Ensin taustaa: Olen ollut koulukiusattu koko yläasteen ja lukioon toiseen luokkaan asti, jolloin lopetin kiusaamisen takia koko lukion ja siirryin ammattikouluun toiselle paikkakunnalle. Sain paljon ystäviä amiksessa ja uuden elämän, mutta epävarmuus ja alistettu olo on seurannut aikuisuuteen asti todella RAA'AN kiusaamisen takia.
Kävin tässä taannoin synnyinkaupunkini baarissa notkumassa. Pöytääni hairahtui eräs henkilö, joka juuri ja juuri pysyi tolpillaan. Tämä henkilö ilmottautui yhdeksi "pääkiusaajakseni"...
Hän ilmoitti olevansa pahoillaan 5 vuotta kestäneestä kiusaamisestaan, ja tuntevansa pahaa oloa siitä.
Vastasin, etten ikinä anna anteeksi, ja että minulta on turha kerjätä liennytystä hänen omatunnolleen, ja ettei hän tiedä mitään siitä kärsimyksestä jota minä sain kokea niin monen vuoden ajan hänen taholtaan. Ja vaikka hänen "omantunnontuskansa" kerrattaisiin tuhannella, ei hän tietäisi mitään siitä tuskasta, jonka minulle aiheutti.
Lisäksi annoin hänelle kolme sekuntia aikaa lähteä lätkimään pöydästäni, tai nuijisin hänet tajuttomaksi omalla olutpullollaan ja työntäisin sen lopulta hänen perberiinsä.
Ja voi veljet, arvatkaapa tuntuiko tuon sanominen hyvältä!!!!
Joten kysynkin; teinkö oikein vai olisiko pitänyt antaa anteeksi?
Kävin tässä taannoin synnyinkaupunkini baarissa notkumassa. Pöytääni hairahtui eräs henkilö, joka juuri ja juuri pysyi tolpillaan. Tämä henkilö ilmottautui yhdeksi "pääkiusaajakseni"...
Hän ilmoitti olevansa pahoillaan 5 vuotta kestäneestä kiusaamisestaan, ja tuntevansa pahaa oloa siitä.
Vastasin, etten ikinä anna anteeksi, ja että minulta on turha kerjätä liennytystä hänen omatunnolleen, ja ettei hän tiedä mitään siitä kärsimyksestä jota minä sain kokea niin monen vuoden ajan hänen taholtaan. Ja vaikka hänen "omantunnontuskansa" kerrattaisiin tuhannella, ei hän tietäisi mitään siitä tuskasta, jonka minulle aiheutti.
Lisäksi annoin hänelle kolme sekuntia aikaa lähteä lätkimään pöydästäni, tai nuijisin hänet tajuttomaksi omalla olutpullollaan ja työntäisin sen lopulta hänen perberiinsä.
Ja voi veljet, arvatkaapa tuntuiko tuon sanominen hyvältä!!!!
Joten kysynkin; teinkö oikein vai olisiko pitänyt antaa anteeksi?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Luulempa ettei kyseinen henkilö muista keskustelusta yhtään mitään, joten samapa tuo mitä sanoit.
Kyllähän varmaan jokaiselle samassa tilanteessa sinun kanssa olevalle tulee mieleen sanoa yhtä terävästi kiusaajalleen.
Anteeksianto on kyllä pirusti vaikeampaa kuin vihaaminen, vihaamalla vaan ei saa mitään hyvää aikaan. No tämmöistä jeesustelua tällä kertaa.
tämä henkilö muistaa aamulla sanomiseni ja oman häpeänsä asiasta!
Ja kommenttina viestiisi: en vihaa häntä, olen aikoinaan kohdannut jo tunteeni kiusaajia kohtaan ja suhtaudun heihin kaikkiin lempeällä tunteettomuudella... Pyysin häntä poistumaan niin karkealla sävyllä koska minua vähän säälitti ja ärsyttikin hänen matelunsa. (Ehkä hän oikein tahtoi tulla murjotuksi verbaalisesti oikeuttaakseen tekonsa minulle?).
Mutta vaikka olenkin sujut edesmenneen kiusaamisen kanssa, en tiedä haluanko antaa anteeksi henkilökohtaisesti kiusaajille (ja miksi?), vaikken heitä vihaisikaan... Ja näin päästäänkin takaisin alkuperäiseen kysymykseeni.
