Muutin muutama viikko sitten pois yhteisestä kodistamme, jossa asuimme yli puolitoista vuotta, kokonaisuudessaan suhdetta oli takana päälle kolme vuotta. Tarkoituksena ei siis ollut erota, vaan antaa molemmille aikaa ja tilaa tutkia ja löytää itseään. Olimme hyvin nuoria kun aloimme seurustella, kumpikaan ei ollut esimerkiksi asunut omillaan, vaan muutti yhteisen katon alle suoraan vanhempien luota. Nyt olen parikymppinen, mies hiukan vanhempi. Tämä siis syynä erilleenmuuttoon, toki ei suhdekaan aina niin auvoinen ollut, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä puhuimme asiat läpi ja päätimme katsoa, mitä tällainen elämänvaihe tekee suhteelle.
Nyt vain toivon etten olisi koskaan muuttanut.
Viimeisenä iltanani vanhassa kodissa meillä oli iso riita, koskien lähinnä miehen menoja. Hän ei ollut kuluneella viikolla viettänyt ainoatakaan iltaa kanssani, vaan oli aina menossa kavereidensa kanssa. Turhauduin tilanteeseen lopulta niin, että sanoin paljon harkitsematontakin, olin valmis pistämään pillit pussiin jollei tilanne muutu. Mies pyyteli anteeksi ja pyysi jäämään, lupasi rajoittaa menojaan, järjestää minulle enemmän aikaa. Me siis jatkoimme, ja muutin seuraavana päivänä.
Jonkin aikaa meni hyvin, vietimme osaa ajastamme yhdessä ja osaa erillään, samoin kuin öitä. Tuntui, että menee ihan hyvin, että tämä pieni etäisyys saattoi olla sitä mitä tarvittiinkin.
Mutta kas..
Hiukan yli viikko sitten mies tuli luokseni, oli kovin kummallinen. Kyselin että mikä on, ja hän sanoi miettineensä edellisenä iltana asioita, ja päätyneensä siihen tulokseen että ei enää halua jatkaa. Että ei ole onnellinen, ei edes muista koska olisi viimeksi ollut, eikä pysty näkemään meitä onnellisena tulevaisuudessakaan. Että olemme liian erilaisia. Että ei ole ikävöinyt minua tippaakaan, eikä kaivannut kotiin (huomautettakoon, että miehen yksinnukutut yöt muuttoni jälkeen oli tässä vaiheessa laskettavissa yhden käden sormilla, ja niistä harvoista yksinäisistä illoista tuskin mikään oli ollut yksinäinen, vaan vietetty kavereiden kanssa.) Hän vaikutti kovin varmalta asiastaan, sanoi, ettei pysty enää edes yrittämään, että pettäisi vain itseään.
Minä tietenkin tyrmistyin. Tarkoituksena oli toki tutkailla suhdetta, mutta että kahdessa päivässä oli mieli muuttunut aivan toiseen suuntaan. En pysty käsittämään sitä, mikä voi saada tällaisen muutoksen aikaan. Kuinka hän voi sanoa, ettei ole ikävöinyt minua, kun ei ole varsinaisesti voinut edes ehtiä? Ettei rakasta enää, eikä näe suhteessa mitään sellaista, minkä takia yrittäisi vielä. Että hyvää ei juurikaan ole. Että häntä ahdistaa, kun joutuu olemaan kanssani. Ei pysty kuulemma laittamaan minua ja kavereitaan tärkeysjärjestykseen.
Tuollaisen kuuleminen sattuu todella.
Mikä voi ihmisestä tehdä yhtäkkiä niin varman asiastaan, että kaikki mitä on ollut kolmessa vuodessa, olisi pyyhkäistävissä hetkessä pois?
Pyysin kuitenkin, että yritetään nyt vielä. Että eikö tämän erilleenmuuton tarkoituksena ollut juuri se yrittäminen, ja nyt sitten hän päättääkin, ettei halua. Että ei pysty yrittämään, ja ainoa syy siihen miksi yrittäisi, olisi se, että tämä suhde loppuisi sovussa.
