Vai onko tyhmää edes kysyä tämmöstä???
Meillä harkinta-aika menossa yhteisellä päätöksellä, esimurkkuikäiset lapset, talot ja tavarat... mutta ei niitä toisia tai kolmansia naisia/miehiä. Ärsytämme vaan toisiamme koko ajan, riitelemme rahasta, ajankäytöstä jne. Näemme toisissamme lähes pelkästään negatiivista. Jopa toisen pienet, tutut tavat ottavat aivoon. Lämpimiä tunteita on kuitenkin vielä jäljellä, sylikkäin itkimme eilenkin epäonnistumistamme ja huolta lasten reaktioista.(vielä ihan raiteillaan kaikki 3) Tätä jäynävaihetta on ollut viimeiset vuodet, usein ollaan päätetty yrittää vielä tosissamme ja tähän kuitenkin aina palaamme. Jähisemään.
Olisi hiton paljon helpompi jatkaa tästä yhdessä, ilman eroa ja kaiken hajoittammista... jos elämä jotenkin muuttuisi paremmaksi ja onnellisemmaksi. Avioliittoleiri ja pariterapia ei tuonut kuin hetken apua.
Onko kukaan rakastunut tämmöisessä tilanteessa uudelleen aviosiippaansa? Onko se mahdollista??? Tai edes viisasta? Vai onko vaan muistutettava mieliin se, mitä papin edessä tuli sanottua ja jatkettava - tuntui, miltä tuntui.
Meillä harkinta-aika menossa yhteisellä päätöksellä, esimurkkuikäiset lapset, talot ja tavarat... mutta ei niitä toisia tai kolmansia naisia/miehiä. Ärsytämme vaan toisiamme koko ajan, riitelemme rahasta, ajankäytöstä jne. Näemme toisissamme lähes pelkästään negatiivista. Jopa toisen pienet, tutut tavat ottavat aivoon. Lämpimiä tunteita on kuitenkin vielä jäljellä, sylikkäin itkimme eilenkin epäonnistumistamme ja huolta lasten reaktioista.(vielä ihan raiteillaan kaikki 3) Tätä jäynävaihetta on ollut viimeiset vuodet, usein ollaan päätetty yrittää vielä tosissamme ja tähän kuitenkin aina palaamme. Jähisemään.
Olisi hiton paljon helpompi jatkaa tästä yhdessä, ilman eroa ja kaiken hajoittammista... jos elämä jotenkin muuttuisi paremmaksi ja onnellisemmaksi. Avioliittoleiri ja pariterapia ei tuonut kuin hetken apua.
Onko kukaan rakastunut tämmöisessä tilanteessa uudelleen aviosiippaansa? Onko se mahdollista??? Tai edes viisasta? Vai onko vaan muistutettava mieliin se, mitä papin edessä tuli sanottua ja jatkettava - tuntui, miltä tuntui.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Irroitin katseen nykyisyydestä ja lähitulevaisuudesta ja mietin, mitä mikäkin ratkaisu tarkoittaa 10v päästä. Samalla lupasin itselleni, että teen vain sellaisia ratkaisuita, joiden kanssa voin elää vielä vuosikymmenen päästä.
...T***a viiti kelata tuota samaa kokoajan...J***i
Hae hoitoa.
Viitsin kyllä, ja jos se ei sinua miellytä niin tilanne on voi-voi.
se ole vähän kornia täällä vatvoa asioita. Et tässä tapauksessa niinkään, mutta joitain kirjoituksia olen epäillyt sinun tekemiksesi...meillähän ovatten asiat nyt hyvin...ei viititä pilata sitä...jookostajoo? J***i
Enkä vatvo omaa eroani täällä, oikeastaan en ole siitä juurikaan kertonut mitään. Eli taidat sotkea minut johonkuhun muuhun.
...kulta...itse käyn tällä palstalla aina kun tuntuu itsellä pahalta...jotenkin helpottaa nähdä vielä kovempia kohtaloita, joista on selvitty. Meillähän kaikki pystyttiin sopimaan sovussa ja kavereitahan tässä ollaan. ;)
Haukut väärää puuta, hölmö! Sinä et selviä koskaan.
...minä olen kuule aivoton kana selvinnyt jo aikoja sitten, niin henkisesti, kuin muutenkin...en vain halua vatvoa asioita missään netissä... vaimolle jäi velaton järvenranta asunto keskustassa, uusi auto, pankkiosakkeita...minulle asunto-osakkeita, kesämökki, moottoripyörää ja museoautoa, lisäksi sain 60 000,- rahhoa ja moottoripyörää ja museoautoa, eikä minun tarvitse maksaa elatusmaksuja...olemme hyvissä puheväleissä, joulunkin vietimme perheenkesken...
