Ahdistaa.
Mulla on eräs ystävä jonka oon tuntenut lapsesta saakka. Se asuu lähellä ja ollaan siis väistämättäkin tavattu ja tutustuttu. Tää ystävä on ollut aina aika omistushaluinen ja tuottanut mulle päänvaivaa jo pienestäpitäen. Lisäksi ei mikään kovin välkky, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kaikkiin tyhmyyksiin oon joutunut aina sen mukana. Tietysti on syitä joiden takia ystävinä ollaan pysytty nää kaikki vuodet, mutta nykyään mua vaan ahdistaa koko ihminen.
Tämä henkilö ei ole kasvanut henkisesti ala-aste iästä ollenkaan, vaikka varmaan niin itse luulee. Luulee itseasiassa aika helvetisti liikaa itsestään, on olevinaan aikuinen jo vaikka jutut on aivan lapsen suusta. Lisäksi mua turhauttaa kun tämä ihminen ei yksinkertaisesti TAJUA hyviä juttuja. Itse olen mielestäni oikeastaan erittäin älykäs ihminen vaikka itsekehu onkin paskaa, ja omaan hyvän huumorintajun, sellaisen hieman sarkastisen ja ÄLYÄ VAATIVAN. Tämä on vain yksi osa-alue ongelmista joita tämä henkilö mulle nykyään tuottaa.
Tämä henkilö on luonut itselleen väkisin ns "kova jätkä"-imagon ja levittää sitä ilomielin kerskumalla kaikilla idioottimaisilla asioilla joita on tehnyt, joiden hän luulee olevan hyvää imagoa itselleen, välittämättä vaikka siitä kuulisi koko maailma. Munkin henkilökohtaisia juttuja se on laukonut ilmoille aina. Nykyään välttelen kertomasta sille yhtään mitään. En voi luottaa. Tyypillinen tyhmä tapaus. Meillä kaikilla on varmasti tällainen ihminen lähipiirissämme jollain lailla, mulla se nyt sattuu olemaan se kaveri johon tutustuin jo pienenä. Josta suoraansanottuna mieluiten pääsisin kokonaan eroon.
Välillä kiroon sitä päivää kun tutustuin koko tyyppiin. Nykyään en kestä sitä enää ollenkaan.
Ongelma on vaan siinä etten osaa puhua suoraan! En ole ollenkaan siis mikään hiljainen hissukka, päinvastoin, mutta en samalla, typerällä tavalla kuin tämä ihminen. En vain osaa näyttää juuri tällaisia tunteita suoraan.
Ja en varmasti pysty selittään tätä niin että täysin saisitte oikean kuvan tilanteesta mutta yritän jotenkin nyt purkaa tätä turhautumista tänne keskustelupalstalle.
Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?
Mulla on eräs ystävä jonka oon tuntenut lapsesta saakka. Se asuu lähellä ja ollaan siis väistämättäkin tavattu ja tutustuttu. Tää ystävä on ollut aina aika omistushaluinen ja tuottanut mulle päänvaivaa jo pienestäpitäen. Lisäksi ei mikään kovin välkky, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kaikkiin tyhmyyksiin oon joutunut aina sen mukana. Tietysti on syitä joiden takia ystävinä ollaan pysytty nää kaikki vuodet, mutta nykyään mua vaan ahdistaa koko ihminen.
Tämä henkilö ei ole kasvanut henkisesti ala-aste iästä ollenkaan, vaikka varmaan niin itse luulee. Luulee itseasiassa aika helvetisti liikaa itsestään, on olevinaan aikuinen jo vaikka jutut on aivan lapsen suusta. Lisäksi mua turhauttaa kun tämä ihminen ei yksinkertaisesti TAJUA hyviä juttuja. Itse olen mielestäni oikeastaan erittäin älykäs ihminen vaikka itsekehu onkin paskaa, ja omaan hyvän huumorintajun, sellaisen hieman sarkastisen ja ÄLYÄ VAATIVAN. Tämä on vain yksi osa-alue ongelmista joita tämä henkilö mulle nykyään tuottaa.