Suuri sydäminen ihminen kykenee antamaan anteeksi. Unohtaminen täysin voi olla vaikeampaa.
Joku joka on tajunnut oman typeryytensä hamassa teiniydessään ja on niin paljon pahoillaan, että tulee pyytämään anteeksi, on mielestäni anteeksiannon arvoinen. Ne pelkurit jotka yhä häpeilevät itsekseen, voivatkin sitten jatkaa sitä loppu elämänsä.
Oman kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että vasta siinä vaiheessa kiusaaminen on todella takana, kun kiusaajille pystyy antamaan anteeksi. Ei tarvitse eikä saa hyväksyä sitä, mitä he tekivät, mutta voi ymmärtää, että heidänkin käyttäytymiseensä on ollut joku syy.
Itse ymmärsin jälkeenpäin, että pahin kiusaajani oli aika vakavasti häiriintynyt. Nyt yritän ymmärtää, miksi kiusaamisen annettiin jatkua niin kauan - esim. opettajat olivat siitä tietoisia, mutta en koe, että olisin saanut mitään apua. Kiusaaminen loppui, kun kiusaaja muutti toiselle paikkakunnalle.
Omaan selviytymiseen on mennyt vuosia, ja kun on kerran ollut kiusattu, joutuu helposti siihen asemaan uudelleenkin.
Jos kiusaajani tulisi huomenna pyytämään anteeksi, antaisin kyllä. Voisin jopa hiukan kysellä häneltä, millaista hänen elämänsä siihen aikaan oli.
minua on aikoinana kiusattu ja anteeksi antaminen voisi olla vaikeaa. Vaikea olisi luottaa ihmisen olevan tosissaan joka on kiusannut. Teini-iässä yksi kiusaajistani pyysi anteeksi ja sen jälkeen oltiin asian kanssa sujut. Parin muun kiusaajan ja pääkiusaajan kohdalla anteeksi antaminen olisi todella kyseenalaista. Tuntuisi kuin hyväksyisin sen mitä he tekivät minulle ja he saisivat vain oman tuntonsa puhtaaksi.
Väitetään, että kiusattu vihassa velloessaan pilaa oman elämänsä eikä kiusaajat muista kouluajoista enää mitään ja jatkavat onnellisina elämäänsä.
Ehkäpä tämä ei pidäkään paikkansa kaikkien kiusaajien kohdalla?
Minullekin tuli muutamia vuosia yläasteen jälkeen eräs kiusaajista (yllätys, kännissä myös) vastaan ja muisti minut. Sanoi että teki minun elämästäni helvettiä ja pyyteli anteeksi.
"Väitetään, että kiusattu vihassa velloessaan pilaa oman elämänsä eikä kiusaajat muista kouluajoista enää mitään ja jatkavat onnellisina elämäänsä."
Noinhan se ainakin tuntuu olevan. Ihmiset, jotka kykenee olemaan niin pahoja, että pystyy kiusaamaan, ei varmastikaan ole moraaliltaan yhtä tarkkoja kuin kiltit ihmiset. Onhan se ihan loogista: miten kusipäinen ihminen voisi olla yhtä hieno ja mukava ihminen kuin sellainen, joka ei halua kiusata? Mutta on varmasti niitäkin kiusaajia, joilla toiminnasta seuraa paha olo. En tiedä sitten tuleeko se paha olo yleensä jo heti perässä vai vasta vuosien kuluttua?
Olen muutamia ohjelmia ja juttuja seurannut kiusaamisesta, mutta en ole asiaan sen enempää perehtynyt. YLE:n Voimala-ohjelmassa oli viime vuonna kiusaaminen aiheena ja vieraana oli Heidi Kyrö ja rap-artisti Kana, kumpaakin oli kiusattu ainakin peruskoulussa. En muista varmaksi oliko heitä tai jompaa kumpaa kiusattu myös lukiossa/ammattikoulussa.
niin tuosta edellisestä viestistä jäi nyt se pointti kokonaan pois eli piti sanoa että jos kerran ihminen on niin paha, että pystyy kiusaamaan, niin on aika todennäköistä, ettei sellaisella ihmisellä omatuntokaan kolkuta yhtä helposti oli sitten mistä tahansa jutusta kyse. Miten kiusaajalla voisi olla huono omatunto sellaisesta, jota hän ei pidä vääränä? Tietysti sitten on niitä kiusaajia, joilla on niin paha olo, että se on pakko purkaa jollain tavalla ja näitä ihmisiä ehkä jollain tasolla ymmärränkin, mutta en tietenkään hyväksy. Ehkä joillakin tosiaan se olo on niin surkea, että on pakko impulsiivisesti "räjähdellä" toisille ihmisille?