Ainoastaan emme tule keskenämme toimeen...tai emme tulleet ennen...nyt tulemme!!! kukahan se ei selviä???
Aina on helpompi jatkaa yhdessä oman puolison ja yhteisten lasten kanssa. Eihän teidän tunteet ole loppuneet toisianne kohtaan. Älkää ihmeessä erotko. Ero on yhtä helvettiä ja sen jälkeen elämä yksinäistä ilman aikuista tukea.
Hakekaa oikeanlaista terapiaa, kyllä sitä varmaan löytyy. Ellei niin puhukaa ja puhukaa. Käskekää lapset pois kuuntelemasta ja puhukaa sittenkin.
Kyllä ne ymmärtää, olette heille niin tärkeitä.
Ellei muu auta, antakaa toisillenne tilaa, miltä tuntuu pettää tai tulla petetyksi ? Mitä toinen toisillenne merkitsette ja mitä on tullut koetuksi. Kyllä teillä yhteisiä ihania muistoja on.
Nämäkin tunteet tulee avioeron myötä ja vielä konkreettisesti. Nyt kannattaisi vielä miettiä kun on mahdollisuus saada avioliitto kasaan. Kyllä se kannattaa vaikka oma puoliso kuinka typerältä joskus tuntuisi. Kuitenkin kaduttaa sitten josain vaiheessa. Ei elämä ole koskaan eletty loppuun.
"Aina on helpompi jatkaa yhdessä oman puolison ja yhteisten lasten kanssa"
Miten niin "aina"?
Kyllä kaikenlaisia mielipiteitä on. Perustelen edelleen mielipiteeni tässä tapauksessa siihen koska yhteisiä tunteita on ja ne on aina pelastettavissa. En jaksa uskoa, että itketään toistensa sylissä jos tunteet ovat kuolleet.
Lapset rakastavat aina ja aina omia vanhempiaan. He haluavat heidän ratkovan ristiriitansa ja jatkavan yhdessä.
Kun olet sanonut papin edessä rakastavasi ja kunnioittavasi puolisoasi niin myötä kuin vastamäessä, niin mitä se sitten tarkoittaa ellei tätä?
En ole uskovainen, en kuulu ees kirkkoon. Kuitenkin jos johonkin sitoutuu, pitää aikuisen ihmisen pystyä käsittelemään ristiriitansa keskenään ja jos ei niin auttajia löytyy.
Mitä perusteluja vielä kaipaat?
....itku voi olla myös surua siitä, että tietää, että asiosita pitää luopua, itku voi olla myös sääliä joko itseään tai toista kohtaan, ei yhteinen itku tarkoita palavaa halua jatkaa yhdessä.
Kuten ihmisen kuollessa sanotaan, ihminen ei itke poismennyttä vaan itseään.
Ei välittämisen tarvitse hävitä vaikka rakkaus kuoleekin, mutta se ei kaikille ole tarpeeksi vahva syy pysyä yhdessä. Ystävänkin halauksessa voi itkeä.
Tuo vihkikaavaan vetoaminen on höpöhöpöä, ihminen muuttuu hyväsky vain sinäkin se, vain lapsi ajattelee "säää lupasit ja siks et voi lähteee...."
Joillekkin aikuisille lupaus tarkoittaa yhä sitä, että se pidetään. Onneksi.
Varsinkin mies, joka ei yleensä itke, itkee vain asiasta. Tunteita hänellä on silloin varmasti. Enkä usko, että ne kohdistuisivat vain itseensä.
"Ei välittämisen tarvitse hävitä vaikka rakkaus kuoleekin, mutta se ei kaikille ole tarpeeksi vahva syy pysyä yhdessä. "
Sanoit näin itsekin. Se ei ole kaikille vahva syy pysyä yhdessä, mutta joillekkin on.
Rakkaus laantuu aina ajankanssa, välittäminen harvemmin.
... on osattava myös osata luopua... sanotaanhan myös niin, että kun jotain rakastaa haluaa tämän olevan onnellinen, menee omistushalun edelle, eikövain?
Ei ketään voi omistaa, eikä väkisin pitää itsellään.
Jos ei halua lähteä, niin ei halua lähteä. Ja sopii myös toisinpäin. Jos haluaa mennä, niin menee.
