Elän kaukosuhteessa, mutta veikkaisin tämän ongelman olevan siitä riippumaton (vaikkakin sen seurauksesta voimistunut). Kirjoitukseni tarkoitus on vain purkaa mieltäni. Jos jollain on kommentteja, negatiivisia tai positiivisia, niin antaa palaa. Taidan tarvita hieman ravistelua, jotta saisin ajatukseni oikeille raiteille...
Minulla on siis ongelma. En osaa luottaa täysin miesystävääni. Olemme seurustelleet vajaan vuoden. Suhteemme toimii kaikilta muilta osin loistavasti ja kaukosuhteesta huolimatta tunnen olevani parisuhteessa, mutta se kaikkein tärkein aiheuttaa ongelmia.
Miesystäväni luottaa minuun täysin, vaikka välillä hieman mustasukkahuumorilla uteleekin poikien kanssa vietetyistä illoista jne. Minulla on paljon miespuolisia ystäviä lähipiirissä, oikeastaan enemmän kuin naisia. Miesystäväni on asian kanssa täysin sinut, erityisesti niiden ihmisten osalta, jotka hän on tavannut henkilökohtaisesti.
Vaikka itse olen aivan vastaavassa tilanteessa ystävieni kanssa, minulla on välillä vaikeuksia suhtautua miesystäväni lukuisiin naispuoleisiin ystäviin. Jos olen heidät tavannut, kaikki on ok. Mutta välillä hän ohimennen mainitsee jostain tytöstä, josta minulla ei ole mitään käsitystä. Ovat suunnittelemassa tapaamista tai juttelevat puhelimitse. Minut valtaa tällöin mustasukkaisuuden tunne, jota en mitenkään pysty käsittämään.
Kun rauhoitun ja ajattelen asiaa järjellä, tiedän voivani luottaa mieheeni. Hän on sitä ihmistyyppiä, joka suhtautuu parisuhteeseen vakavasti ja rakastaa täydellä sydämellään (joskus ihmettelenkin mistä se kaikki tunne riittää). Sinkkuna ollessaankaan, hän ei harrastanut yhdenyön juttuja kuin todella harvoin. Hänen mielestään lukuisat vaihtuvat seksikumppanit eivät ole soveliasta käytöstä miehelle eikä naiselle.
Mutta hän on myös äärettömän sosiaalinen, todella sukkela suustaan ja naiset ymmärtävät hänen avoimen olemuksensa, rennon huumorinsa ja leppoisan läheisyytensä usein väärin. Ne jotka eivät ymmärrä häntä väärin, pitävät hänestä muuten vain aivan valtavasti (tähän ryhmään kuuluvat myös kaikki minun naisystäväni). Valloittava persoona kun on.
Pelkään suorastaan sitä (niinä mustina hetkinä), että kun hän olemuksellaan vetää puoleensa naisia toisensa perään, niin jossain vaiheessa uteliaisuus herää ja moraali pettää. Luulen tuntevani hänet, mutta silti minulla on sellainen tunne, että jos joku miellyttävä, kaunis nainen tulisi avoimesti lähelle ja selkeästi haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta, miestä vietäisiin kuin pässiä narussa. Tosin tämähän on tapahtunut muutamaan kertaan, ja aina tilanne on päättynyt mieheni "ei":hin ja pahoitteluun jos on antanut vääränlaisen kuvan itsestään.
Tilannetta ei yhtään auta, että hänestä on suunnattoman hauskaa kiusata minua asialla siinä pisteessä kun en vielä ole sen mustasukkaisuus"kohtauksen" kourissa, vaan vasta kuulostelen. Ivallinen ja hieman nälvivä huumori on meillä yleisessä käytössä ja toimii kaikissa muissa tilanteissa vallan mainiosti. Hän ei siis yksinkertaisesti ymmärrä loukkaavansa minua. Tässä vaiheessa hän usein kehuu tytön ulkonäköä tai lähettää vaikka kuvan minulle.
Hän tosin esittelee kuvien avulla kaikki, joiden kanssa on tekemisissä. Miehet ja naiset... Toisinsanoen, hän kertoo aina kaiken ja aina totuuden. Joskus totuus vain ei ole sitä mitä haluan kuulla, mutta yritän silti arvostaa hänen avoimuuttaan. Se on varmasti parempi kuin salailu, joka aiheuttaisi suunnattomasti enemmän epäilyjä.