Miten minä voin oikeasti yrittää, kun tiedän että toinen ei sitä tee?
Minä haluan yrittää, koska en halua katua jälkeenpäin, joutua miettimään että olisiko siinä kuitenkin ollut Se Ihminen. Minä en voi enkä halua heittää yli kolmen vuoden suhdetta menemään tuosta noin vain, ilman että asiota on edes katsottu loppuun. Haluan yrittää, koska rakastan häntä, enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan elämää ilman.
Tilannetta sekaa vielä sekin, etten ole varma omistakaan tunteistani. Mikä on oikeaa ikävää häntä kohtaan, mikä taas vain sitä että tämä uusi, outo yksinäisyys pitäisi vain saada täytettyä jollain. Mitä itse haluan suhteesta, koska en itsekään ole aina ollut varma siitä, kannattaako sitä jatkaa. Ja että miksi, miksi minä joka olen aina ollut se "viileämpi" osapuoli, käyttäydyn yhtäkkiä hyvin itselleni ei-tyypillisesti; minä en ole koskaan ollut se, joka itkee perään ja pyytelee jäämään, jos toinen on päättänyt toisin. Minä en ole ruikuttaja, enkä roikkuja. Ja nyt tässä tilanteessa tein kuitenkin kaiken sen, hyvä etten roikkunut miehen jalassa kiinni estääkseni häntä lähtemästä.
En tiedä, sekaako ajatuksiani ja käytöstäni se, että kuvitelmissani suhteemme loppui aina minun aloitteestani, minä olin se, jolla niin sanotusti kesti pää. Vai rakastanko miestä todella niin paljon, että pelko hänen menettämisestään panee minut tekemään ihmeellisiä asioita?
En usko, että hänellä on ketään toista. Hän ainakin kielsi kaiken, ja kuvittelisin tuntevani hänet sen verran hyvin, että huomaisin, mikäli kysymys olisi siitä. Tällä hetkellä kysymys kuuluukin vain, että miksi? Mikä muutti kaiken yhtäkkiä?
Tällä hetkellä tilanne on se, että "yritämme", annan miehelle aikaa, että hän saa omien sanojensa mukaan miettiä, ja katsoa, että tuleeko se ikävä jossain vaiheessa. Että löytääkö hän tästä jotain säilyttämisen arvoista. Yritin sanoa, että eikö niitä asioita pitäisi löytää nimenomaan arjesta, eikä erilläänolosta, mutta eipä kelvannut.
Mutta kauanko? Kauanko minun pitää antaa aikaa, odotella, elää niin sanotusti epätietoisuudessa? En pysty aloittamaan mitään, en edes surutyötä, koska ahdistaa niin, ja on paha olla. Eikä edes tiedä, onko tämä loppu vai ei.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Ehkä minun pitäisi nyt viheltää vain peli poikki. Mutta mistä saada voimia siihen, saada uskoa että pärjään yksinkin, että joskus tämä vielä helpottaa, että minua varten saattaa olla jotain paljon parempaa?
Tällä hetkellä en pysty uskomaan siihen.
Ja mikä ihme voi muuttaa toisen noin hetkessä?
Nyt vain toivon etten olisi koskaan muuttanut.
Viimeisenä iltanani vanhassa kodissa meillä oli iso riita, koskien lähinnä miehen menoja. Hän ei ollut kuluneella viikolla viettänyt ainoatakaan iltaa kanssani, vaan oli aina menossa kavereidensa kanssa. Turhauduin tilanteeseen lopulta niin, että sanoin paljon harkitsematontakin, olin valmis pistämään pillit pussiin jollei tilanne muutu. Mies pyyteli anteeksi ja pyysi jäämään, lupasi rajoittaa menojaan, järjestää minulle enemmän aikaa. Me siis jatkoimme, ja muutin seuraavana päivänä.