Vähän sama juttu kuin heräteostokset kaupassa: ihminen ottaa impulsiivisesti iltalehden kassan vierestä mukaan ja myöhemmin samana päivänä katuu ostostaan, kun ei sitä lehteä tullutkaan luettua värikkäästä etusivusta huolimatta.
"Ehkä joillakin tosiaan se olo on niin surkea, että on pakko impulsiivisesti "räjähdellä" toisille ihmisille?"
Minulle on tullut tuollaisia "räjähdyksiä" kiusattuna olemisen jälkeen. Kai se johtuu siitä, että olen ollut niin kiltti ja yleensä "patouttanut" vihaani. En usko, että kiusaajat toimisivat tuolla tavalla, koska en ainakaan itse ole huomannut heillä mitään "kohtauksia", he ovat tehneet sen vain pelleilläkseen ja koska he ovat PAHOJA.
Kiusaajat tiedostavat täysin sen mitä tekevät ja tekevät sen koska sen ovat valinneet. Yksi todiste on se, että yläasteella kun opettaja kertoi jonkun uutisen, jossa kiusattu oli tappanut itsensä, niin yksi kiusaaja sanoi "älkää nyt tappako itteänne" ja nauroi räkäisesti perään.
Uskonnon toteutus on pahin juttu, jonka voi toteuttaa kiusaajiaan kohtaan. Tarkoitan nyt anteeksiantamista. Kristinusko ja muutkin uskonnot opettavat alistautumista ja kaikkea sitä paskaa, että "elämä on kärsimystä". Uskonnot ovat pelkkää massojen pelottelemista ja kontrollointia. Et joudu helvettiin, vaikka kostaisit jollekin, joka on sinulle pahaa tehnyt.
http://www.religioustolerance.org/chr_jcpa5.htm
Eikö? SInulle tuli parmepi olo ja hän oppi etteivät pelkät känniset sanat paranna mitään. Saatoit tehdä palveluksen.
***
en todellakaan tiedä vastausta. Mutta muutama ajatus tuli mieleen. Ensinnäkin, jos kiusaaja alkaa katua, hänelle käy niin kuin muillekkin monesti.. Alkaa suurennella mielessään kyllä oikeasti pahasta asiasta vielä hirveämpää hänen elämänsä onnettominta asiaa, tekee itse siitä itselleen elämänsän suurimman ongelman. Hän saattaa loppuelämänsä perustaa sille itsetunnolle, että minä olen se paha, kiusaaja, jolle ei anneta anteeksi..
Se, että jos menet raivoamaan hänelle, saa ehkä aikaan sen, että hän saa jonkun hyvän syyn ajatella, että olitkin inhottava ja teot ovat oikeutettuja, mutta jos et tee mitään..
Kiusaaja tuomitsee itsensä loppuiäksi, ei pääse siitä tunteesta koskaan eroon. Se jää häneen, ja sitä varten hän tuli pyytämään anteeksi. Ei anteeksipyyntökään ole niin kova paikka kuin se, että aina on mielessä, ja oma mieli vielä saattaa suurennella asiat suhteettomuuksiin, että on PAHA KIUSAAJA.
Se että muut syyttävät ihmistä, joka ei koe olevansa syyllinen, on turhaa, eikä vaikuta mitään. Mutta jos joku itse syyttää itseään, se itsesyytös on hirveää sen ihmisen elämälle. Aina, oli kyse kiusaamisesta tai muusta.
Joskus pahin syytös on se, ettei sano ääneen sitä syytöstä, minkä kaikki tietävät. Se saa kiusaajan suurentelemaan asiaa vielä hirveämmäksi mielessään. Myös hänen elämänsä voi olla täysin pilalla. Varsinkin kun hänelläkin on tietysti taustansa ja syy kiusaamiselle. Siihen lisäksi vuosikausia tai koko elämän kestävä syyllisyys. Ei ole kiusaajastakaan ihmisenä paljon jäljellä.
Siksi hän koittaa pyytää anteeksi.
