Siitä kun tyttöystäväni jätti minut yllättäen niin on jo kohta vuosi, mutta silti välillä tuntuu, että en ole pässyt yli hänestä ja asiasta. Hän oli kyllä minun ensirakkaus ja seurusteltiinkin viis vuotta ! En kyllä ole itkeskellyt piiitkään aikaan, mutta joka päivä hän ainakin käväsee mielessäni ja silloin tulee ikävän tunne, välillä tulee myös tunne, että oltaisipa vieläkin yhdessä.
Onko teillä muilla kestänyt näin kauan toisen unohtaminen? Johtuukohan tämä siitä, että silloin kun hän ilmoitti että nyt aikoo muuttaa pois ja erota, niiin otin aika kevyesti asian. Kai se oli jotain itsensä suojelemista tai ylpeyttäkin jopa. Ja ajattelin, että kai tämä ero sitten kuuluu asiaan, kun kerran molemmilla tämä oli ensimmäinen kunnon suhde ja välillä riideltiin.
Oon kyllä nyt viime aikoina pystyny pari kertaa jopa ihastumaan kunnolla muihinkin, mutta parien treffien jälkeen alkaa tuntumaan väärältä ja jopa liian aikaiselta ja se tyrehtyy siihen. Kaipaa kuitenkin valtavasti parisuhdetta, sillä koko nuoruuden tottunu elämään seurustellen ja oon kyllä onnellisin siinä tilassa, mulle sopii se, että vietän paljon aikaa saman ihmisen kanssa tehden kaikenlaista.
Mut kiitos jos jaksoit lukea ja kirjottele jos samanlaisia kokemuksia/tuntemuksia. Kuinka kauan sulla kestänyt?
Onko teillä muilla kestänyt näin kauan toisen unohtaminen? Johtuukohan tämä siitä, että silloin kun hän ilmoitti että nyt aikoo muuttaa pois ja erota, niiin otin aika kevyesti asian. Kai se oli jotain itsensä suojelemista tai ylpeyttäkin jopa. Ja ajattelin, että kai tämä ero sitten kuuluu asiaan, kun kerran molemmilla tämä oli ensimmäinen kunnon suhde ja välillä riideltiin.
Oon kyllä nyt viime aikoina pystyny pari kertaa jopa ihastumaan kunnolla muihinkin, mutta parien treffien jälkeen alkaa tuntumaan väärältä ja jopa liian aikaiselta ja se tyrehtyy siihen. Kaipaa kuitenkin valtavasti parisuhdetta, sillä koko nuoruuden tottunu elämään seurustellen ja oon kyllä onnellisin siinä tilassa, mulle sopii se, että vietän paljon aikaa saman ihmisen kanssa tehden kaikenlaista.
Mut kiitos jos jaksoit lukea ja kirjottele jos samanlaisia kokemuksia/tuntemuksia. Kuinka kauan sulla kestänyt?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet vaan tainnut sillä hetkellä kuulua siihen jätettyjen joukkoon, joka on huomattavasti rankempaa kuin jättäminen. Tai ei kai se sen rankempaa oo, se vaan tulee niin yllättäen. Sun mimmis oli varmaan murehtinut aikansa, ties kuinka kauan, kunnes päätti tehdä asialle jotakin. Olet nyt sitten niin jätetty ettet keksi mitä elämä enää voisi tuoda. Hae elämäs takaisin, tai rakenna se uusin ehdoin, ja ihmisin. Hymyä!
Heippa!
Onpas kiva, että joku tuntee samalla tavalla! Erosin poikaystävästäni yli 9kk sitten. Ero oli oma valintani, tosin olosuhteet painostivat siihen. Ei ole kulunut vielä päivääkään siitä, ettei eksäni olisi ollut mielessäni. Olemme olleet eron jälkeen yhteydessä jonkin verran ja muutamia kertoja olemme tavanneetkin toisemme. Meidän piti palata vielä yhteen, mutta hän teki oharit ja nyt juttumme on lopullisesti ohi, ei olla enää edes missään yhteydessä.
Vaikka itku ei tulekaan enää silmään läheskään yhtä usein, silti toisinaan kaipaus on valtava ja mietin mitä hänelle mahtaa kuulua. Olen uskotellut itselleni, että näin on parasta ja tämä kuului asiaan, hän ei sitten ollut minulle se oikea, mutta minkäs mahdan, kun kukaan muukaan ei oikealta tunnu. Toisten kanssa ollessa sitä vaan tuntee pettävänsä itseään ja etsii niitä samoja tunteita. Itse olen samanlainen, että kaipaan lähelleni tärkeää ihmistä ja haluan jakaa elämäni toisen kanssa, mikään sinkkuilu ei tunnu sopivan minulle...
