Ajatukset pyörii laidasta laitaan enkä oikein tiedä mitä ajatella Kirjoitan siis tänne jos se jotenkin helpottaisi oloa. Kävi siis niin perinteisesti, mitä täältä on saanut lukea. Vaimo kertoi viikko sitten että haluaa eron. Mitään yhteistä ei kuulemma enää ole. Kipinä sammunut ja rakkaus muuttunut ystävyydeksi tai kenties kaverilliseksi. Pommi tippui ja tuntuu että elämältä hävisi pohja. Vaikka meillä on ollut riitamme niin onhan se elämä yhtä kasvamista ja ylä tai alamäkeä. Mitään terapiaa on turha edes harkita kuulemma. Jotenkin itse ajattelin lapsellisesti että kaikesta voisi selvitä yhdessä. Mutta tämä ihminen sanoo ettei kannata yrittää, hän on miettinyt tätä jo monta vuotta. Miksi ihmeessä hän ei ole sanonut mitään asiasta tai halunnut ajoissa tehdä jotain asialle. Monta asiaa, mitä ei voi ymmärtää.
Todistaakseen voimansa ja olevansa tosissaan hän kävi hakemassa panokaverin viikonloppuna kun itse olin lapsien kanssa evakossa. Piti sitten siitäkin kertoa. Ihan kun kipua ei olisi jo riittävästi. Silti tämä ihminen ei ole tehnyt mitään käytännön asioiden eteen. Haluaa nukkua samassa sängyssä, elää eämäänsä kuten ennenkin. Silti taas piti kertoa että on tavannut netissä ”mukavan” miehen jonka haluaa tavata. Mikä ihme tätä naista vaivaa. Lasten takia olen yrittänyt olla kärsivällinen ja paljoa kestävä. Nyt tuntuu että tämä räsynukkena olo saa riittää. Miten ihmeessä tästä eteenpäin, minäkö hoidan kaikki käytännön asiat että tämä ihminen saa elää jo täysillä uutta elämäänsä. Huokaus, miten ihmeessä näin voi käydä.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea. Ehkä tämä edes pikkuisen helpotti oloa.
Todistaakseen voimansa ja olevansa tosissaan hän kävi hakemassa panokaverin viikonloppuna kun itse olin lapsien kanssa evakossa. Piti sitten siitäkin kertoa. Ihan kun kipua ei olisi jo riittävästi. Silti tämä ihminen ei ole tehnyt mitään käytännön asioiden eteen. Haluaa nukkua samassa sängyssä, elää eämäänsä kuten ennenkin. Silti taas piti kertoa että on tavannut netissä ”mukavan” miehen jonka haluaa tavata. Mikä ihme tätä naista vaivaa. Lasten takia olen yrittänyt olla kärsivällinen ja paljoa kestävä. Nyt tuntuu että tämä räsynukkena olo saa riittää. Miten ihmeessä tästä eteenpäin, minäkö hoidan kaikki käytännön asiat että tämä ihminen saa elää jo täysillä uutta elämäänsä. Huokaus, miten ihmeessä näin voi käydä.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea. Ehkä tämä edes pikkuisen helpotti oloa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vaimoni salasi minulta pidempään eikä lapsemmekaan edes vielä tiedä, että äiskällä on toinen. Pelottaa jälkikasvun puolesta, miten hän tulee ottamaan asia, jos siitä tulee pysyvää.
Me kuitenkin menemme ulkopuolisen puheille, tuli sitä taikka tätä.
Minusta rakkakus ei koskaan kuole tai katoa. Se vain hukataan sisimpään ja sen ympärille kehkeytyy kuori, joka on työläs murtaa. Jos ei yhtään ole halua yrittää uudestaan, kivettynyt tunne jää sisään. Saattaa ajan saatossa alkaa murtumaan, ilmenee katumuksen tunteena, kun vanha suola alkaa janottamaan.
Voimia ja jaksamista!
Joo kyllä niin voi käydä.
Tapasin ihanan miehen. Meillä oli kaikki niin täydellistä että annoin anteeksi koko kovan elämäni kun ajattelin että hyvää kannatti odottaa.
Onnea kesti kolmisen vuotta. Oli tietty puhuttu kaikenlaista syvällistä ja sovittu avoimuudesta, luottamuksesta rehellisyydestä, että asiat puhutaan eikä jäädä hautomaan ja plaa plaa plaa.
Se mies poikkeuksellisesti ei pettänyt minua koskaan. Enkä minä häntä. En voinut. Rakastin häntä. Elimme symbioosissa. Hän rakasti minua. Tunsin sen. Hän osoitti sen pienin teoin ja myös sanoin.