Ongelman ydin on tietenkin minussa, ei miehessä. Sen tiedän. Hän ei voi montaa asiaa tehdä, jotta minun luottamukseni häneen paranisi. Ongelmahan on siinä, että minä tuppaan vertaamaan itseäni näihin tyttöihin, ja ulkonäköasioissa tunnen aina jääväni tappioon. Miesystäväni tosin suoraan sanoo jos hänen mielestään tyttö on kauniimpi kuin minä (eihän tässä parisuhteessa pelkän ulkonäön takia olla), mutta kertoo myös mikäli näin ei ole.
Eli jotenkin pitäisi saada itseni luottamaan itseeni... Hassua on se, että kun en ole mieheni kanssa, olen hyvin tyytyväinen ja sinut itseni kanssa. Pidän ulkonäöstäni (malli en ole, mutta omasta mielestäni kaunis), älykkyydestäni, huumoristani, avoimuudestani ja vaikka mistä. Mutta en tunne itseäni mieheni vertaiseksi.
Osaako kukaan sanoa mitään rakentavia kommentteja, miten ihmeessä tätä tilannetta voisi auttaa? Mitä voisin tehdä, jotta oppisin rentoutumaan ja luottamaan mieheeni? Tiedostan, etten voi (enkä edes halua) kontrolloida hänen tekemisiään. Hän tekee mitä haluaa ja hän päättää teoillaan onko hän luottamukseni arvoinen vai ei. Sanon kyllä aina suoraan mikäli jokin hänen tekemisensä tuntuu minusta pahalta, ja myös tästä luottamusasiasta olemme keskustelleet moneen otteeseen. Vaan eihän mieheni vakuuttelut ja puheet tai teot mitään auta, kun ongelma on omien korvieni välissä.
Kohtalontovereita tai vinkkejä?
Minulla on siis ongelma. En osaa luottaa täysin miesystävääni. Olemme seurustelleet vajaan vuoden. Suhteemme toimii kaikilta muilta osin loistavasti ja kaukosuhteesta huolimatta tunnen olevani parisuhteessa, mutta se kaikkein tärkein aiheuttaa ongelmia.
Miesystäväni luottaa minuun täysin, vaikka välillä hieman mustasukkahuumorilla uteleekin poikien kanssa vietetyistä illoista jne. Minulla on paljon miespuolisia ystäviä lähipiirissä, oikeastaan enemmän kuin naisia. Miesystäväni on asian kanssa täysin sinut, erityisesti niiden ihmisten osalta, jotka hän on tavannut henkilökohtaisesti.
Vaikka itse olen aivan vastaavassa tilanteessa ystävieni kanssa, minulla on välillä vaikeuksia suhtautua miesystäväni lukuisiin naispuoleisiin ystäviin. Jos olen heidät tavannut, kaikki on ok. Mutta välillä hän ohimennen mainitsee jostain tytöstä, josta minulla ei ole mitään käsitystä. Ovat suunnittelemassa tapaamista tai juttelevat puhelimitse. Minut valtaa tällöin mustasukkaisuuden tunne, jota en mitenkään pysty käsittämään.
Kun rauhoitun ja ajattelen asiaa järjellä, tiedän voivani luottaa mieheeni. Hän on sitä ihmistyyppiä, joka suhtautuu parisuhteeseen vakavasti ja rakastaa täydellä sydämellään (joskus ihmettelenkin mistä se kaikki tunne riittää). Sinkkuna ollessaankaan, hän ei harrastanut yhdenyön juttuja kuin todella harvoin. Hänen mielestään lukuisat vaihtuvat seksikumppanit eivät ole soveliasta käytöstä miehelle eikä naiselle.
Mutta hän on myös äärettömän sosiaalinen, todella sukkela suustaan ja naiset ymmärtävät hänen avoimen olemuksensa, rennon huumorinsa ja leppoisan läheisyytensä usein väärin. Ne jotka eivät ymmärrä häntä väärin, pitävät hänestä muuten vain aivan valtavasti (tähän ryhmään kuuluvat myös kaikki minun naisystäväni). Valloittava persoona kun on.