Jonkin aikaa meni hyvin, vietimme osaa ajastamme yhdessä ja osaa erillään, samoin kuin öitä. Tuntui, että menee ihan hyvin, että tämä pieni etäisyys saattoi olla sitä mitä tarvittiinkin.
Mutta kas..
Hiukan yli viikko sitten mies tuli luokseni, oli kovin kummallinen. Kyselin että mikä on, ja hän sanoi miettineensä edellisenä iltana asioita, ja päätyneensä siihen tulokseen että ei enää halua jatkaa. Että ei ole onnellinen, ei edes muista koska olisi viimeksi ollut, eikä pysty näkemään meitä onnellisena tulevaisuudessakaan. Että olemme liian erilaisia. Että ei ole ikävöinyt minua tippaakaan, eikä kaivannut kotiin (huomautettakoon, että miehen yksinnukutut yöt muuttoni jälkeen oli tässä vaiheessa laskettavissa yhden käden sormilla, ja niistä harvoista yksinäisistä illoista tuskin mikään oli ollut yksinäinen, vaan vietetty kavereiden kanssa.) Hän vaikutti kovin varmalta asiastaan, sanoi, ettei pysty enää edes yrittämään, että pettäisi vain itseään.
Minä tietenkin tyrmistyin. Tarkoituksena oli toki tutkailla suhdetta, mutta että kahdessa päivässä oli mieli muuttunut aivan toiseen suuntaan. En pysty käsittämään sitä, mikä voi saada tällaisen muutoksen aikaan. Kuinka hän voi sanoa, ettei ole ikävöinyt minua, kun ei ole varsinaisesti voinut edes ehtiä? Ettei rakasta enää, eikä näe suhteessa mitään sellaista, minkä takia yrittäisi vielä. Että hyvää ei juurikaan ole. Että häntä ahdistaa, kun joutuu olemaan kanssani. Ei pysty kuulemma laittamaan minua ja kavereitaan tärkeysjärjestykseen.
Tuollaisen kuuleminen sattuu todella.
Mikä voi ihmisestä tehdä yhtäkkiä niin varman asiastaan, että kaikki mitä on ollut kolmessa vuodessa, olisi pyyhkäistävissä hetkessä pois?
Pyysin kuitenkin, että yritetään nyt vielä. Että eikö tämän erilleenmuuton tarkoituksena ollut juuri se yrittäminen, ja nyt sitten hän päättääkin, ettei halua. Että ei pysty yrittämään, ja ainoa syy siihen miksi yrittäisi, olisi se, että tämä suhde loppuisi sovussa.
Miten minä voin oikeasti yrittää, kun tiedän että toinen ei sitä tee?
Minä haluan yrittää, koska en halua katua jälkeenpäin, joutua miettimään että olisiko siinä kuitenkin ollut Se Ihminen. Minä en voi enkä halua heittää yli kolmen vuoden suhdetta menemään tuosta noin vain, ilman että asiota on edes katsottu loppuun. Haluan yrittää, koska rakastan häntä, enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan elämää ilman.
Tilannetta sekaa vielä sekin, etten ole varma omistakaan tunteistani. Mikä on oikeaa ikävää häntä kohtaan, mikä taas vain sitä että tämä uusi, outo yksinäisyys pitäisi vain saada täytettyä jollain. Mitä itse haluan suhteesta, koska en itsekään ole aina ollut varma siitä, kannattaako sitä jatkaa. Ja että miksi, miksi minä joka olen aina ollut se "viileämpi" osapuoli, käyttäydyn yhtäkkiä hyvin itselleni ei-tyypillisesti; minä en ole koskaan ollut se, joka itkee perään ja pyytelee jäämään, jos toinen on päättänyt toisin. Minä en ole ruikuttaja, enkä roikkuja. Ja nyt tässä tilanteessa tein kuitenkin kaiken sen, hyvä etten roikkunut miehen jalassa kiinni estääkseni häntä lähtemästä.