Vähitellen miehestä alkoi tulla ilmi outoja piirteitä. Hyppään suoraan loppuun >
Mies oli itsekeskeinen ja periksiantamaton. Sosiaalisesti lahjakas mutta auttamattoman kaksinaamainen. Valehteli vaikka ei olisi ollut syytä, enkä koskaan saanut selville miksi sitten ei totuutta kertonut. Miksi pitää tehdä asioita joista tietää että ne ovat suhteemme vastaisia. Enkä tarkoita pettämistä toisen naisen kanssa. Hän kohteli kaikkia samoin. Valehteli tai käytti valkoisia valheita, lievää totuuden muuntelua kaikkia kohtaan tarpeen niin vaatiessa. Hänellä tuntui olevan tarve piilotella totuutta vaikka syytä ei olisi ollut. Hän vältteli vastuun ottamista niin että yleensä pieleen menneet asiat olisivat olleet jonkun muun syy, yleensä olosuhteiden. Mutta ei hänen. Hänessä oli toki virheitä, mutta..... ei niin vakavia.
Ja minä olin hänelle kuin kuka tahansa. En vaimo, en ystävä. Minusta kun puolison pitäisi olla ennen kaikkea ystävä, kemiallisella vetovoimalla varustettuna. En ollut kumpaakaan. Seksi oli aluksi ihanaa, muuttui vähitellen aiheeksi josta ei edes puhuttu.
Lopulta ja kokonaisuutena hänen tekonsa eivät enää osoittaneet, että hän olisi edes välittänyt minusta saati rakastanut minua. Hän käveli ylitseni milloin halusi ja aliarvioi minut jatkuvasti. Hän loukkasi sekä sanoillaan että teoillaan. Kerran hän myös satutti minua niin että se olisi mennyt pahoinpitelyn puolelle, mutta en tehnyt ilmoitusta poliisille. Sitä tekoa itsekseni käsitelleenä rakkauteni alkoi kuolla.
En saanut vastarakkautta. Olin rakastunut ja rakastanut aivan toista miestä - en tätä. En voinut rakastaa miestä joka kohteli minua tai ketään noin. Miestä, joka ei tuntenut empatiaa. Aloin inhota häntä ja käyttäytyä häntä kohtaan kuten hän minua kohtaan. S eoli minulle hirveää. En ollut sellainen ihminen.
Kun lopulta muutin pois ja ovi takanani sulkeutui, en tuntenut mitään. En vihaa enkä ainakaan rakkautta. En kaipuuta enkä kyllä katumustakaan. Minä vain lähdin pois ja työnsin ne vuodet mappi ööhön.
Ollaan kyllä oltu yhteyksissä mutta suhtemme on kovin pinnallinen. Aivan kuin olisin tekemisissä jonkun vieraan kanssa ensimmäistä kertaa. Samoin hänkin suhtautuu minuun. Leppoisasti mutta pinnallisesti. Ei mitään kaipauksen tapaistakaan. Hänellä ei ole uutta naista (tietääkseni?). Minulle hän sanoi ennen lähtöäni ettei hänestä taida olla parisuhteessa eläjäksi. Kerran oli eronnut mutta se nainen olikin kaistapää - tai ties vaikka tämä mies olisi hänestä sellaisen tehnyt.
Tiedän kyllä nyt miltä tuntuu olla oikeasti rakastunut eikä vain ihastunut. Harmi vain että kohde oli väärä. Sen tunteen syntyminen edellyttää kyllä aika paljon. En usko että rakastun ihan heti uudestaan, jos enää koskaan. Mutta eipä parisuhde olekaan minun elämäni pirta.
Se arki tulee joka suhteeseen ja sekin pitäisi pystyä elämään läpi. Eihän kukaan kai usko, että se on yhtä ruusuilla tanssimista koko ajan. Siinä vain sitten mennään metsään, kun ei kumpikaan saa suutaan auki ja ravistele toistaan hereille, että nyt pitäisi laivan kurssia välillä korjata.
Se vaan on niin kylmää kun ei osata tehdä ajoissa mitään asioille. Varsinkin jos toinen on niin lapsellisessa uskossa että hyvin meillä kaikki on -ja toinen jo mielessään pakkaa kassejaan kun ei osaa tai tahdo tehdä asialle mitään. Tietenkin suhde tulee arkiseksi ajan myötä. Mutta kun sen mukana häviää kemia ja kipinä niin mitään ei ole enää tehdävissä? Pitkät suhteet on kertakäyttökamaa jos helpommalla löytää uuden onnen. Ehkä sitä suurta rakkautta ei ole lainkaan olemassa.
