Liittyen tuohon aikaisempaan keskustelunavaukseen haluaisin antaa seuraavan kommentin (Chuck Palahniukin ja Fight Clubin käsikirjoittajan Brad Pittin suulla)
http://www.youtube.com/watch?v=fQPl1ANIYDo
Olkaa kuinka erikoisia tahansa, niin silti te olette yhtä samaa orgaanista mätänevää jätettä kuin kaikki muutkin.
http://www.youtube.com/watch?v=fQPl1ANIYDo
Olkaa kuinka erikoisia tahansa, niin silti te olette yhtä samaa orgaanista mätänevää jätettä kuin kaikki muutkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
loppuu keskimäärin siinä 75 vuoden ikäisenä? 70 kiloa horsmanlannoitetta, jääkö muuta? Onko henkeä ilman materiaa? Jos on, niin mihin se karkaa? Mistä tiedämme, että on materiaa? Onko tämä kaikki vain harhaa, suurta matriisia hypertietokoneen transistoreissa?
kulutat aikaasi miettimällä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
Tai onhan tuo vastauksesi varmaan vain vittuillakseen laitettu.
tässä olis keskimäärin 75 vuotta harrastettava, ettei aika kävisi pitkäksi.
miksi sinä tuhlaat aikaasi miettimällä onko meistä kukaan ainutlaatuinen vai ei?
(miksi kukaan ei ole rekannut nimeä ap.???)
koska minua vaan vituttaa se, että ihmiset haluavat olla niin vitun erikoisia, kun on päivänselvää että eivät ole.
"Sota ei yhtä miestä kaipaa"
Ennen mahdollista kumppania ihmisellä ei ole vaikeuksia elää, eikä sen jälkeenkään. Ne, joilla on vaikeuksia tässä asiassa tuomitaan jollain tapaa hulluiksi jopa siinä yhteisössä joka ylistää erinomaisuutta.
Fight Club tai nuo mietteet eivät ole minun elämänohjeeni, mutta tuossa pätkässä minkä laitoin on paljon paremmin asetettu se, minkä itse olisin täsmälleen samasta asiasta halunnut sanoa.
Fight Club-kirjahan on sikäli paradoksaalinen, että siinä esitetään se, miten halutaan erottausua ja eristäytyä normaaliudesta ja ns. turhuudesta, mutta jälleen kapsahdetaan takaisin johtajien ja järjestelmällisyyden maailmaan. Tyypillistä.
Mutta se ei poista silti tietynlaista totuutta noista sanoista.
Se on aika lohduttava ajatus: olla loppujen lopuksi samaa mätänevää jätettä kaiken kanssa. Ei tarvitse tehdä mitään, ei tarvitse päteä. Tuolla ajatuksella vältyin joskus kauan sitten itseni tappamiselta.
ajatella että kun kuolee, niin vastassa ei ole jumalaa, jesseä tai pyhää pietaria. tai mitään mikä muistuttaisi ihmiskunnasta.
En ole masentunut tai edes mainittavasti vihainen ihmiskunnalle, mutta en jaksa olla niin vitun epätoivoinen että jaksaisin uskoa satuihin.
Vaikka sanotaanhan sitä että juoksuhaudoissa ei ole ateisteja. En tiedä miten sitten. Ei ole kokemusta.
Ei olekaan saduista tai jumalista kyse silloin kun haluaa kuolla. Kyse on enemmänkin maailmasta ja siinä/siitä selviytymisestä. "Pelastus" löytyy siitä ettei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, on vain olemassa. Se riittää.
Itsensä tappaminen vaatii voimaa, samalla voimalla voi vain olla ja elää. Ei sen enempää, mutta se tosiaan riittää.