Tämä henkilö on luonut itselleen väkisin ns "kova jätkä"-imagon ja levittää sitä ilomielin kerskumalla kaikilla idioottimaisilla asioilla joita on tehnyt, joiden hän luulee olevan hyvää imagoa itselleen, välittämättä vaikka siitä kuulisi koko maailma. Munkin henkilökohtaisia juttuja se on laukonut ilmoille aina. Nykyään välttelen kertomasta sille yhtään mitään. En voi luottaa. Tyypillinen tyhmä tapaus. Meillä kaikilla on varmasti tällainen ihminen lähipiirissämme jollain lailla, mulla se nyt sattuu olemaan se kaveri johon tutustuin jo pienenä. Josta suoraansanottuna mieluiten pääsisin kokonaan eroon.
Välillä kiroon sitä päivää kun tutustuin koko tyyppiin. Nykyään en kestä sitä enää ollenkaan.
Ongelma on vaan siinä etten osaa puhua suoraan! En ole ollenkaan siis mikään hiljainen hissukka, päinvastoin, mutta en samalla, typerällä tavalla kuin tämä ihminen. En vain osaa näyttää juuri tällaisia tunteita suoraan.
Ja en varmasti pysty selittään tätä niin että täysin saisitte oikean kuvan tilanteesta mutta yritän jotenkin nyt purkaa tätä turhautumista tänne keskustelupalstalle.
Onko kellään samanlaisia tuntemuksia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
mun henkilökohtaisia asioita kaikille laukova ihminen oli ainakin omasta mielestään varsin älykäs. Tuollainen vain tuhoaa "ystävyyden" ja luottamuksen melko lopullisesti. Mitä sellaisen ihmisen kanssa voi enää tehdä ja sanoa?
Mun ja tämän ystävän suhde on aina ollut sellanen että mä oon ollut se järkevä ja se on ollut se tyhmä. Oon joutunu pelastaan kyseisen henkilön monta kertaa eri tilanteista.
Tiedän ettei tätä ihmistä yleisestikkään arvosta ketkään oikeasti älykkäät ihmiset. Vain sellaset samanlaiset pissakakkaporno-huumori-ihmiset.
Mikset lopeta "ystävyyttä" ja ota etäisyyttä, ei kenenkään kanssa ole pakko olla tekemisissä jos noin korpeaa.
Ei se niin helppoa ole ottaa etäisyyttä.
Tällä kaverilla näet on sellainen käsitys että tässähän ollaan ikuisesti ystäviä, lapsena sovittiin, ei sitä voi perua. Siihen se aina vetoaakin: muistat sitte ku meet naimisiin että lupasit että mä oon sun kaaso!
Kyseessä on sen verran naiivi tapaus siis.
Eikä voi kuvitellakkaan että me sovittaisiin niin ettei nyt enää oltaisi kavereita kun ollaan kymmenen vuotta oltu, ehei, se tarkottais sille ilmiriitaa ja vihamielisyyttä.
Ite haluaisin vaan jatkaa elämää mutta ilman tätä suhdetta
Hei, ei käy ilmi sinun tai varsinkaan ystäväsi ikää, mutta eihän se ikäkään vielä kaikilla tee tehtäväänsä. Joku voi olla henkisesti aivan teini vielä viiskymmpisenä (ehkä kuitenkin harvemmin).