Mukavaa että löytyy kohtalotovereita... Aurinkoista kesää ja voimia eteenpäin! Jos vielä haluat vaihtaa ajatuksia mailaa [email protected] :)
myös yksi kohtalotoveri. Mun avomies päätti pari viikkoa sotten, et hän ei enää pysty elämään mun kanssa. Ahdistaa ja hän tarvitsee tilaa. Viimeset kaks viikkoo on ollut ihan kamalia. Eka viikko meni vaan muistellessa läpi KAIKKIA hyviä hetkiä, yhteisiä juttuja ja sitä kuinka meidän juttu tuntu aina jotenkin tähtiin kirjotetulta. Ja siltä se tuntuu vieläkin. Pariin päivään en oo itkenyt...Tavallaan tiedän et mulle on hyväksi opetella olemaan yksinkin, mut silti en voi uskoo et tää kaikki tapahtuu.
Oon ex-miehelleni välillä vihainen ja katkerakin siitä että jätti mut elämään yksin yhteistä elämää...Musta tuntuu et sillä oli epärealistiset odotukset siitä millasta oikee parisuhteessa eläminen ja yhdessä asuminen on. Se on jatkuvaa kasvua ja etäisyyden ja läheisyyden ristiriitaa...Siinä ei tule ikinä valmiiksi mut. Kaikista pahimmalta tuntuu se et on menettänyt SEN OIKEIMMAN ihmisen tähän asti...EXäni oli ihmisenä kaikkea sitä, mitä pienen ikäni olin haaveillut et joskus tapaan. Palapelin osa mun palaani...Mut kai tästäkin selviää...Tää on toka Perjantai yksin ja tuntuu et viikonloput on niitä pahimpia...Tätäkö tää nyt on seuraavan vuoden?! Voimia teille kummallekin...Ei meistä kukaan ole oikeasti yksin näiden juttujen kanssa!
Kohtalotovereita tuntuu riittävän. Hiukan lohdutusta tuo, ettei ole yksin tämän surun kanssa.
Ero on meilläkin tiedossa, asunto jo myynnissä. Suhteessa ei mitään suurempia ongelmia. Kumppanini vain alkoi epäilemään, onko meissä sitä jotain ja puuttuuko suhteesta jotain. Keskustelut ja mun itkut eivät auta. Tyhmäkin taidan olla, kun toisen perään itken. Tuntuu vain niin pahalta ja tyhjältä. Itseä on vain otettava niskasta kiinni, niin kai se suru ja kaipaus jossain vaiheessa helpottaa.
Minä olen riutunut kai kolme ja puoli vuotta. Joku sanoi, että toipuminen kestää yleensä kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Sitten on niitä, jotka eivät toivu koskaan, vaan kuljettavat menneisyyttään mukana loppuun saakka. Valitettavasti minä taidan olla sitä lajia. Eivät pahat ihmiset näin tee. Mutta helvetin tuskallista elämää tämä on. Jätetyksi tuleminen kouraisee niin hemmetin syvältä. Ja kait miestä rouhaisee vieläkin kipeämmin. Mitään minä en osaa neuvoa, mutta koeta kestää ja varaudu siihen, että se vanha rakkaus kulkee mukana aina.
Kyllä se entinen rakkaus kulkee perässä aina, jos se on ollut sitä todellista rakkautta. Mies jätti minut 2 vuotta sitten (avioliittoa takana 7 vuotta), noin vain sen kummempia selittämättä. Yhtäkkiä tulin vain tyhjään kotiin ... hän oli pakannut kamppeensa ja häipynyt. Koskaan en ole asialle mitään selitystä saanut, vaikka olemmekin muutaman kerran jutellet. Nyt olen pikkuhiljaa aloittamassa uutta suhdetta, mutta voi olla että nuo parinvuoden takaiset haamut eivät anna tämän suhteen mennä eteenpäin. Pelkään kokoajan jätetyksi tulemista niin kovaa.
Mulla meni pari vuotta jätetyksi tulemisen jälkeen ennen kuin kykenin yrittää pitämpää kuin yhden yön juttua. Sitä vaan aina tuli etsittyä muista yhdenmukaisuuksia vanhaan. Nyt erosta on neljä vuotta ja voin tunnustaa että kyllä se vieläkin tuntuu pahalle. Sitä vaan ajan myötä ajattelee koko ajan harvemmin ja harvemmin. Onnex.