Ei kukaan voi sanoa, mitä pitää tehdä. Jos ei anna oikeasti anteeksi, sillä ei ole itsen eikä toisen kannalta merkitystä. Ja ei toisaalta kannata teeskennelläkään anteeksiantamista, jos on itsellä kiusaamisen aiheuttamat asiat vielä kesken käsittelyssä.
Jokatapauksessa, jos et kosta, hän kostaa itse itselleen sitä asiaa aina ja koko elämällään. Ymmärrän reaktion, kiusaaminen on ollut väärin sinua kohtaan, jättää aina jäljet, mutta niitä PITÄÄ KÄSITELLÄ. Mutta se, että sait kokemuksen siitä, että pidät puoliasi, on hyvä.
Täällä onkin jo tullut esiin hyviä näkökulmia. Minulla tuskin on mitään uutta kerrottavaa, mutta jaanpa nyt kuitenkin kokemukseni teidän kanssanne.
Olen ollut likipitäen kokoikäni sellainen hiljainen ja pohdiskeleva poikanen. Jouduin yläasteella kiusatuksi sen takia, että muutamien "kovien pilottitakkijätkien" mielestä pärjäsin liian hyvin koulussa. Kehitin sellaisen strategian, jonka avulla selvisin vähemmällä. Muutuin tunneilla entistä passiivisemmaksi, koska en uskaltanut olla aktiivinen, se kun olisi vaan entisestään lisännyt nokittelua ja nimittelyä sekä fyysisempääkin kiusaamista. Jouduin siis tavallaan alistumaan kiusaajien edessä, mutta en joutunut haaveistani luopumaan. Jo yläasteaikoina mieleni teki lukion kautta yliopistoon ja sinne olen sittemmin myös päässyt.
Lukiossa tilanne helpottui, kun kukaan kiusaajista ei sinne tullut. Silti olin ja edelleen olen melko arka sanomaan (eriävän) mielipiteeni,varsinkin oudommassa ja isossa porukassa, kun pelkään mahdollista vastareaktiota. Missä määrin tämä on kiusauksen tulosta, missä määrin luonnekysymys, ei ole minullekaan oikein selvillä.
No, nyt viime vuoden lopulla sitten kuulin, että yksi pahimmista kiusaajistani oli kuollut, syynä oli alkoholi. Aiemmin olin ajatellut, etten ole pahoillani, tapahtuisipa heille mitä tahansa. Kuitenkin huomasin tuntevani sääliä ja surua hänen poismenonsa vuoksi. Ilmeisesti olin sitten jossain vaiheessa itse sitä huomaamatta antanut hänelle anteeksi, koska kiusaamisjuttu ei enää minua vaivaa, vaikka sen muistankin.
Jo pelkkä aika siis voi parantaa, eikä anteeksiannosta kannata tehdä itselleen mitään pakkoa. Psyyke työstää vaikeita kokemuksia kuin huomaamatta ja joskus sitä vaan havahtuu huomaamaan, että viha on poissa. Väkisin ei mielestäni siis kannata itseään mihinkään pakottaa, ei anteeksiantoon, ei unohtamiseen eikä vaikeiden kokemusten sivuuttamiseen, sillä kaikella on aikansa ja paikkansa tässä kokemusten työstöprosessissa, vihallakin.
Teit aivan oikein, mutta...
1. olisit voinut ottaa sen olutpullon käteesi (kaulasta) ja rikkonut sen pöytää vasten.
2. Huutanut täysillä "Nyt vittu painut vittuun tai viillän sun kurkun auki täl pullol, saatana!"
Sinähän et se syyllinen siinä ole. Vaikka jotkut sanoo, että anteeksianto helpottaa, niin en oikein tajua miten se voi helpottaa, että antaa kiusaajilleen anteeksi?! Mikä järki siinä on? Elät helvetissä muutaman vuoden ja sitten kun aikaa kuluu hieman se kaikki olisi unohdettavissa parilla sanalla "hei sori oikeesti siitä siis mul on tosi paha olo että kiusasin sua!"