Paras vaan pyrkiä ottamaan etäisyyttä teille sopivalla tavalla. Jos ette näe päivittäin niin tilanne on jo paljon helpompi lähetä muuttamaan. Etsi itsellesi uusia harrastuksia tai ala viihtyä kotona kun kaverisi pyytää jonnekin. Etsi uusiakin ihmissuhteita ja panosta niihin tai panosta johonkin olemassa olevaan muuhun enemmän. Turha kaverisi mieltäkään on pahoittaa jos kerta jo ennalta tiedät että riita ja vihanpitohan siitä tulisi jos suoraan sanoisi. Vähennä tapaamiskertoja ja yhteydenottoja, anna hänen olla se yhteydenottaja. Jos opiskelet, suuntaa energiasi niihin ja laajenna kenttää, tai hae eri paikkaan/kursseille/opettajille opiskelemaan.
Jos taas sinulla on parisuhde/perhe panosta enemmän siihen ja sitä mukaa aikaa jää vähemmän ystävällesi. Kehitä kiirettä elämääsi = vaikka se olisi vain jotain mieluisaa rauhallista tekemistä yksinäsi tai äitisi kanssa. Mieti mitä itse haluat tulevaisuudeltasi ja lähde sitä kohti kehittämään itseäsi. Kaverisi voi roikkua joiltain osin mukana kuvitellessaan haluavansa samanlaisen tulevaisuuden mutta kyllä se hiipuu siitä ajanmittaan kasvaessaan.
Tuota kaasotilannetta ei kannata pohtia kuin vasta sitten kun se on oikeasti ajankohtaista, tuo toki kuvasti hyvin kaverisi sitoutuneisuutta sinuun ja ystävyyteenne. Jos tilanne oikeasti on ajankohtainen niin silloin keskittyisin pohtimaan hääjutut sulhasen kanssa ja harkitsisin otanko kaasoa lainkaan ja jos niin silloin pyytäisin sen kenet oikeasti haluan. Voihan kaasoja toki olla useampikin. Mutta ystävälle on myös perusteltava miksi ei tullut valituksi, koska oli sopivampia vaihtoehtoja. Tuskin siis itsekään haluat hänen kaasoksi?
Mutta siis kyllä jokainen jossain vaiheessa elämäänsä herää siihen että ystävistä on myös joissain tilanteissa luovuttava ja yleensä se on vaikeinta juuri näiden lapsuudenystävyyssuhteiden kohdalla kun kasvaa tajuamaan että yhteistä ei välttämättä enää olekaan, on kasvanut kaksi niin erilaista ihmistä siitä kun joskus oltiin "yhtä".
Ystävyyssuhteenhan voi siirtää myös tuttu-asteelle, sen suora lopettaminen tuntuisi olevan ystävällesi aika kova pala. Samalla hänen tulisi oppia eriytymään ja selviämään "yksin" ja löytää ne omat suuntansa.
Tuollainen toimii ainakin suurimman osan ihmisistä kanssa. Noinhan tapahtuu usein muutenkin ilman erillisiä etääntymispäätöksiä: joskus ihmiset vain etääntyvät, molemmat.
Aloittajan tilanne on ehkä erilainen, jos toinen on kovin lapsellinen ja takertuva. Hän ei ehkä lainkaan ymmärrä etääntymisen viestejä. Tai suuttuu, alkaa kärttää, miksei hänelle löydy aikaa ja eikö ole tärkeä. Kärttäminen toki nostaisi viimeistään kissan pöydälle. Käytä Iwy hyväksesi kaverisi luontaista hankaluutta, hän nostaa itse asian esille. ;-)
Tämä on helpompi sanoa kuin toteuttaa, tiedän, mutta jos tuttava on ollut kovinkin läheinen(??) jossain vaiheessa, olisi ehkä reilua että hänkin saisi kuulla mistä on kysymys. Jos kerran et halua säilyttää tuttavuutta, mitä loppujen lopuksi sinulla on menetettävää, vaikka pystyisit sanomaan vähän suoremminkin asioista?
En tarkoita suoraan sanomisella pyrkimystä loukata toista, vaan asioiden selväksi tekemistä. Ehkä itsellekin jää parempi olo suhteen päättymisestä, jos kykenee tuomaan edes joitakin pääasioita esille.
