jos on vain kerran seurustellut ja siitäkin on vuosia aikaa, eli on todella pahasti päässyt sinkkuuntumaan, niin voiko siitä vielä oppia "pois"?
Kertokaa kokemuksianne.
Olen itse jo päälle kolmenkymmenen ja tosiaan seurustellut joskus niin kauan sitten etten edes muista siitä mitään, voisi siis sanoa että olen ollut lähestulkoon aina sinkku.
Tuntuu tosi oudolta, ehkä jopa ahdistavalta nyt kun joku pyörii jaloissa, eikä kaikki tavarat olekaan siinä asennossa mihin minä ne jätin.
En tietenkään marise asioista, mutta huomaan niiden stressaavaan minua ja odotan että joskus sopeutuisin siihen..
Asiat on siis tosi pieniä, mutta elämää suurempia sinkkuuntuneelle, kuten että saunakiulussa ei olekaan vettä kun menen saunaan, kaukosäädin ei olekaan pöydällä vaan sohvalla, tai lyön pääni kaapinoveen jonka mies oli unohtanut sulkea.. TOSI pieniä asioita, enkä haluaisi niiden vaivaavan minua, mutta ne vaan vaivaa koska olen tottunut että voin vaikka silmät kiinni kulkea asunnossani ja tiedän tasan missä kaikki on.
Haluan nauttia siitä että minulla vihdoinkin on mies, mutta huomaan olevani vain kärttyinen älyttömistä pikkuasioista joihin sinkkuna totuin.
Kai tämä menee ohi? Herranjestas sanokaa että se menee parissa vuodessa ohi??
Kertokaa kokemuksianne.
Olen itse jo päälle kolmenkymmenen ja tosiaan seurustellut joskus niin kauan sitten etten edes muista siitä mitään, voisi siis sanoa että olen ollut lähestulkoon aina sinkku.
Tuntuu tosi oudolta, ehkä jopa ahdistavalta nyt kun joku pyörii jaloissa, eikä kaikki tavarat olekaan siinä asennossa mihin minä ne jätin.
En tietenkään marise asioista, mutta huomaan niiden stressaavaan minua ja odotan että joskus sopeutuisin siihen..
Asiat on siis tosi pieniä, mutta elämää suurempia sinkkuuntuneelle, kuten että saunakiulussa ei olekaan vettä kun menen saunaan, kaukosäädin ei olekaan pöydällä vaan sohvalla, tai lyön pääni kaapinoveen jonka mies oli unohtanut sulkea.. TOSI pieniä asioita, enkä haluaisi niiden vaivaavan minua, mutta ne vaan vaivaa koska olen tottunut että voin vaikka silmät kiinni kulkea asunnossani ja tiedän tasan missä kaikki on.
Haluan nauttia siitä että minulla vihdoinkin on mies, mutta huomaan olevani vain kärttyinen älyttömistä pikkuasioista joihin sinkkuna totuin.
Kai tämä menee ohi? Herranjestas sanokaa että se menee parissa vuodessa ohi??
Vastaukset 6
Vanhimmat
kun on pari kolme kakaraa ja ne pistää sun asuntos pirstaleiks ja huutavat kurkkus suorana melkein koko vuorokauden ja ovat aina kipeinä ja koulussa kiusataan ja lapset pitäisi saada lukemaan kokeisiin, joita voi esim. kolmella olla vähintään yhteensä kolme koetta ja muut läksyt ja harrastukset vielä vedettävä ja siinä sivussa se mies sitten hoideltava ja juostava töissä ja kauppakassit painavat tonnin etc etc
ehkäpä siinä kohtaa ei enää jaksa huomioida moisia pikkuälyttömyyksiä..
Eli oiva lääke tähän lienee lasten toivominen, vai? ;)
Olen kyllä mittinyt sitäkin mahdollisuutta että olen vain pikkumainen tai kontrollifriikki.
Mitäs sille asialle sitten tehdään?
Kallonkutistajalleko tässä mentävä?
That's so fucking true! Elämä ei oo helppoo...
Olen kylläkin itse mies, mutta olen aikoinaan kokenut ihan samanlaisia tuntemuksia. Itse asiassa minulla on kokemusta kahdesta samaan talouteen ilmaantuneesta naisesta (ei tietenkään yhtä aikaa), joista toisen kanssa kaikki mahdolliset pikkuseikat häiritsivät ja toisen kanssa taas eivät lainkaan. Kokemuksistani olen tehnyt muutaman johtopäätöksen, joiden perusteella minun on valitettavasti sanottava sinulle, että ei kärttyisyytesi mene ohi vaikka kuinka toivoisit. Vika ei nimittäin ole niissä pikkuseikoissa vaan siinä, että sinua ärsyttää todellisuudessa mies itsessään eikä se, mitä hän saa aikaan. Kun oma sinkkuuteni päättyi, kuvaan astui mukaan ensiksi juuri se nainen, joka ei mielestäni tehnyt mitään oikein (pisti vessapaperirullan telineeseen väärin päin, sytytteli valoja turhaan jne.). Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä kylläästyneemmäksi häneen vain tulin. Kun hänestä olin päässyt, tutustuin toiseen, joka takuulla teki "virheitä" paljon enemmän, mutta niistä en ärsyyntynyt tippaakaan. Ratkaiseva ero oli siinä, että ensimmäisen kanssa rupesin kaiketi olemaan vain siksi, että olin sinkkuelämääni niin kyllästynyt, mutta jälkimmäiseen ihastuin aivan vilpittömästi enkä siksi osannut nähdä hänen häiritsevän elämääni mitenkään. Samantapaista kehityskulkua kohdallasi epäilen - että sinulla on siis nyt tuo ensimmäinen mies menossa jonka avulla totuttelet ei-sinkkuuteen - vaikka voikin olla, ettet diagnoosiani hyväksy. Mutta oli syy mikä hyvänsä, ennustan ikävä kyllä, että ei tilanteesi ohi mene.
Kyllä se niin on, että toisen kanssa on hankala elää, kun on tottunut olemaan yksin.Itse olen elänyt noin 6 vuotta yksin eron jälkeen,enkä enää koskaan aio mennä asumaan kenenkään kanssa.Yli 20v riitti.Mieluummin vain seurustelen silloin tällöin.Tuli niin kova sitoutumiskammo miehen petettyä törkeästi.Pienen kissan kanssa asustelen ja kaikki on hyvin.
paitti jääpuikkoon per... joo antaapi olla.
En tahtos pelotella mut ootko miettiny lapsia?
Miten sie sit onnistut nukkumaan ku toinen on vieressä? Kyllä sitä asioista oppii ja asioihin oppii myös. Yritä kääntää ne asiat positiivisiksi ku ajattelet niitä miehen tekosia. Ei tietty aina, hirveetä huolimattomuutta ja suurpiirteisyyttä voi kytkeä pois, mut jos oikeesti kaukosäädin löytyy sohvalta niin eihän se maailmann loppu ole. Kaapin ovet pitäs kyllä pitää kiinni :D
Ei se oo niin hirveen vaikeeta oppii en tiedä miten se menee perfektionistin kaa, mut muuten. Itellä oli oppimista siinä ku tavarat jäi siihen missä niitä tarvittiin ja tyttö oli enemmän tota sun tyyliä.. Noh erottiin sit ja nyt ku käy tytön luona niin se otti ehkä vähän liianki paljon miusta vaikutteita...