bulimiasta voi parantua!

Näin juuri pitää toimia. Vain omalla toiminnalla ja ajattelulla voi joko tuhota tai nostaa itsensä. Ongelmat ovat juuri niin suuria kuin miksi mielemme ne tekee. Kerrothan vielä kaikille halukkaille, mistä ja millaista terapia-apua sait, alkuun pääsemiseksi kyllä tarvitaan sellaista. Itse tiedän Naistenkartanon ryhmiä, mutta muitakin on.

olen sairastanut 22-vuotta bulimiaa. se on noidankehä joka hallitsee ja muuttaa muotoaan. En ole puoleen vuoteen oksentanut ja silti olen niin väsynyt ainaiseen ruuan ajatteluun, sääntöihin, kaloreihin, liikuntaan, dieetteihin, sairaaseen hukkkaan menneeseen elämääni.
Nyt olen 35-vuotias.

mä haluaisin apua. menin yliopiston terveydenhoitoon syömishäiriön takia, juttelin muutaman kerran sitä sun tätä sen hoitajan kanssa, siinä se. En tajunnut yhtään, mitä siellä tein ja mitä olisi pitänyt tapahtua, lopulta tunsin vaan itseni todella typeräksi ja sanoin että nyt sai riittää. Hän sanoi "okei".
Sitten menin lääkärille. Sain masennus-, ahdistus- ja unilääkkeitä. Hän sivuutti sh:ni ja halusi vaan hoitaa masennusta. Mutta en kuitenkaan ole varma, onko masennus mulla oikea diagnoosi, kun tulee maanisiakin kausia...
Eli tässä ollaan, nyt just ja just alipainon rajan tainnut ylittää, kun olen lihonut bulimian takia. Tällä viikolla olin oksentamatta kolme päivää, JES... -.-
Menisinhän minä mielelläni vaikka katkasuhoitoon, tai mitä vaan, mutta kun en oikein enää usko edes, että mitään apua saisin. Tuntuu että pian kuolen, jos tämä jatkuu, ja silti tuntuu myös, ehkä jopa enemmän, siltä että en minä mitään hoitoa edes ansaitse. Pitäisi päästä itse irti. Onnistuisikohan?

Bulimia ei täysin parane koskaan. Itse aloitin teininä, varmaankin olin 14-15v. Sitten tuli vaihe, etten oksennellut ja luuin olevani ok. Sain ensimäisen lapseni 19 -vuotiaana ja raskauskiloihin tietenkin tarvittiin diettiä. No sehän alkoi lipsumaan ja kohta huomasin halailevani pönttöä. Vaihtelevasti oksentelin ja olin terveenä tuonne 25 vuotiaaksi asti. sitten aloitinkin syömättömyyden. 27 vuotiaana ajattelin taas olevani terve, kunnes aloin odottamaan toista lastani. Arvaatteko miten kävi taas synnytyksen jälkeen? Se vaihe ei onneksi pitkään kestänyt, koska avokki puuttui asiaan. Kolmekymppisenä erosin ja vaihteevasti oksentelin, kun ei kukaan ollut vahtaamassa. Nyt olen taas ollut pari vuotta "kuivilla". No aloitin taas vhh -ruokavalion ja se sai aikaan sen, että vanha tapa laukesi taas. Koen huonoa omatuntoa jopa niistä "sallituista" syömisistä. Haluan nopeasti 10kg pois. Täällä taas halaillaan pönttöä.

Hävettää, olen "vanha", läski, saamaton ja nyt tulee pommi: olen terveydenhuollon ammattilainen. Eli tästä sairaudesta ei niin vaan kasva pois. Ikä ei välttämättä kerro mitään.

Mä en halua olla sairas. Mä haluan olla vapaa. Mä haluan parantua!
Siis miksipä en tekisi asialle jotain kun siihen pystyn?!?

Mä haluaisin "vieroitukseen", siis katkaisuhoitoon johonkin suljetulle oikeesti. Missä ei sais sitä ruokaa ku ihan vähän ettei olis tarvetta oksentaa eikä mahdollisuutta syödä "liikaa" eikä ainakaan mahdollisuutta lähtee ostamaan sitä ahmittavaa. Oon niin väsynyt tähän...