Pelkään suorastaan sitä (niinä mustina hetkinä), että kun hän olemuksellaan vetää puoleensa naisia toisensa perään, niin jossain vaiheessa uteliaisuus herää ja moraali pettää. Luulen tuntevani hänet, mutta silti minulla on sellainen tunne, että jos joku miellyttävä, kaunis nainen tulisi avoimesti lähelle ja selkeästi haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta, miestä vietäisiin kuin pässiä narussa. Tosin tämähän on tapahtunut muutamaan kertaan, ja aina tilanne on päättynyt mieheni "ei":hin ja pahoitteluun jos on antanut vääränlaisen kuvan itsestään.
Tilannetta ei yhtään auta, että hänestä on suunnattoman hauskaa kiusata minua asialla siinä pisteessä kun en vielä ole sen mustasukkaisuus"kohtauksen" kourissa, vaan vasta kuulostelen. Ivallinen ja hieman nälvivä huumori on meillä yleisessä käytössä ja toimii kaikissa muissa tilanteissa vallan mainiosti. Hän ei siis yksinkertaisesti ymmärrä loukkaavansa minua. Tässä vaiheessa hän usein kehuu tytön ulkonäköä tai lähettää vaikka kuvan minulle.
Hän tosin esittelee kuvien avulla kaikki, joiden kanssa on tekemisissä. Miehet ja naiset... Toisinsanoen, hän kertoo aina kaiken ja aina totuuden. Joskus totuus vain ei ole sitä mitä haluan kuulla, mutta yritän silti arvostaa hänen avoimuuttaan. Se on varmasti parempi kuin salailu, joka aiheuttaisi suunnattomasti enemmän epäilyjä.
Ongelman ydin on tietenkin minussa, ei miehessä. Sen tiedän. Hän ei voi montaa asiaa tehdä, jotta minun luottamukseni häneen paranisi. Ongelmahan on siinä, että minä tuppaan vertaamaan itseäni näihin tyttöihin, ja ulkonäköasioissa tunnen aina jääväni tappioon. Miesystäväni tosin suoraan sanoo jos hänen mielestään tyttö on kauniimpi kuin minä (eihän tässä parisuhteessa pelkän ulkonäön takia olla), mutta kertoo myös mikäli näin ei ole.
Eli jotenkin pitäisi saada itseni luottamaan itseeni... Hassua on se, että kun en ole mieheni kanssa, olen hyvin tyytyväinen ja sinut itseni kanssa. Pidän ulkonäöstäni (malli en ole, mutta omasta mielestäni kaunis), älykkyydestäni, huumoristani, avoimuudestani ja vaikka mistä. Mutta en tunne itseäni mieheni vertaiseksi.
Osaako kukaan sanoa mitään rakentavia kommentteja, miten ihmeessä tätä tilannetta voisi auttaa? Mitä voisin tehdä, jotta oppisin rentoutumaan ja luottamaan mieheeni? Tiedostan, etten voi (enkä edes halua) kontrolloida hänen tekemisiään. Hän tekee mitä haluaa ja hän päättää teoillaan onko hän luottamukseni arvoinen vai ei. Sanon kyllä aina suoraan mikäli jokin hänen tekemisensä tuntuu minusta pahalta, ja myös tästä luottamusasiasta olemme keskustelleet moneen otteeseen. Vaan eihän mieheni vakuuttelut ja puheet tai teot mitään auta, kun ongelma on omien korvieni välissä.
Kohtalontovereita tai vinkkejä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
seuramiehet valitsee rinnalleen jonkun todella tylsän surkean näköisen naisihmisen...
sinä nyt sitten se kohtalonkumppani vaiko vain vinkittelijä? Mutta samapa se.
Sillähän ei oikeasti ole mitään merkitystä olenko surkean näköinen vaiko en (riippunee katsojasta muutenkin), koska mieheni minua rakastaa, viihtyy ja haluaa olla kanssani. Mutta tuo nyt ei oikein auta... Vaikka minua rakastaisi 20 miestä, se ei auttaisi ongelmaa pääni sisällä (paitsi ehkä hetkellisesti kun kusi nousisi päähän). Ulkopuolelta tulevat tunteet eivät ratkaise sisäisiä tunteita.