Ilmeisesti sitä rakkautta ei ole ollut olemassakaan kun kaikki entinen voidaan jättää taakse noin vain. Mieheni löysi uuden ja kertoi samalla, ettei ole koskaan rakastanut minua. Miehen elämä on ollut varmaan kurjaa melkein 30 vuotta, kun ei ole koskaan rakastanut. En vain ymmärrä miksi kitui suhteessamme noin pitkään ilman rakkautta. Kyllä minunkin rakkaus noiden sanojen jälkeen alkoi loppua ja mietin, miten hukkaan olen parhaani elämäni heittänyt. Nyt ei ole enää mitään muuta odotettavaa kuin vanhuus ja kuolema.
Se mitä toi edellinen kirjotti niin ei kyllä ole mitään tavallista arkea. Toivottavasti ei kellään?!?!
Itsekeskeisyys ei ole rakkautta! Valehtelut ei ole rakkautta! Pahoinpitely ei ole rakkautta!
Olen elänyt hyvää arkea ihan riittämiin eikä se ole ollut eron syy. Jos yhteiselämisessä toisella on jatkuvasti paha olo pitäisi sen toisen sitten ymmärtää ja koittaa tehdä jos voi, jotain helpottaakseen oloa. Tuollanen itsekeskeisyys ei ole rakkautta! Tosiaan sen miehen ei pitäisi parisuhteeseen mennä ennen kun oppii huomioimaan läheisensä ja etenkin vaimonsa.
Meinasin laittaa että älä nyt ole marttyyri. Mut se kyllä on jokaisen oma asia jos haluaa ripustautua yhteen mieheen niin ettei muuta elämältä haluakaan kun eroaa.
Aika moni menee naimisiin jonkun muun syyn ku rakkauden takia. Ihastumista luulee rakkaudeksi esim. Tai siksi menee kun yhteiselämä tuntuu helpolta vaikkei se olis rakkautta. Sitten syntyy lapsia eikä ole mitään syytä erotakaan, vaikkei se ole rakkautta.
Mut kaisen nyt jostain huomaa jos ei toinen rakasta?!
Jos mies nyt sit vihdoinkin rakastaa jotain niin eikö se ole hyvä ettei ollut ihan pökkelö! Tai narsisti tai muu ääliö. Eikö olis kamalampaa huomata olleensa 30 vuotta jonkun ääliön tai hirviön kanssa naimisissa?
Mä taas en näe mitään syytä ripustautua johonkin ihmiseen niin ettei muuta ympärillään näe. Se ei tarkota että pitää katella muita miehiä tai naisia, vaan sitä että hahmottaa reaalimaailman ympärillään. Ettei sitten käy noin, ettei edes huomaa ettei puoliso edes rakasta.
Mutta se, ettei tunneta enään toisia eikä ole mitään puhuttavaa enään toisille, kun muka kaikki tuntuu olevan jo puhuttu. Se on sitä arkea. Eletään puolivaloilla. Eikä huomata, että pimeän tullen pitäisi laittaa pitkät päälle.
Itsekeskeisyys, valehtelu ja väkivalta eivät kuulu ainakaan hyvään parisuhteeseen.
""Itsekeskeisyys, valehtelu ja väkivalta eivät kuulu ainakaan hyvään parisuhteeseen. ""
Niistä kertoneelle totesit: suhteeseenne tuli arki.
Nyt olen vähän ymmällä.
Ehkä tässä nyt tuli pikku pugi. En suinkaan tarkoittanut näitä seikkoja. Vaan kaikkea muuta.
Kirjoituksesi ja tarinasi oli kuin omani. Täysin samaa kokenut !
aika väärin kohdella toista noin vaikka kuinka eroa haluaisikin.. jospa hän odottaa että sinä tekisit lopullisen ratkaisun ja saisi sitten olla se säälittävä jätetty! jaksamisia, kyllähän tuohon täytyy joku ratkaisu saada..
Oma elämäni on kuin peilikuva juttusi 8 ensimmäistä rivistä,paitsi että me olemme kyllä käyneet perheneuvollassa juttelemassa ja hakemassa neuvoa, tuloksetta.
Itse olen ollut epäiltynä ja syytettynä pettämisestä jo n.3 vuotta, tosin omaa syytäni, mutta totuus on se etten koskaan ole vaimoani pettänyt.Ja nyt kaiken lisäksi paljastui että vaimoni onkin itse pettänyt minua vuoden ajan.
