suhdettamme on kauan vaivannut etäisyys, enkä usko että mieheni välittää minusta vaan uskon että hän halaa minua ainoastaan rutiinin vuoksi. olemme seurustelleet noin neljä vuotta ja rakastan miestäni yli kaiken. tuntuu vaan että on luovuttamisen paikka, koska läheisyyttä jossa tunnen mieheni rakastavan ei ole ollut yli vuoteen. olen henkisesti aivan lopussa ja tunnen eläväni yksin ilman aviomiestä, koska mies on niin huomaamaton elämässäni. hän ei puhu usein ja jos puhu niin tiuskimalla ja vastaa usein lyhyesti jotain loukkaavaa.
onko kenelläkään vastaavaa tilanne jossa vain yksinkertaisesti kasvetaan erilleen pitkän seurustelun jälkeen? suhteemme alku vaiheessa tein abortin ja uskon jo sen muuttavan suhdettamme, koska olin hyvin masentunut ja sulkeuduin täysin. haluaisin vain tuntea rakkautta, enkä ainoastaan yksinäisyyttä ja vihaa itseäni kohtaan. mitä teen? onko väärin pyytää olla taas onnellinen?
onko kenelläkään vastaavaa tilanne jossa vain yksinkertaisesti kasvetaan erilleen pitkän seurustelun jälkeen? suhteemme alku vaiheessa tein abortin ja uskon jo sen muuttavan suhdettamme, koska olin hyvin masentunut ja sulkeuduin täysin. haluaisin vain tuntea rakkautta, enkä ainoastaan yksinäisyyttä ja vihaa itseäni kohtaan. mitä teen? onko väärin pyytää olla taas onnellinen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ole väärin pyytää olla onnellinen! Täytyy sanoa että miehesi käyttäytyminen muistuttaa omaani pitkän suhteen loppupuolella, jatkuvaa tiuskimista, nälvimistä..Itsellä oli vain takki tyhjä koko homman kanssa, eikä tiennyt miten siitä uloskaan pääsisi, no voishan sitä sanoa että ovesta, mutta periksi antaminen on aivan helvetin vaikeaa, nöyräksi vetää..ja kyllähän sitä ihminen tulee myös sokeaksi noille asioille kun ne ovat jatkuvia, niistä tulee " normaalia"..ja sitä ne ei todellakaan ole. En ollut se "pahis" suhteessa, me vain kasvoimme erillemme ja yritimme epätoivoisesti tapella tätä asiaa vastaan ja saimme vain isompaa tuhoa aikaiseksi. En tiedä miten tämän nyt sanoisi mutta eron,jos meidän tapauksessa voi edes puhua erosta koska siinä vaiheessa ei ollut enää mitään mitä" erottaa" , jälkeen olen ollut onnellinen mies, voimia jäi jälleen, niin , elämiseen!
Sama täällä. Yli neljä vuotta oltu yhdessä ja tuntuu että tässä ollaan vaan kämppiksiä eikä muuta. Ei myöskään tulevaisuuden suunnitelmat osu yksiin enään. Erosin aikaisemmasta ukosta, tosin eri syistä (mustasukkaisuus ja väkivalta), mutta tässä olen tullut siihen tulokseen että taitaa nää parisuhteet olla vaan sellaisia ettei ne kestä. Joko tapellaan tai sitten ystävystytään, mutta menee se usko siihen suureen rakkauteen joka omasta mielestä on lähinnä kirjallisuuden ja elokuvan luomaa fiktiota.
Harkinnassa on nyt muuttaa omilleen ja jättää nyt toistaseksi nää parisuhteet sikseen ku maku on menny. Jos toisen kassa yhdessä elämää elää niin pitäisi siinä olla sen verran kantava voima mukana että se homma kestää loppuun asti.
Ihailtavaa on jos jotku vielä vuosikymmenien päästä pysyvät yhdessä ja rakastavat toisiaan.
kyllähän tuo juttu vähän niin on että uskohan noissa parisuhde jutuissa on koetuksella. Itselläni ollut useampikin pidempi juttu ja viimeisimmän aikana päätin että tämä on viimeinen kerta kun jotain yhteiseloa yritän. Itse en kestä tuota suhteen kaveritasolle muuttumista, missä on intohimo, romantiikka etc...ja hei, minä olen siis mies! Yhteinen aika kuluu puhuessa jostain työasioista, joo, hienoa. Yhtäkkiä huomataan että vuosia on kulunut ja ollaan, jos asiat ovat siis hyvin, kavereita. Jutut ovat arkipäiväistyneet sille tasolle että liikkuvat lähinnä kauppalistan teossa, jos siinäkään. Mutta aivan lähtökohtahan on se että ihminen vain kyllästyy, ei siinä ole sen ihmeempää ja nykyään kyllästytään vielä nopeammin kuin ennen. Nykyään ei myöskään enää ole samalla tasolla tarvetta parisuhteille, kumpikin hankkii omat rahansa, kummallakin on omat harrastukset etc. Asiat piti ennen tehdä jo taloudellisista syistä yhdessä, eikä siinä välttämättä ennätetty paljon miettiä miksi tässä yhdessä elellään. En nyt kuitenkaan, siis kaikesta huolimatta, olisi aivan pessimisti tuon rakkaus asian kanssa, mistä sitä koskaan tietää? Voiko joku varmuudella sanoa ettei sellaista ole? Ok, sanotaan että todennäköisyys että joku Amor lentelee ammuskelemassa nuolia on melko häviävän pieni, mutta mitäs sitten?
oltiin 23 vuotta! Nyt tässä ihmettelen mennyttä aikaa ja toivon tulevaisuudessa eläväni elävää elämää!!! Viisaampana totta kai!