En tiedä, sekaako ajatuksiani ja käytöstäni se, että kuvitelmissani suhteemme loppui aina minun aloitteestani, minä olin se, jolla niin sanotusti kesti pää. Vai rakastanko miestä todella niin paljon, että pelko hänen menettämisestään panee minut tekemään ihmeellisiä asioita?
En usko, että hänellä on ketään toista. Hän ainakin kielsi kaiken, ja kuvittelisin tuntevani hänet sen verran hyvin, että huomaisin, mikäli kysymys olisi siitä. Tällä hetkellä kysymys kuuluukin vain, että miksi? Mikä muutti kaiken yhtäkkiä?
Tällä hetkellä tilanne on se, että "yritämme", annan miehelle aikaa, että hän saa omien sanojensa mukaan miettiä, ja katsoa, että tuleeko se ikävä jossain vaiheessa. Että löytääkö hän tästä jotain säilyttämisen arvoista. Yritin sanoa, että eikö niitä asioita pitäisi löytää nimenomaan arjesta, eikä erilläänolosta, mutta eipä kelvannut.
Mutta kauanko? Kauanko minun pitää antaa aikaa, odotella, elää niin sanotusti epätietoisuudessa? En pysty aloittamaan mitään, en edes surutyötä, koska ahdistaa niin, ja on paha olla. Eikä edes tiedä, onko tämä loppu vai ei.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Ehkä minun pitäisi nyt viheltää vain peli poikki. Mutta mistä saada voimia siihen, saada uskoa että pärjään yksinkin, että joskus tämä vielä helpottaa, että minua varten saattaa olla jotain paljon parempaa?
Tällä hetkellä en pysty uskomaan siihen.
Ja mikä ihme voi muuttaa toisen noin hetkessä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
a)olit hänen poissaollessaan myynyt hänen henkilökohtaiset tavaransa b)soitellut kännipäisenä inhottavia puheluita hänen ystävilleen c)käänsit selkäsi,kun hän tullessaan olisi halunnut puhua.Oiskohan voinut olla jotain näistä.
nauti elämästäsi. Varmaan vastaan tulee se oikea. Toisaalta hyvä,että suhde kariutuu mahdollisimman nopeasti,vaikka se sattuukin. Menee kuitenkin ohi. Yksipuolinen rakkaus ei vaan toimi. Kaverisikin näköjään haluaa vielä kulkea omia polkujaan.
Kyllä myös mun mielestäni on kyse vaan siitä että mies on vielä nuori. Ei ole valmis pitkän tähtäimen ratkaisuihin sun kanssasi.
Pois muuttaminen toi ratkaisun ehkä jo vähän jämähtäneeseen tilanteeseen. Sinä teit ratkaisun, joten miehelle se oli "helppoa".
Hän on ehkä yllättynyt uudesta vapaudestaan. Tulevaisuus on yhtäkkiä täysin vapaa ja mieli heittelee sen mukaan.
Jos kaverit ovat tärkeimmät, niin silloin hän ei tosiaan ole valmis sitoutumaan sinuun vaikka ehkä aiemmin luuli niin. Se elämäntilanne tulee hänelle myöhemmin.
Anna aikaa jos hermosi riittävät. Voi olla että teillä joku päivä on paremmat eväät jatkaa jos kumpikaan ei tee mitään ratkaisevaa suhteen tuhoamisen kannalta. Mut takuita ei näissä hommissa ole.
Kirjoitit, että "En usko, että hänellä on ketään toista. Hän ainakin kielsi kaiken, ja kuvittelisin tuntevani hänet sen verran hyvin, että huomaisin, mikäli kysymys olisi siitä."
Ajattelin juuri näin itsekin omassa suhteessani, kun mies sanoi, että olemme kasvaneet erilleen.
Mutta hänellä kuitenkin oli salasuhde !!