Olisiko sinulla ehkä jotain hyviä ideoita itsetunnon kohentamiseen? Sehän saisi olla kohdallaan kaikilla naisilla ja miehillä, ulkomuotoon ja pääkoppaan katsomatta.
ihmettelen, miksi miehesi pitää sanoa, jos joku on kauniimpi kuin sinä.
arvosteletko hänelle miehiä?
hänen naisista puhuminen voi olla vastaveto sinun miesystäville. jos hän onkin epävarma sinusta tai itsestään ?
eli pelkäätte molemmat samaa asiaa?
onko suhteenne tarkoitus lähentyä. silloin ongelma viimeistään selviää tai pahentuu. silloin näet tarkemmin tilanteen.
lohdutan sinua sillä, että niin kauan kuin hän on avoin ja sallit hänen kertoa kaikki tapaamisensa, niin kaikki on hyvin. :)
se vaan ihmetyttää, että etsiikö hän uusia naispuolisia ystäviä edelleen ? miksi ?
vai tarttuuko ne vain hihaan?
Hän on aivan uskomattoman suorapuheinen... Töksäyttelee joskus sen seurauksena minullekin aika tökerösti, mutta toisaalta sanoo kyllä kaikki hyvätkin asiat suoraan.
Ehkä minua aina eniten epäilyttävätkin ne hetket kun puhutaan jostain ihmisestä niin, että hänet ollaankin tunnettu jo pidempään. Mutta minulle ei ole sitten juuri tästä ihmisestä kerrottu, vaikka yleensä kerrotaan ihan kaikki.
Arvostelenko miehiä hänelle? Kyllä varmasti joskus teenkin niin, mutta en henkilökohtaisia tuttuja vaan esim. kadulla vastaan tullutta henkilöä. Kerran olen kehaissut yhtä hänen kaveriaan. Puhumme myös joskus kummankin aloitteesta ihmisten ulkonäöistä. Kait meitä kiinnostaa minkälainen ulkomuoto toisen silmää miellyttää.
En ole kertaakaan edes ajatellut, että hän voisi olla epävarma... Ennemminkin tuntuu kuin hän pitäisi minua itsestäänselvyytenä (mikä toisaalta on vielä toistaiseksi totta, koska alkuhuumassa vielä eletään), koska tietää ja tuntee miten paljon hänestä välitän. Ei hän varmasti pidä, mutta välillä tulee sellainen tunne. Meillä on hieman erilainen näkemys tästä kaukosuhteesta ja siinä toimimisesta.
Kyllä suhteen on tarkoitus lähentyä heti kuin se vain on mahdollista, eli toivottavasti lähikuukausina. Olemme aikaisemmin olleetkin lähisuhteessa, mutta se oli sitä suhteen alkua, jolloin ei pahemmin ongelmia ollut... Joten ei ole vertailukohtaa tälle luottamusasialle.
Tuo on totta, että avoimuus on ehdottomasti hyvä asia, vaikka välillä vähän kirpaiseekin. Siksi pelkäänkin, että nämä mustasukkaisuuden häivähdykset saavat hänet varuilleen, eikä hän kohta enää kerrokaan kaikkea... Pitäisi saada itseni järjestykseen.
Ei hän varsin etsi uusia nais- tai miespuoleisia ystäviä, mutta hän vain elää sillä tavalla, että tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä. Ja hän on hyvin seurallinen ja haluaa tutustua uusiin ihmisiin, joten hänellä on tolkuttoman laaja kaveripiiri.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001527&posting=22000000032239317
Kirjoitin tuon äsken. Meillä oli alkutilanne ihan sama kuin teillä. Meillä tuo yksi nainen oli ex, toivottavasti teillä ei näin. Ja se ero myös, että meillä mies kyllä harrastanut yhdenillanjuttuja sinkkuna ollessaan. Parisuhteessa on aina kannattanut ehdotonta uskollisuutta, ja olen häntä siksi arvostanut. Siksi en myöskään suostunut uskomaan sisälläni herääviä epäilyksiä. Mieheni on vielä tosi hyvä puhumaan, ja kun siihen yhdistää tunteet mukaan niin ihminen haluaa uskoa, usko on melkein rajaton. Mieheni on kans naisten kanssa aika supliikkimies. Ei mikään naistennaurattaja huumoripelle, vaan vakavasti otettava, keskustelutaitoinen...sellainen joka saa käytöstavoillaan ym. naisen aika nopiasti kaadettua, jos niin vain haluaa. Kuinka ollakaan, nyt on paljastunut miehen viettämä henkinen kaksoiselämä. Jestas sitä flirtin määrää. Tämän "periaatten miehen" mielestä kyse ei ollut pettämisestä, mutta minun mielestäni se on joka tapauksessa toimintaa, joka ei kuulu parisuhteeseen.