Epäilen vain, ettet ole itse tätä asiaa ymmärtänyt.
MINUN ymmärtämisistä tiedät...et minua tunne. Oma periaatteni on kuitenkin...yritän ymmärtää asioita vaikka en kaikkea hyväksyisikään. Oma asenteesi kuullostaa hieman ulkokultaiselta.
...on periaate huono. Helppo ei todellakaan ole aina hyvä. Pitäisi olla oikeat vahvat perusteet. Jos jo nyt palaatte aina takaisin riitatilanteeseen se tulee jatkumaan, jopa pahenemaan, valitettavasti.
Toki oikein kovasti yrittämällä voitte päästä johonkin, mutta pelkkä tahdonvoima ei riitä...kipinä lähtee kuitenkin syvältä sisältä.
Tässä se vitsi piileekin. Tunteita on, mutta yhteiselämä ei kuitenkaan suju, niin kuin pitäisi, emmekä kumpikaan ole onnellisia. Olemme ehkä läheisiä ja kiintyneitä toisiimme, mutta se ei tunnu riittävän. Ja epäilen, onko oikein tyytyä elämässä vain keskinkertaisuuteen, jos voisi elää paremmin. Ei paremman puolison kanssa (jos sekään nyt paha asia olisi) vaan enemmän sinuina itsensä kanssa, tyytyväisempänä. Tuntuu, että voisi olla lapsillekin enemmän annettavaa, molemmilla. En haluisi "tuhlata elämääni" parisuhteessa, jossa olen vain tavan vuoksi. Mutta kyllä se yksin jääminenkin pelottaa. Ja ainakaan mitään edestakaisin veivausta en halua, kenenkään takia!!! Ollapa se kristallipallo, johon kurkistaa, miltä 10v päästä tuntuu - teki niin tai näin; ainahan itsensä voi syyllistää.
Niinpä, tuttu tunne tuokin, että teki niin tai näin niin aina väärinpäin. Lopulta tulin itse siihen lopputulokseen, että on olemassa vain huonoja ja vääriä ratkaisuita. Niistä vaan on osattava valita se vähiten väärä ratkaisu... ja siinä kohtaa täytyy kyllä käyttää tuota 10v mittakaavaa kun pohtii sitä mikä oikeasti on vähiten väärä vaihtoehto.
...oli erota, kun huomasin miten päivä päivältä toinen ärsytti vain enemmän. Erosimme sovussa ja välit on kunnossa vielä nytkin. Helpottaa kummasti lastenkin hoitamista ja päätösten tekoa. Jos olisin jatkanut yhdessäoloa olisi ärsyyntyminen kasvanut, myös vastenmielisyys toista kohtaan.
Päätöstäni en ole katunut hetkeäkään, toisaalta taas olen tottunut aina ajattelemaan, että yksinkin pitää pärjätä, joten se, että kahta ihmistä ei asioista ole huolehtimassa ei kauheasti elämääni heilauttanut.
Ratkaisu ei ollut helppo ja pitkään mietin, mutta käytännön arjen asioista selviän erinomaisesti yksinkin. Paljon puhutaan yksin ja tuetta jäämisestä, no itse löysin itsestäni kyllä ne voimavarat, tietty on kiva, kun on ystäviä, joille välillä voi juputtaa.
on helppoa, kun omaa ennustajanlahjoja. Nuo sinun mittakaavajutut ovat vain tapa saada itseltäsi hyväksyntä omalle eropäätöksellesi. Minusta yleensäkin toisten neuvominen omien päätösten pohjalta on hieman kyseenalaista; ihmiset ja tilanteet ovat niin erilaisia ja ihmiselämä niin arvaamatonta, ettei siinä aikaperspektiivit auta.
Kiitos kaikille mielipiteensä kertoneille - lopultahan on kuunneltava vain itseään, mutta tukea ajatuksilleen voi saada muilta. Tässä ehkä pysäyttävin ajatus; kipinä lähtee syvältä itsestä... Ja sitä kipinää juuri KIPEÄSTI kaipaisin 4-kymppiseen elämääni, joka on yhtä ilotonta kuin eduskunnan kyselytunti. (No- vähän liioiteltuna...)