Reiluinta olisi sanoa suoraan kuitenkin, että jokin sua ahdistaa siinä teidän liian tiiviissä yhteydessänne, että kaipaat omaa tilaa ja happea enemmän, että et halua häntä loukata, mutta pelkäät että teidän ystävyys menee täysin pilalle, jos nyt ette etäisyyttä ota. Sanot että toivot hänelle kaikkea hyvää, ja että nyt on sinulla sellainen vaihe elämässä, että etsit itseäsi ja sitä mitä elämältäsi tahdot, etkä pysty siihen, jos olette niin tiivis kimppa ystäväsi kanssa. Itsenäistymisessä ja itsensä etsimisessähän nimenomaan tarvitaan etäisyyttä kaikkeen, mikä muutoin liian tiukasti määrittelee kuka sinä olet.
Jos hän tuosta sitten vetää herneet nenään, niin sitten vetää. Saattaahan oikeasti olla, että tarpeeksi etäisyyttä auttaisi sinutkin näkemään jälleen ne asiat, joista pidit hänessä ystävyytenne aikana, ja voisit pohtia uudelleen, onko mahdollista pitää hänestä sellaisena kuin hän on, tuttavana tai ystävänä, vai onko sinun vain katkaistava pitkä ystävyys täysin.
terv. Heh
Lapsena ajattelee kuin lapsi, sen voit todeta jos vielä muistuttelee kaasolupauksista. Olenhan minäkin sopinut lapsena että samaan aikaan menen naimisiin kuin eräs ystävä jne. höperöä hömppää, mikä ei kuitenkaan tietenkään niin mennyt.
Jos olette sopineet jotain muuta selkeästi hassumpaa, esim. että ryhdytte yhdessä merirosvoiksi tms., voithan sanoa että "juu juu, ihan niin kuin ryhdyttiin merirosvoiksikin..." ja naurahtaa päälle. Siitä voisi naiivimpikin tapaus ymmärtää, että lapsuuden lupaukset ovat yhtä totta kuin tontut ja keijukaiset.
Meidän välimme ovat itseasiassa olleen jo viime keväästä vähän etäisemmät. Siksi mua ahdistaakin kun ollaan periaatteessa jo ihan irti toisistamme mutta silti vielä hänen mielestään 'toistemme kaasoja'. Hmm. Ennen ongelma oli se että hänellä ei ollut ketään muuta kaveria ja 'ajanvietettä' kuin minä, nyt on muitakin kavereita, jotka ovat samanlaisia jauholakkeja kuin hän.
Emmekä ole viettäneet aikoihin aikaa yhdessä, kun olen vältellyt häntä kaikin tavoin. Onneksi mulla on poikaystävä jonka luokse voin mennä aina ja en tarvitse tekosyytä.
Mutta esimerkiksi jos menen toisen kaverini, josta pidän erittäin paljon (hän on täysi vastakohta tälle ongelmaystävälle), kanssa kaupungille niin muuten on tosi hyvä mieli, paitsi pelkään koko ajan että tämä toinen soittaa mulle ja kysyy missä olen. Inhoan niitä tilanteita, kun täytyy sanoa että on toisen ystävän kanssa kaupungilla, koska sitten se alkaa valittaa kuinka mä en ikinä ole sen kanssa missään. No news-flash! Mä en HALUA olla sun kanssa missään! Haluan susta eroon!
Miksei se tajua...
Mitä sanot sille, kun se valittaa ettet ole ikinä sen kanssa missään? Taivutko myötäilemään?
Ehkä olisi hyvä ilmaista eksplisiittisesti kerran, ettet halua olla enää tekemisissä. Sellaista ei hänkään voi olla tajuamatta!
Tajuaisi tosiaan varmaan, (vaikkei siitä koskaan voi olla varma tässä tapauksessa) mutta kuten sanoin, siitä seuraisi riitaa ja vielä ahdistuneempaa oloa.