Miksi se menee aina elämässä niin, että kusipäät selviytyy voittajina? He saavat remuta minkä jaksavat ja yhteiskunta vaan taputtaa niiden päätä ja sanoo "soo soo, ei saa tehdä noin". Ja sitten tulee joku vitun asiantuntija ja sanoo:
"Kiusaamistilanteessa itseasiassa se kiusaaja on se suurin uhri, eikä kiusattava. Kyllä se kiusaaja siinä kärsii eniten. Kiusattavan pitäisi osata puolustaa itseään eikä olla niin epävarma. Itseasiassa kiusaajat ovat yleensä hyvin sosiaalisia ja itsevarmoja ja kiusaamistilanne on itseasiassa sosiaalisen kanssakäymisen tilanne, jossa kiusattava ei osaa käyttäytyä oikealla tavalla."
Sekin vaihtelee mikä lasketaan kiusaamiseksi ja mikä ei. En pidä itseäni kiusattuna, koska ne muutamat huutelut mitä jouduin kuulemaan peruskoulun lopussa olivat mielestäni niin vähäistä verrattuna siihen mitä systemaattisesti kiusatut joutuu kokemaan. Varmasti myös se, että olin jo silloin melko isokokoinen auttoi minua, vaikka en missään tappelijan tai hurjapään maineessa ollutkaan enkä harrastanut mitään voimailulajia.
Kai sitä monikin saa peruskoulun aikana kuulla ainakin pari herjaushuutoa tai vastaavaa. Onhan sekin kiusaamista mutta jollei sen enempää joudu kokemaan saa kiittää onneaan.
Yllättäen olen huomannut, että ne muutamat huutelijat tuntuvat kärsivän omantunnontuskista nykyisin kun minut näkevät! Vaikka en edes pidä itseäni kiusattuna. Muutama on jo tullut juttelemaankin baarissa ja selvästikin sovinnon eleenä, sillä minulla ei ole näihin ihmisiin mitään yhteyttä ja olen varma että jolleivät he olisi silloin aikoinaan huudelleet, eivät myöskään olisi nyt tulleet juttelemaan.
Mun mielestäni anteeksiannossa on kyse siitä, että jos sen kykenee tekemään, on päässyt kiusattuna olosta yli ja eteenpäin. Saanut asian käsiteltyä niin hyvin, että ei enää kanna kaunaa kiusaajalle.
Viha, kauna ja pelko ovat kuluttavia tunteita. En mä ainakaan halua niitä ylen määrin kantaa mukanani. Jos pääsen eroon, aina parempi.
Kyse ei siis minun mielestäni ole siitä, että kiusaaja pääsisi kuin koira veräjästä parilla sanalla. Kyse ei myöskään ole kiusaajan katumuksen aitoudesta - aika monessa tapauksessa kiusaaja tuskin edes tulee pyytämään anteeksi. Ei osaa, ei ymmärrä tai ei vain enää liiku samoissa piireissä.
Silloin, kun mua kiusattiin, en osannut kuin pelätä ja tuntea itseni maailman yksinäisimmäksi. Aikuistuttuani olen pystynyt perkaamaan noita tunteita ja kiusaamisen seurauksia, olen saanut itsetuntoani kohennettua, enkä enää pelkää. Siinä mukana on tullut anteeksianto.
Ja, korostaisin tätä vielä, anteeksi antaminen ja ymmärtäminen eivät ole sama asia kuin kiusaamisen hyväksyminen.
oikein hyvältä sanoa. No vitut typerä olet. Jotkut nyt vaan on nuorempina tyhmiä ja se sun ex-kiusaaja näytti olevan aika kypsynyt kun halus pyytää anteeksi. Ja mitä sä teit alennuit vittu tollaseen lapselliseen idiotismiin. EIKÄ!
Taidat itsekin olla kiusaaja/ex-kiusaaja. Mahtaa pelleä vituttaa, kun paha sai palkkansa. Itsehän jos aina näen jonkun (ex-?)kiusaajan (tai jonkun josta saatankin erehtyä), niin tuijotan häntä tuomitsevasti. Ja jos joku em. paskapää kävisi aukomaan, niin nykyään en antaisi sen kyllä jatkuvan. Koulussa olisi ollut huono kostaa, olisi vain joutunut itse syylliseksi (niin kuin kaikki itseään puolustavat ihmiset joutuvat Suomessa). Mutta nykyään, jos näkisi sellaisen paskapään jossain pimeällä kujalla, yksin...en voi edes kuvailla sitä nautinnon määrää, jonka siitä saisin. Polvet ja kyynärpäät saisivat sellaista iskua, että...
En ole kiusaaja,enkä ole ikinä ollutkaan.