Rakkaudesta vaimoani kohtaan ja halusta saada parisuhteemme kuntoon olin valmis antamaan tämän vaimolleni anteeksi mutta nyt hän on päättänyt ettei halua suhdettamme enää jatkaa,haluaa eron, syinä nuo samat, rakkaus muuttunut enemmänkin ystävyydeksi, ei mitään syytä/halua enää jatkaa yhdessä ja oli vain ajan kysymys koska eroamme.
Vaimoni ei kyllä (ainakaan tietääkseni) ole mitään panoa tuonut meille kotiin eikä tällä vuoden suhteellansa mitenkään kehuskele mutta silti olen täysin rikki siitä että hän haluaa jättää minut nyt, nyt kun olisin valmis tekemään vaikka mitä että saisimme asiat kuntoon.
Mutta ei auta, hän on kuulemma asioita pohtinut ja tullut siihen päätökseen ettei halua tälläistä elämää. Itse olen aikoinaan yhden avioeron käynyt jo läpi ja silloin päätin etten IKINÄ enää halua kokea samaa tuskaa uudestaan, mutta tässä sitä taas ollaan....saman tuskan kanssa.
Todella raskas olo, kun rakastan vieläkin vaimoani kovasti mutta hän ei halua olla minun lähellä, alkaa kuulemma läheisyys ahdistamaan, seksikin on muuttunut aika pakkopullaksi vaikka senkin eteen olisin valmis tekemään melko paljonkin että saisimme sen sujumaan....mutta kun ei ole mielenkiintoa niin ei ole...
Todella tuskaa kun itse haluaisi vielä yrittää, saada asiat kuntoon, saada parisuhde toimimaan mutta vaimo ei halua...ja tuskaa lisää se tosiasia etten pysty tätä eroa millään estämään vaikka kuinka haluaisin.
Nämä on todella vaikeaita asioita. Yllättävän paljon näitä kohtalon tovereita löytyy kun netistä hakee "vertaistukea". Eihän se auta, mutta ehkä tuo lohtua että jossain vaiheessa helpottaisi.
Meillä on nyt se tilanne että vaimo empii välillä "lasten takia", mitä se auttaa jos kipinä on sammunut? Ennemmin tai myöhemmin se on edessä kuitenkin...kai ellei ole valmis tekemään asioille jotain ihan aikuisten oikeesti. Kuka sitä sitten osaisi sanoa auttaako pariterapia yms pidemmän päälle. Taidan luovuttaa ja lopetan tämän takertumisen kun se tekee vain itselle enemmän kipeää. Jos vaimo ei laita asioita eteenpäin niin kai se on sitten minä kun sen tekee.
Itsellä oli rankka ero v. 2000, mies petti. Olisin antanut uuden tilaisuuden, mutta kun huomasin ettei rehellisyyttä ja avoimuutta edelleenkään ollut, potkaisin pihalle! Ei toisen kannata itseään nöyryyttää pettäjäkumppanin vieressä. Onneksi sain tiedon erokurssista, se oli käänteentekevä. Sain työkalut käsitellä eroa, rakentaa paremman itsetunnon ja toimivamman ihanan parisuhteen, enkä ole katunut päivääkään. Suosittelen, etsi netistä itsellesi sopiva, niitä pidetään pk-seudulla, ensi viikolla alkaa joku.
Itsellä oli rankka ero v. 2000, mies petti. Olisin antanut uuden tilaisuuden, mutta kun huomasin ettei rehellisyyttä ja avoimuutta edelleenkään ollut, potkaisin pihalle! Ei toisen kannata itseään nöyryyttää pettäjäkumppanin vieressä. Onneksi sain tiedon erokurssista, se oli käänteentekevä. Sain työkalut käsitellä eroa, rakentaa paremman itsetunnon ja toimivamman ihanan parisuhteen, enkä ole katunut päivääkään. Suosittelen, etsi netistä itsellesi sopiva, niitä pidetään pk-seudulla, ensi viikolla alkaa joku.
Otan osaa. Elän itse liki samassa tilanteessa. Tosin vaimoni ei ole noin rehellinen, että sanoisi asioita suoraan. Hän vain jää kiinni pettämisestä ja valheista. Ehkä se helpottaa mulle irtautumista, koska en voi tosiaan elää ihmisen kanssa, jota en arvosta ja johon en luota tippaakaan. Jaksamisia toivottelen!