En näet kestä riitelyä ollenkaan, pohdiskelen asioita liikaa ja olen loppupeleissä aika herkkätunteinen ihminen. Ainakin tässä ihmissuhteessa.
Kestätkö sitten sellaisen välitilan, missä etäännyt toisesta elämässäsi, muttet katkaise suhdetta täysin?
En usko, että voit täysin välttää riitaa ja välienselvittelyä, jos kaverisi kerran on kärkäs arvostelemaan jo pienintäkin vetäytymistä. Mutta voithan yrittää vetäytyä riidoitta niin kauan kuin pystyt, perustelematta muutoin kuin omilla kiireilläsi.
Olisihan aikuisen ihmisen itse ymmärrettävä ja kestettävä se, että joku ei halua olla hänen kanssaan kuin paita ja peppu. Hän lieneekin niitä ihmisiä, joilla tällainen tarve erityiseen jatkuvaan läheisyyteen on?
Mut ajettiin raivon partaalle taas oli pakko tulla kirjottamaan.
Tämä henkilö siis soitti mulle äsken ja pyysi käymään ulkona, joku TODELLA mahtava idea oli mielessä.
Idea oli: lähde mun kanssa ulkomaille
Okei, jos ensinnäkin pyytäjä olis ollut kuka tahansa muu, olisin saattanut harkita.
Ja mulla on ollut suunnitelmissa lähteä yksin ensi kesänä maailmalle. Sanoin että kuulostaa hyvältä, sulla tulee varmasti kivaa siellä. Sitten se vaan ihan järkyttyneenä "Mitä siis eksä lähdekkään mun kanssa?!" OONKO MÄ MITÄÄN LUVANNUT TAI EDES OSOITTANUT ETTÄ MUA KIINNOSTAIS LÄHTEÄ. Sitten sanoin että oon ollut kyllä yksin lähdössä ja muutenkin ihan toiselle puolelle maailmaa. Sitten se vaan että no etkö sä sitten ikinä lähde mun kanssa minnekkään. Interrailille? Ja siinä vaiheessa mua alkoi taas ahdistaa. Mä oon puhunut jo pitkään mun erään toisen kaverin kanssa että lähdetään reilaamaan sittenkun on tarpeeks ikää. Sitähän mä en tietysti viitsiny sanoo että tosiaankin oon lähdössä jonkun toisen kanssa. Sanoin vaan että eikun mä kyllä lähen ihan yksin sinne minne oon ollutkin menossa.
No sitten se vähän aikaa jankutti ja sitten luovutti. Mutta se jäi selvästi sen naiiviin pieneen mieleen.
No sittenkun tulen sisälle takaisin ja tänne koneelle, niin eikös se ole laittanut tällaisen "ei kenellekään suunnatun" yleisen viestin täällä päiväkirjassaan että "ime paskaa"
Ja tiedän aivan hyvin että se oli tarkoitettu mun luettavaksi. En jaksa tollasta lapsellista paskaaaaaa. Kysyin kyllä että olikos tämä viesti osoitettu mulle? Ja se vastasi että eheeeeeeei
Niin varmaan
ja vaikeampi tehdä, mutta selvemmän pesäeron tekeminen voisi tehdä hyvää hänellekin. Se, että keksisit miten ilmaista, että olet lähdössä jonnekin jonkun muun kanssa ja piste - että muita ihmisiä ei mahdu sille retkelle.
Ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta olla paita ja peppu toisen kanssa, vaikka toisella olisi tähän miten kova tarve. Siltä kaverisi vaikuttaa, tarvitsevalta. Minusta ei olisi ihan tervettä, että lähtisit vastaamaan hänen tarpeeseensa sataprosenttisesti, koska hänenkin pitäisi oppia rakentamaan ihmissuhteitaan itsenäisyyden ja vapaaehtoisuuden pohjalta.