Toinen helpottava ajatus oli, että ero tässä tilanteessa voisi olla jopa hyvien välien säilymisen kannalta hyvä ratkaisu. Ja yhteinen elämähän jatkuu hautaan saakka lasten kautta, eroaminen tarkoittaisi meillä lähinnä yhteisen arjen päättymistä ja ärsytystason laskemista - toivottavasti. Mutta yhteenvetona: harkinta-aika tarkoittanee nimenomaan tätä, että asiaa vatkaa ja veivaa suuntaan ja toiseen. Uskon, että se MEILLE oikea ratkaisu kypsyy meidän kahden aikuisen välillä, oli se sitten ero tai jämähtäminen tai vaikkapa uudelleen rakastuminen.
Elämä jatkuu...
Vähän helpotusta... päätökset pitää tehdä vähän niinkuin tässä ja nyt. Miltä nyt tuntuu. Miltä tuntui eilen... viikko sitten... Tulevaisuutta kun ei voi ennustaa. Jos voisi, niin tylsääpä olisi elämä!
tehdä jotain hullua? Lähteneet kaksistaan matkalle ja hullutelleet estottomasti tms? Vietättekö tarpeeksi aikaa kaksistaan ilman lapsia ja murheita huomisesta. Ostakaa seksileluja tms? Säpinää elämään tyylillä. Etsikää toisistanne uusia puolia..
En minä mitään ennustajanlahjoja omaa, tuskin kukaan muukaan. Enkä todellakaan neuvo ihmisä omien päätöksieni pohjalta, kerroin vain mikä ajattelumalli auttoi minua tekemään oman päätökseni. Joku muu voi ihan hyvin tehdä aivan päinvastaisen päätöksen. Miten ihmeessä 10v aikaperspektiivi voisi johtaa vain yhteen lopputulokseen...?
Elämä on arvaamatonta ja se tekee kaikesta aika haasteellista. Etukäteen on tosi vaikea tietää mikä on oikea ratkaisu, ja aina sitä ei varmaksi tiedä edes jälkeenkäänpäin. Johonkin se oma päätös pitää jotenkin pohjata; ainakaan siitä ei mielestäni ole mitään haittaa, etttä ajattelee omaansa ja muiden elämää lähitulevaisuutta pidemmälle.
niin silloin kannattaa yrittää kaikkensa...molemmat. Arki ja tylsyys iskevät jokaiseen parisuhteeseen, jos kumpikaan eivät panosta siihen täysillä. Perhe on mielestäni se tärkein "instituutio".
Eri asia on tietenkin, jos toinen on alistettu ja hyväksikäytetty tms.
erottiin, muutettiin erilleen 200m etäisyydelle.Koluttiin vieraita ennen ja jälkeen...lapset ja rahat pitää yhdessä siis lue rakkaus ja lapset...taas on yhteiset namit ja kaksi kotia. ah onnea!
Meillä elettiin melko rutiiniksi muuttunutta liittoa vielä kolmisen vuotta sitten. Minulle se riitti, sain riittävästi huomiota puolisoltani, ja oletin hänenkin olevan tyytyväinen. Kunnes sitten.. Paljastui että miehelläni oli toinen nainen. Alkushokin jälkeen päätimme miettiä vielä asioita ja yritimme löytää toisemme uudelleen. Minä rakastuin mieheeni totaalisesti uudelleen. Kaikki ne ihanat asiat, mitä luulin jo kadonneen, olivatkin tallella. Ja rakastin niin kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Se ei kuitenkaan riittänyt. Mieheni ei löytänyt itsestään riittävästi tunteita, ja erosimme viime syksynä. Tai olihan hänellä niitä tunteita, ne vaan kohdistuivat siihen toiseen naiseen.
Eromme oli siisti, sopuisa ja viimeistä myöten harkittu, huolimatta tästä toisesta naisesta. Koin tietysti tulleeni jätetyksi, mutta siitä alan jo selvitä. Uudelleen yrittäminen ja rakastuminen jättivät jälkeensä syvän ystävyyden, mistä en luopuisi. Haikeus tulee välillä, mutta uskon, että voin rakastua vielä tämänkin jälkeen. En tosin enää exääni, vaan nyt suuntaan ajatukseni jo muualle.
Siis vastaus kysymykseesi: kyllä se on mahdollista!
normaalilta perhe-elämältä tuo teidän meno. Meillä myös ero meneillään, ei tosin mikään avioero vielä, mutta mies muutti minun ja lasten luota pois. Olette ilmeisesti saaneet ulkopuolista apua. Me yritämme nyt niin, että vuokrasimme asunnon, jossa asumme vuoroviikoin. Lapset saavat asua kotona. Meillä mies on kyllästynyt minuun ja pohtii omassa päässään elämäänsä ja saavutuksiaan ym. Odotan, että ero saa hänet tajuamaan, mitä hän menettää. Toisaalta taas pelkään, että itse muutun tässä, enkä halua häntä enää takaisin tms. Toimisiko tällainen teillä? Missään nimessä ei kannata luovuttaa, kun yhteisymmärrystä on ja "lämpöä" riittää.