Jos on valmis laittamaan suhteen katkolle (miettimisajalle), on valmis myös siihen mahdolisuuteen, että kaikki ei enää palaakaan ennalleen. Sehän sen miettimisajan tarkoitus on; selkiyttää ajatuksia. Jos miehellesi riitti muutama päivä että hänen ajatuksensa selkenivät ja hän tuli loputulokseen mihin tuli, niin ei se miehen vika ole! Hän oli sinulle rehellinen ja kertoi suoraan mitä ajattelee. Joskus yksikin päivä voiu olla ratkaiseva päätöksiä tehdessä, ei siihen kukaan voi itse vaikuttaa.
Jos lähtee soutamaan ja huopaamaan (miettimisajalle), niin sitten lähtee. Siloin on antanut toiselle julkilausumattoman luvan ajatella rehellisesti suhteen laatua ja jos päätös syntyy nopeammin kuin olisi odotettua, niin siten syntyy.
Avoliitto on halpojen naisten avioliitto, se ei ole sellaista (moraalistakaan) sitoutumista kuin oikea lailinen avioliitto, sillä siinä mies on aina vähemmän tosissaan (kysy keneltä tahansa rehelliseltä mieheltä). Nykyaikana naisille riittää halpa kihlasormus ja yhdessä nyhjääminen. Laskut puoliksi, vuokrat puoliksi jne. Avoliitto on miehelle taloudellisesti kannattavaa, sillä silloin kaiken saa puoleen hintaan aina asumismenoista ruokalaskuihin sekä sihen päälle seksiä.
Avoliito ei ole juridistisestikaan kämppäkaveruutta juuri kummempi, joten sellaiseen lähtee paljon helpommin ihan käytännön syistäkin kuin avioliittoon. Avioliitosta ei niin vaan helpolla lähdetäkään, siinä vaaditaan paljon enemmän sitoumuksia. Itse en ole ikinä avoliittoon alentunut, enkä alennu sellaista naistakaan ottamaan, jolla ei ole sen vertaa omanarviontuntoa että sellaiseen halpaan kotileikkiin alentuisi.
Naisen kuuluu saada upeat häät ja paljon huomionosoituksia mieheltä ennen kuin suostuu muuttamaan yhteiseen talouteen. Vaativuus on osa "soidinmenoja", joilla mies pyrkii naisen suosioon (ja nainen osoitta olevansa arvokas pitämällä tiettyä etäisyyttä ja olemalla hieman vaikeasti tavoiteltava. Se saa miehen kiinnostumaan entisestään. Mies siis osoittaa siten, että on tosissaan eikä etsi mitään puolikasta menojen kattajaa ja pyykkäriä. Mutta miehet, joilla on oveluutta suosivat avokkeja, koska ne tyytyvät vähmpään. Ne pyykkäävät, tiskaavat ja siivoavat ilmaiseksi ainakin silloin tällöin ja niiden kanssa voi laittaa menot kätsysti puoliksi. Avokin voi jättääkin helpommin, sen kuin muuttaa pois ja sillä selvä.
Olen itsekin ollut vähän samanlaisessa tilanteessa, nuorena solmiton liiton jälkeen eronnut. Lupaan ja vannon että se kyllä siitä. Nuori rakkaus on ihanaa, mutta niiiin paljon uusia ihmisiä ja ihania kokemuksia on vielä edessäpäin. Sinulla on aikaa elää vielä monta vuosikymmentä! Älä ajattele suhdettanne pahalla, mutta osaa luopua. Ei tarvitse luopua toisesta väittämisestä, se tunne jää varmaan ainiaaksi, mutta ala elää omaa eläämääsi. Tyhjä olo tulee, mutta se myös menee. Myöhemmin osaat arvostaa suhdettanne ja ottaa siitä oppia uusissa suhteissa.
Kyllä se siitä, lupaan, myöhemmin on paljon paremmin!