ne kriteerit olivat aivan vääriä mitä nykyisin arvostan miehessä. Kadun siis että meni vihille tämän miehen kanssa. En todellakaan usko että näillä tiedoilla päätyisin nykyiseen puolisoon.
Lapsia en kadu, en on ihania. Lasten ollessa täysikäisiä suhteemme todennäköisesti loppuu. Sillä en arvosta miestäni, vaan näen siinä vain ikuisen pikkupojan ja marisia.
Mieti minkälaisen miehen kanssa voi kuvitella vanhenevasi. Ja asu vähintään vuosi saman katon alla ennen aviotumista ja lapsia. Jos joku piirre ärsytää ei se todellakaan lakaa sitä koskaan tekemästä. Silloin sinulla on vielä mahdollisuus juosta karkuun. Valikoi huolella ettei tarvitse vaihtaa monta kertaa. Ja muista miestä tarvitaan lapsen tekoon vain häviän pienen hetken, mutta sen kasvattamiseen on eväitä harvalla miehellä. Mieti siis miestä sillä silmällä onko hänestä rakastajaksi, isäksi, ystäväksi ym. ja ole itselle rehellinen. Minä en sitä ollut, selittelin ja valehtelin siis itselleni koska olin liian umpirakastunut
..yhdessäasuminen paljastaa kyllä ihmisistä pajonkin mutta aina se ei ole tae onnistuneesta tai epäonnistuneesta valinnasta. Ihmisillä on myös taipumus muuttua ajan myötä ja vaikka itse tuntisi valinneensa oikein, toinen osapuoli voi myöhemmin ottaa ja lähteä. Takeita ei ole mistään kenelläkään.
"Näillä tiedoilla" ja tällä kokemuksella saattaisin tehdä aivan erilaisia valintoja elämässäni mutta niitähän ei minulla ollut vielä 10 vuotta sitten!!! Jälkiviisaus ei kannata ellei halua katkeroittaa omaa elämäänsä.
Kaikki eivät ajattele noin.
Miehessäni ovat aiemmin ärsyttäneet monetkin piirteet. Kun ne lakkaa ärsyttämästä, huomaakin, että hei! Mies on muuttunut. Mutta ei se ilo siitä vielä irtoa... Jos haluaa keksiä lisää kumppanin huonoja puolia niin niitä varmasti löytää. Joskus kuitenkin käy niin, että vuosien varrella vanhoista huonoista puolista tuleekin hyviä puolia ja toisinpäin... Elämä on yhtä muutosta. Pysykää mukana.
Olen ollut naimisissa 28 vuotta, olen nyt 47v. Olen syvästi kiintynyt mieheeni ja meillä on edelleen paljon yhteistä, nyt lasten jo lähdettyä kotoa jopa enemmän kuin ennen. Olen avioliiton aikana ollut töissä ja kotona, opiskellut, matkustanut, saanut mennä mihin olen halunnut, olen harrastanut ja laiskotellut jne. En vaihtaisi tämänhetkistä olotilaani mihinkään, jos jotain haluan niin saan sen tässäkin.
täällä. Tutustuin mieheeni 20 vuotta sitten ja naimisiinmeno lastenhankinta oli tärkeimpiä asioita, joita elämältäni odotin kuin myös paljon omaa vapautta, matkustamista jne. Olen saanut kaiken mitä olen halunnut ja olen vasta 41 v. Voinkin sanoa, että tästä on vaikeaa panna paremmaksi.
Olen 42 v,naimisissa ollut 23 vuotta ja edelleen perhe-elämä kukoistaa.Lapset pois jo kotoa.Seurusteltiin aikanaan 3 kk ja sitten ostettiin kihlat.Mennään yhdessä ja erikseen.Lomat vietetään yleensä yhdessä,matkustaen.
Se vähä, mitä muistan sinkkuelämästä, on jatkuvaa etsimistä ja kilpailua. Eron entiseen huomasi oikeastaan vasta jälkeenpäin. Turhaan ei puhuta purjehtimisesta avioliiton rauhaisaan satamaan.
Menin naimisiin 19-vuotiaana, erosin 15 vuoden jälkeen kahden lapsen kanssa. En kadu ensimmäistäkään avioliittoa, sen aikana kasvoimme molemmat yhdessä aikuisiksi. Nyt olen naimisissa uuden miehen kanssa, lapsi tulossa. Olen onneni kukkuloilla. Elämäni on ollut ja on rikasta, päivääkään en vaihtaisi pois!
Olen minäkin kuullut työpaikallani, kuinka epäonnistuneet ja laiskat naiset syyttävät miestään ja lapsiaan siitä, että eivät ole itse opiskelleet, eivät nähneet maailmaa eivätkä edenneet uralla. Minusta he vain tekevät itse itsestään marttyyreita. Itse olen opiskellut, saanut hyvän työpaikan sekä matkustellut paljon oman mieheni kanssa. Voiko enempää toivoa?
Olen ollut naimisissa yli 20 v. Mitä katumista eletyssä elämässä on. Silloin kun menin naimisiin, se tuntui ihan oikealta päätökseltä. Lapsiakin on, enkä niiden tekemistä koskaan kadu. Tällä hetkellä en enää haluaisi elää tätä parisuhdetta. Niinhän se on, että ihminen muuttuu, minä ja miehenikin. Enkä vielä tiedä mihin suuntaan elämäni kulkee. Kyllä kaikki selkiytyy ajan mittaan. Nyt sanon vielä, ettei avioliittoni ole millään tavalla ollut suuri pettymys, ehkä ihan näinä viimeisinä vuosina suhteeni mieheeni on köyhtynyt. Emme keskustele oikeastaan mistään eikä vaihdeta mielipiteitä.
En voi olla sanomatta :
Minä katselen nautinnolla(ehkä kateellisena?)
kun iäkkäät n. 60-70 vuotiaat pariskunnat
ovat käsi kädessä kävelyllä.Monet heistä olleet
yhdessä varmaan 50 vuotta.
Mietin kuinka he ovat jaksaneet niin kauan olla
yhdessä ? Lienekkö Jumalan lahja ?
Toivon että itse kykenen siihen samaan sitten joskus.
Tämänpäivän 40-50 -vuotiailla on hieman hakusessa toisen sukupuolen kunnioitus.
Isovanhempamme sotivat ja rakensivat tämän maan uudelleen. Isovanhemmillamme oli vielä vanhat naisten ja miesten roolit, mitkä eivät enää päteneet meidän vanhempiimme ja vielä vähemmän meihin noin 40-vuotiaisiin.
Kun elää rohkeasti sydäntään kuunnellen, ei tekojaan tarvitse katua. Olen kahdesti eronnut enkä kadu mitään liitoistani, niitäkään, jotka ovat jääneet seurusteluasteelle. Ja millainen ihminen katuu lapsiaan, höh. En antaisi yhtäkään heistä pois. Jotkut ihmiset ruikuttaa koko ikänsä ja syyttävät muita,jos ovat onnettomia. Sellaisille ihmisille on aivan sama, elävätkö he yksin vain kaksin, he joka tapauksessa kadehtivat toisten onnea. Jos olet rakastunut, menet naimisiin ja teet lapsia, jos et ole, et sitten mene. Yksinkertaista ! Ei rakkauskaan joka päivä vastaan kävele, joillekin ei koko ikänä. Luonto ohjaa kyllä käytöstämme. Rakastunut ihminen yleensä haluaa kiihkeästi perheen !