Olen elänyt muutaman vuoden kestäneessä parisuhteessa. Olen tuntenut uskomattoman ihania rakkauden ja välittämisen ja kunnioittamisen tunteita, puolin ja toisin. Ja sitten toisaalta olemme tunteneet paljon surua ja murhetta ja epätoivoa ja katkeruutta. Aivan.. kaikki nämä kuuluvat elämään.
Se miksi kirjoitan tänne. Toivoisin, että joku kokenut voisi kertoa omasta tarinastaan, omasta kokemuksestaan (ei vain näkemystään/luuloaan asiasta) Miten käy rakkauden, jos päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen elämä ei anna mitään muuta kuin koettelemuksia, vastoinkäymisiä? Se mitä meillä on tässä elämässä, on vain toisemme, eikä minkäänlaista lupausta saada mitään muuta koskaan. Voiko ihminen yksilönä tyytyä elämässään vain ja ainoastaan rakkauteen? Vain siihen yhteen sopivaan kumppaniin, jonka kanssa homma toimii?
Tiedän korinttilaiskirjeen sanat.. rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Kunpa nuo olisivatkin enemmän kuin vain kauniita sanoja. Voiko rakkauteen uskoa, jos se vie omilta unelmilta enemmän kuin antaa edes toivoa joskus niiden unelmien täyttymisestä. Sitä minä toivoisin tähän rakkauteen, edes joskus, pieni toivonmuru siitä, että voisi olla muutakin kuin vain me kaksi. Enkö silloin siis rakasta? koska haluan elämältäni enemmän kuin vain täydentävän puolikkaani?
Se miksi kirjoitan tänne. Toivoisin, että joku kokenut voisi kertoa omasta tarinastaan, omasta kokemuksestaan (ei vain näkemystään/luuloaan asiasta) Miten käy rakkauden, jos päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen elämä ei anna mitään muuta kuin koettelemuksia, vastoinkäymisiä? Se mitä meillä on tässä elämässä, on vain toisemme, eikä minkäänlaista lupausta saada mitään muuta koskaan. Voiko ihminen yksilönä tyytyä elämässään vain ja ainoastaan rakkauteen? Vain siihen yhteen sopivaan kumppaniin, jonka kanssa homma toimii?
Tiedän korinttilaiskirjeen sanat.. rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Kunpa nuo olisivatkin enemmän kuin vain kauniita sanoja. Voiko rakkauteen uskoa, jos se vie omilta unelmilta enemmän kuin antaa edes toivoa joskus niiden unelmien täyttymisestä. Sitä minä toivoisin tähän rakkauteen, edes joskus, pieni toivonmuru siitä, että voisi olla muutakin kuin vain me kaksi. Enkö silloin siis rakasta? koska haluan elämältäni enemmän kuin vain täydentävän puolikkaani?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Koska puhut niin abstraktisti ilman esimerkkejä todellisesta elämästä niin avaukseesi pitäisi oikeastaan vastata jollain filosofisella pohdinnalla rakkauden merkityksestä. En kuitenkaan lähde sille linjalle vaan pyydän antamaan jotan konkreettista. Miksi esim. sanot että "Se mitä meillä on tässä elämässä, on vain toisemme, eikä minkäänlaista lupausta saada mitään muuta koskaan."? Miksi näin?
Noin yleisessä mielessä olen sen todennut omasta elämästäni (vaikka pelkkää vastoinkäymistä ei elämäni olekkaan ollut) että parisuhde vaatii myös työtä eli pelkkä rakkaus ei riitä ikuisesti pitämään ihmisiä yhdessä...
Ovatko koettelemukset ja vastoinkäymiset lähtöisin teidän parisuhteestanne, vai sen ulkopuolelta?
Ensimmäinen ajatus joka minulle syntyi lukiessani tekstiäsi on se, että parisuhteen takia koet joutuvasi nyt luopumaan jostain itsellesi tärkeästä asiasta? Mitä se on? Unelmia ei pidä koskaan hylätä, mutta jos ei ole rohkeutta lähteä niiden perään, ei pidä laittaa sen aiheuttamaa surua ja ahdistusta rakkauden piikkiin. Neuvoisin sinua toteuttamaan itseäsi ja omia haaveitasi, "rakkaus" (jonka takia elin jatkuvan muutospaineen alla ja yritin jaksaa) katosi, olin niin yksin ettei sitä voi ymmärtääkään. Mutta kaikesta selviää jos vain niin tahtoo. tottahan elämässä on oltava muutakin kuin rakkaus ja vastapari!
Aina ei tarvitse luopua omastaan rakkauden tähden. Vaikka kumppanin kanssa olette yhtä, se ei tarkoita ettet sinä saisi olla samalla sinä ja elää omaa elämääsi niinkuin parhaaksi näet. Kyllä rakkaus kestää, jos se on tarkoitettu kestämään.
Koskaan ei saa unohtaa itseään, omia haaveitaan tai unelmiaan, luopua liikaa kaikesta millä itselle on merkitystä. Tiedän, sillä olen kokenut sen tuskan kun en enää tunne itseäni, en tiedä lainkaan mitä haluan itseltäni tai elämältäni. Olen ollut todella eksyksissä ja yksin kun ns. "rakkaus", johon turvasin, katosi elämästäni. Eikä minulla ollut silloin mitään omaa.
Nykyinen rakkaani ei vaadi minulta mitään muuta kuin että olen oma itseni. Häneltä olen saanut ensimmäistä kertaa elämäni aikana uskon ja luottamuksen siihen, että tuli eteen mitä vain, selviämme siitä niin kun vain pysymme yhdessä ja vedämme yhtä köyttä.
Kun murehdin etukäteen tai epäröin opiskelujen takia edessä siintävää muuttoa toiselle paikkakunnalle, kaikkein ihanin on kuulla kihlattuni sanat "Rakas, kyllä me selvitään."
Voittehan te adoptoida.