Epäluuloinen ei kannata olla turhaan. Kuitenkin vaisto on arvokas asia, minä en sitä kuunnellut vaikka olisi pitänyt. Puhukaa asiasta. Mekin puhuttiin, mutta mieheni ei ollut silloin rehellinen. Vasta kun itse sain tietää muuta kautta, eikä siltikään myöntänyt kaikkea. Ehkä meidän suhde ei sieltä roskalavalta enää elävänä kävele pois.
Mieti oman elämäsi menneisyyttä, onko syitä, miksi et pysty ehkä luottamaan kumppaniisi? Muita kuin kumppanisi ominaisuuksista johtuvia? tiedätkö onko kumppanisi ennen pettänyt? Ihmiset voivat puhua mitä tahansa, valehdella päin naamaa vuosikausia. Sen olen tässä lyhyen elämäni aikana oppinut. Rehellinen täytyy olla itselleen. Älä ole vainoharhainen, ole realisti.
Molemmat tekstisi. Kiitos niistä.
Meillä ei onneksi ole kyse eksistä, vaan muutamista hyvistä ystävistä (jotka olen tavannut ja heidän suhteen olenkin ok) ja satunnaisemmista puolitutuista.
Olen järjellä ajateltuna sitä mieltä, että voin luottaa miesystävääni. Mutta se ei auta niitä tunteita, jotka vellovat minulle kiusallisissa keskusteluissa. Juuri siinä hetkessä en luota, epäilen ja mielikuvitus laukkaa. Tälläkin hetkellä kun on "rauha maassa", olen täysin luottavaisin mielin.
Toisaalta, onko tämä sitten normaalia? Voiko kukaan koskaan täysin luottaa toiseen? Siis aivan kaikissa tilanteissa?
Mutta kuten jo aloituksessani kirjoitin, ongelma on (ainakin pääasiassa) minun korvieni välissä. Tiedostan itsestäni ja omasta menneisyydestäni muutamia asioita, jotka vaikuttavat kykyyni luottaa. Mutta en tiedä miten niitä käsittelisin. Yksi suurimmista ehkä on se, että entiset seurustelukumppanini ovat olleet täysin eri planeetalta. Olen aina ollut itse se meneväisempi, aktiivisempi ja seurallisempi osapuoli, jota on epäilty jos on epäilty. Osat ovat nyt vaihtuneet ja ehkä sekin tekee minusta epävarman... Mene ja tiedä.
että ongelmasi menee liiallisuuksiin, niin kannattaa todella käydä psykologin juttusilla. Itse olen myös siten saanut apua oman käytökseni kysymyksiin, sitä näkee ulkopuolisen avulla asiat niin toisella tavalla yhtäkkiä.
Meillä on suvussa jokainen mies pettänyt vaimoaan, enkä ole sitä tietänyt ennen muuttoa kotoa pois. Nyt kun itse on aikuinen, sitä huomaa että kyllä sitä jo lapsena vaistosi joitain asioita, sen ymmärtää vasta nyt mitä ne asiat ovat tarkoittaneet. Luulen, että oma epäluuloni lähtee aika paljon siitä, ettei suvussani ole esimerkkiä aidosti sitoutuneesta miehestä. Pelkään aina luottamuksen menettämistä. Ekassa suhteessa en vielä pelännyt, mutta kun sen silloin menetin, sen jälkeen on ollut vaikea enää luottaa niin sinisilmäisesti.
Se on totta, että jos asiaa aletaan vatvoa ja veivata, niin ei koskaan voi tietää mitä toinen todellisuudessa tekee. Mieti kuitenkin, missä vaiheessa se menee vainoharhaisuuden puolelle. Sellaisessa suhteessa ei ole kummankaan hyvä elää. Kuitenkin ihminen voi unelmien lisäksi varautua, että elämä voi kohdella kaltoin "tahdon"-sanankin jälkeen. Se on realismia, kunhan sille ei anna liikaa valtaa.