mä oon seurustellu moneen otteeseen, vakavasti ja ei niin vakavasti. jotkut suhteet on ollut suhteellisen pitkiäkin, mutta en ole tuntenut sitä tunnetta, olla rakastunut. poikki ku on mennyt ei oo tuntunu missään, ehkä jotain yhteisiä juttuja tulee ikävä mitä tehtiin yhdessä, mutta ei sen kummempaa. oon vasta kylläkin 18v, mutta silti. miksi en osaa rakstaa? onkohan mulla joku tunne-elämän häiriö?
onko kellään samanlaista kokemusta vai oonko ainoa?
onko kellään samanlaista kokemusta vai oonko ainoa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et ole vielä törmännyt siihen oikeaan.........
kyl se siit sit joskus...
Kaitpa sitä kiintyy johonkin henkilöön, kun tarpeeksi sen kanssa yhdessä taivaltaa, siitä tulee se ikävä.
Mutta ei tulis kyllä mitään epätoivoisia tekoja tehtyä toisen eteen, jos sen olis menettämässä. Yleensä itse olen jo nopeesti suhteen edetessä sanonu, että lopetetaan, ennen kuin kumppanilla tulee tunteet pintaan.
MIKÄÄN EI TUNNU MISSÄÄN, mikä on ihan jees eikä tuu pettymyksiä :) Kyllä kai ne tunteet sieltä jossain vaiheessa heräilee... Ja jos ei, niin ehkäpä luonto on niin kohdalleni tarkoittanut. Tai sitten se oikea ei ole vielä tullut vastaan......
...kyllä ne odottamasi tunteet voivat sinunkin kohdallesi vielä osua. Itse olen vasta viime vuosina tuntenut sellaisia tunteita, joita saatan kutsua rakkaudeksi. Kävi kuten eräässä ajatelmassa sanotaan: "rakastuminen on sitä, että haluaa vanheta toisen kanssa" ja niin minä yhtäkkiä tunsin haluavani tehdä erään ihanan miehen kanssa (joka hänkin sanoi rakastuneensa ensimmäistä kertaa elämässään - 34 -vuotiaana :)
Aiemmissa seurustelusuhteissani en ollut kokenut mitään vastaavaa. En ollut aiemmin edes kyennyt sanomaan kumppaneilleni "rakastan sinua", sellainen tuntui teennäiseltä, koska minusta ei tuntunut siltä. Uskon silti, että ilman rakastumisen hullaannuttavaa tunnetta voi seurustella. Silti sellainen hyvä tunne toisesta ihmisestä kuin rakkaus yleensä aina helpottaa yhdessäoloa.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Et taatusti ole tunne-elämältäsi häiriintynyt, mutta ihan varmasti rehellinen ja uskallat ilmeisesti vaatia suhteeltasi. Jatka samaan malliin!
Kun sitten ekan kerran rakastut, voin luvata, että teet sen kunnolla.Mutta älä hätyytä itseäsi ja hae rakkautta väkisin. Se tulee kun on tullakseen ja olet kypsynyt rakastumaan.
Ja elämässä on onneksi muutakin, joten ikäisesi nuoren naisen kannattaa keskittää voimavarojaan muuhunkin kuin "läähättämällä joka jannun perässä". Voit opiskella, lähteä ulkomaille yms. Mikään ei sido sinua ja mitä enemmän uskallat elää omaa elämääsi, sen varmemmin kohtaat itsellesi sopivan kaverin ja kenties myös takaa suhteelle pitkää ikää.
Minä rakastuin 32v.. ja se oli juuri sopiva ikä rakastua. Ehdin tekemään kaikenlaista ja tutustua isoon kasaan ihmisiä pitkinpoikin, joten arvaa vaan onko siitä ollut iloa parisuhteessakin? Ei ole ainakaan tarvinnut haikailla vieraiden perään tai narista, että elämä menee toisen kanssa möllöttäessä hukkaan.