En todellakaan. Siinä vaiheessa kun aviopuoliso alkaa heittää lokaa niskaan asianajajansa kanssa,
tekee perättömän rikosilmoituksen ja valehtelee oikeudessa on ex-aviopuolisoni ollut suurin vihamieheni (tai oikeastaan vihanainen).
Jotenkin kummastuttaa nämä "rakastutaan-erotarinat". Tulee mieleen jotkut typerät jenkkileffat.
Olen vahvasti sitä mieltä, että olisi syytä muistaa siellä alttarilla tehdyt lupaukset. Ylä- ja alamäkeä sekä tasamaa-vaihekin on jokaisessa avioliitossa. Nykyään tuntuu siltä, että jo pienestäkin vastaisesta ollaan laittamassa hanskoja naulaan, kun se helppo tie houkuttaa. Tai sitten yritetään paikata huonoa avioelämää lähtemällä vieraisiin, joka minusta on hyvin itsekästä ja ajattelematonta. Meillä pappi kehotti alttarilla hoivaamaan toisiamme. Tasamaa-vaihe kesti liian pitkään, jotta kumpikaan olisi herännyt puhumaan asiasta. Nyt olemme siinä tilanteessa, että harkinta-aika on yli puolivälin ja aloitteestani olemme vaimon kanssa katsomassa, löytyisikö vielä yhteistä. Kävimme jo yhdessä syömässä. Vierailemme toisillamme kahvihetkien parissa ja yritämme luoda keveäpää tunnelmaa välillemme. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että yhteinen sävel tulee löytymään ja luottamus palaamaan, vaikka itse olen valmis kaikkeni tekemään liittomme pelastamiseksi.
Tietty joskus ongelmat ovat niin vakavia, ettei niistä selviämiseksi ole muuta vaihtoehtoa kuin eroaminen. Uskon, että pääsääntöisesti nykyisiä avioliittoja voitaisiin pelastaa, kun lopetettaisiin se omaan napaansa tuijottaminen. Avioliitto on myötäelämistä.
Koen, että ulkopuolinen apu on ensiarvoisen tärkeää. Puolueettoman tahon arviointi liiton tilasta auttaa kumpaakin näkemään, mitä tästä eteenpäin. Ehkä avaa kummankin silmiä näkemään, kuinka paljon ollaan menettämässä ja kannustaa yrittämään. Tai myöskin näkemään, jos tilanne on aivan toivoton.
Sitä mieltä olen, että kaikkensa pitää yrittää. Sitten on helpompi jälkeenpäin tunnustaa itselleen, jos huonosti käy, ettei ainakaan siitä jäänyt kiinni.
Minun rakkauteni vaimoani kohtaan ei ole koskaan kuollut eikä kuole!
niin uutta että???
Ilmeisesti uusinta uutta oli saman asian uusinta.
On se kivaa, että joillakin ihmisillä on aikaa kirjoitella ailahtelevasta tunne-elämästään A4:n tarinoita.
http://www.youtube.com/watch?v=xWOq1KDmjhY&feature=related
Ihana video!:))
Sitähän se on parisuhde. Ylämäkeä ja alamäkeä.
KAIKKI VAIHTOON
...keskusteluketju. Me olemme jatkaneet alkuperäisessä suhteessamme, vaikka erohakemus oli vireillä ja II-vaihe vietiin viimeiseen päivään...ja jätettiin viemättä käräjäoikeuteen...ja päivääkään emme ole katuneet. Tajusimme, että suhteesta emme halua saman näköistä kuin se ennen erohakemusta oli vaan aloitamme uuden suhteen. Kummankaan tunteet eivät kuolleet ja nyt ne ovat vahvemmat kuin koskaan. Sinulle alkup. kirjoittaja sanoisin, että ottakaapa yhteistä aikaa ja löytäkää toisistanne uusia ja niitä entisiä hyviä piirteitä joihin ihastuitte toisissanne.
Mekin olemme olleet yli 30 v yksissä ja vasta nyt olemme keskustelleet sellaisista asioista ettei ikinä aikaisemmin...sitä vain pitää sitä kumppaniaan itsestään selvyytenä ja luulee, että jos minä tiedän niin hänkin tietää.... Voimia teille.