Tosiystävähän ei saa siitä mitään kohtausta, että toinen tekee hyvinkin paljon asioita kaikkien muiden kanssa, koska tosiystävien vuoro tulee aina. Tosiystävä ei ole edes mustasukkainen toisesta. No tehän ette selvästi ole tosiystäviä toisillenne, sinun puoleltasi ainakaan, hänenkin pitäisi se ymmärtää... Hän ehkä tarvitsee nyt elämässä oppitunnin aiheesta tosiystävyys ja takertuminen (-> mikä ei ole tosiystävyyttä).
Mulla on vähän toisenlaisia kokemuksia, mutta ehkä jotain samaa.
Kun ystävälle yrittää puhua jotain nättiä ja kivaa lapsuuteen liittyvää, hän ei ymmärrä sitä, että asian on tarkoitus olla iloinen muistelo lapsuusvuosista. Tai ei ymmärrä sitä, että toisella voi olla kova ikävä lapsuuden maisemiin, samoihin tiloihin, ääniin ja tapahtumiin. Jotenkin en tiedä, mitä hän oikein ajattelee, kun ei oikein sano suoraan, eikä niin keskustellakaan.
Hän ei yleensä kysele, että mitä minä puuhaan, tai mitä minä ajattelen. Ehkä hän suvaitsee vaan niin paljon, ja luottaa, että itse tiedän kyllä, mitä teen ja mietin. Ystävällisiä neuvoja ja hyvää tietoa kyllä tulee ja helposti hän muitakin vauhdikkaita ja hauskoja juttuja kertoilee. No hän on todella fiksu ystävä, mukava, piristävä ja viihdyttävä. Ehkä vaan ei aina oikein ymmärretä toisiamme oikein.
Joskus hän sanoo, että jutellaan sitten huomenna, muttei itse tee elettäkään seuraavana päivänä, että juteltaisiin. No, ehkä ei muista. Helpostihan sitä asiat unohtuu, kun on nykyään niin paljon muistettavaa ja tehtävää, paljon asioita. Eikä se haittaa ollenkaan. Ristiriitaista se vaan on vähän. No, elämä on. :/
Jotenkin voisin luulla, että ystäväsi kertoo asioita jotenkin pahan olon alla, pakosta, nurkkaan ajettuna ja ahdistettuna. Silloin kertoo asioita, jotka mielellään jättäisi kertomatta, mutta jos tuntee itsensä ahdistelluksi, sitä sanoo ja tekee ihan mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Ihmismuistillakin on sellainen ominaisuus, että jos ihmistä johdatellaan tiettyyn tarpeeksi, kovistellaan tai uhataan, ihminen saattaa tunnustaa tekoja, joita ei ole tehnyt. Tällaisia tapauksia tulee aina silloin tällöin esille rikostutkinnassa. Ja kun ollaan lasten kanssa tekemisissä. Tapahtumat muuttuvat lasten mielissä, kun tarpeeksi johdatellaan.
Mun mielestä on aina kyllä parempi koittaa keskustella suoraan. Antaa enemmän aikaa, jos asiat tuntuu vaikeilta. Koittaa suvaita ja ymmärtää. Ei se välttämättä niin vaikeaa olekaan, miltä ensin saattaa tuntua.
Usein tulee myös sellainen tunne, kun kertoo avoimesti omista asioistaan, että muut kertoisivat niitä heti eteenpäin. Näin ei välttämättä ole. Pienellä paikkakunnalla tunne voimistuu, mutta monenlaista tarinaa ja tapausta maailmaan mahtuu silti. Voihan ystävälläsi olla tasan tarkkaan samanlaisia kokemuksia kuin sinulla ja hän puhuu niistä, omista kokemuksistaan. Mutta jos ne ovat todella samankaltaisia kuin omasi, saatat heijastaa sitä tarinaa ja kuvitella, että sinusta puhutaan.