Onnea jatkoon nti tunteeton :)
te ootte ihanii vaikka en teitä tunnekkaa.
toivottavasti mä kohtaan sen tunteen mistä kaikki niin hehkuttaa joka päivä. jätkät pitää mua vähän "heardbreikkerinä" ku jätän ne heti ku ne sanoo "mä rakastan sua" ja haluu jotain vielä vakavampaa. mä ahdistun koska en tunne samoin. jostain nurkan takaa se "oikea" vielä pompahtaa mun silmien eteen ja rakastun korviani myöten.
"aurinkoista" kesää kaikille!
Etkö ole koskaan ollut rakastunut? Sitten se ei ole vain sattunut kohdalle. Itse rakastuin palavasti 15 vuotiaana erääseen poikaan jonka kanssa seurustelinkin kaksi vuotta. Suhteemme päättyi siihen kun hän lähti vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin. Siinä vaiheessa sydämeni jäätyi, en vieläkään ole kokenut samanlaista tuskaa mitä se silloin oli kun käsi irtoaa kädestä vaikka yrittää pitää viimeiseen asti kiinni, itkin silloin pari viikkoa putkeen, en kyennyt mihinkään.
Lopulta ajattelin puolen vuoden kuluttua, että elämän on jatkuttava ja löysinkin mukavan ja söpön pojan. Olimme ensin kavereita, mutta hänen tunteensa olivat paljon omiani suurempia, jostain syystä aloin seurustelemaan tämän pojan kanssa, vaikka mikään ei oikein tuntunut miltään. Lopulta jätin hänet kun tajusin miten väärin hänelle tein. Poika otti sen todella raskaasti ja oli minulle pitkään vihainen. Elin ihmeellistä pintaliitoa ja iltaisin itkin itseni uneen. Aloitin seksisuhteen 3 vuotta itseäni vanhemman miehen (alun 20v) kanssa, se sopi hyvin. Suhde ilman tunteita. Teimme muutakin kuin harrastimme seksiä, mutta ei me seurusteltu.
Vihdoin tajusin miten elin ja ajattelin oikean poikaystävän nostavan minut pois surustani, tapasin exäni, jonka kanssa seurustelin myös kaksi vuotta kunnes jätin hänetkin. Asuimme yhdessä ja hän vannoi rakkauttaan minulle, johon minä vastasin kuin robotti takaisin mitään tarkoittamatta. Seurustelumme aikana jätin hänet kerran mutta palasin takaisin. Olen läheisriippuvainen ihminen. Iän karttuessa aloin itsenäistymään ja kyllästymään tilanteeseen, halusin oikeasti rakastaa ja olla ihmisen kanssa kenestä välittäisin. Jätin hänet, lähdin päivällä niin ettei hän nähnyt lähtöäni.
Asuin hetken itsekseni ja olin itsekseni. En harrastanut mitään yhden illan juttuja edes.. Kun näin ensimmäisen kerran nykyisen avomieheni (jota oikeasti rakastan, enemmän kuin ensirakkauttani)näin heti, että hänessä oli jotain erikoista, hän veti minua puoleensa kuin magneetti. Tutustuimme ja ihastuimme, se oli molemmin puolin "rakkautta ensi silmäyksellä". Nyt olemme asuneet yhdessä 9kk ja olemme onnemme kukkuloilla, tuntuu kuin rakastuisi joka päivä uudelleen.
Kyllä sullekkin on se oikea.. ja usko pois ne löytyy aina tosi oudoista paikoista, joista ei uskois ikimaailmassa löytävän kumppania!
jos vaikka alkaisit seurustella vasta sitten, kun rakastut! Turhaudut vaan suotta, kun seurustelet, eroat eikä tunnu missään.
...pennut vähemmän niitä levottomia ja lakatkaa ajattelemasta et sinkkuus ja tunteettomuus olis jotenkin cool juttu.
Onneksi tekin kasvatte joskus aikuisiksi ja tajuatte ettei rakkaus ole sama kun ihastuminen ja ettei suhdetta kannata laittaa poikki ensimmäisestä riidasta.
Hitto kun naurattaa tommonen.