Tämä ei ole mitään pateettista valitusta siitä miten pettäminen hajoittaa perheen, vaikka siitäkin pystyisin kertomaan kaiken. Tämä on tavallaan kertomus siitä mitä lapsille ja vanhemmille tapahtuu vanhemmiten, kun kaikki paska viimein paljastuu ja lapsi aikuisiällä huomaa miten kaikkeen mitä on tehnyt löytyy syy.
Olen aina käyttänyt ihmisiä hyväkseni. Ihan aina, jo lapsesta saakka. Kahta asiaa en ole feikannut elämäni aikana, ja ne on rakkauteni siskojani kohtaan ja ystävyyttäni lapsuus- ja nuoruusajan ystäviä kohtaan. Siskojeni ja vanhojen ystävieni puolesta olen valmis vaikka kuolemaan, muiden en. Mukaan lukien vanhempani. Kaikki muu on ollut enemmän tai vähemmän teeskentelyä.
Isäni oli patologinen pettäjä. En tiedä onko hän koskaan rakastanut äitiäni, epäilen sitä. Heidän yli 30 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana isällä on ollut 3 yli kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta ja lukematon määrä lyhyempiä, tuskin hän enää edes itsekään tietää kuinka monen naisen kanssa on ollut. Nykyään isä on sairautensa takia rullatuolissa, mutta se ei ole estänyt häntä hankkimasta lisää suhteita sähköpostin ja chatin kautta. Lyhyesti sanoen isä on sairas, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja äiti on täysin alistettu henkisesti, yhtenä päivänä isä lupaa avioeron kunnollisin ehdoin, seuraavana peruu sen ja joko haukkuu äidin pystyyn korppikotkaksi tai sitten rukoilee häntä jäämään luvaten ties mitä. Epäilen että isä on vanhoilla termeillä puhuen psykopaatti, nykyään kai hänen kaltaisiaan nimitetään narsistiseksi luonnehäiriöksi.
Sain tietää isäni pettämisistä kaks vuotta sitten, kun olin 24. On yleensäkin paskamaista että vanhemmat sotkevat lapsensa tällä lailla omiin riitoihinsa, mutta vielä enemmän sattuu se kun saa tietää että jompikumpi vanhemmista on jotain ihan muuta kuin on aina kuvitellut. Viimeisen viidentoista vuoden ajan kotielämä on luonnollisesti ollut sellaista josta tyhmempikin tajuaa ettei kaikki ole kohdallaan, jatkuvaa riitelyä ja haukkumista puolin ja toisin jota ei voi välttyä kuulemasta. Muutin kotoa pois lukion jälkeen ja vannoin ettei koskaan enää takaisin, en vaikka mikä olisi. En silloin vielä tiennyt mistä oli kyse, en tiennyt miksi asiat oli niin kuin oli ja syytin osaltaan itseänikin. Olin nuorin lapsi ja toisaalta pilalle hemmoteltu, toisaalta sisältä rikki ja sulkeutunut ja lukossa vuosia kestäneiden vanhempien riitojen takia. Vanhempien siskojeni ei tarvinnut kuunnella niitä yhtä paljon kuin minun, toivottavasti se on pelastanut heidän ihmissuhteensa.
Siskoistani en tiedä, mutta minuun asia on vaikuttanut niin, että yksikään "romanttinen" ihmissuhteeni ei ole onnistunut. En näytä tunteitani, se on heikkoutta. Käytän minuun ihastuneita lähinnä hyväkseni. Sen lisäksi olen perustanut suhteet väärälle pohjalle. Ensimmäisessä pidemmässä suhteessa se meni siihen että hain sitä "vanhempaa", turvallisuutta jota en koskaan kotona kokenut ja luonnollisesti se suhde meni puihin. Toinen yrittämä sortui vähän samaan, tosin tällä kertaa tajusin itse mihin se oli menossa ja lähdin itse. Asiaa auttoi se että silloisella kumppanillani oli lapsi edellisestä liitosta, ja tajusin että yritän vain korvata perhettä jonka koin puuttuneen itseltäni. En voinut jäädä, en halunnut että lapsi saisi yhtä vääristyneen kuvan parisuhteesta mitä itse olen saanut. Nyt olen sinkku, ja olen viimein uskaltanut tunnustaa sen etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin perhettäni (= siskojani) ja ystäviäni. Olen välittänyt ja välitän ex-kumppaneistani yhä, mutta olen rakentanut suhteet väärälle pohjalle ja epäilen että koskaan edes kykenen rakentamaan ne oikealle pohjalle. Kotoa sain mallin että parisuhteet ovat ennen kaikkea hyväksikäyttösuhteita joissa ollaan pakosta, joko lasten ja/tai materian takia.
Suurin osa pettäjistä tuskin on yhtä patologisia ja sairaita tapauksia kuin isäni, mutta se mitä olen jutellut muiden pettäneiden lasten kanssa (jostain syystä suurin osa ystävistäni lukeutuu tähän joukkoon, vain yksi lapsuuden aikainen ystäväni pystyy sanomaan että hänen vanhempiensa välit ovat oikeasti hyvät), jäljet on silti samat kaikissa. Kyynisyys siitä että ihmissuhteet voisivat onnistua, kokemus siitä että ihmissuhteet perustuvat vain molemminpuoliseen hyväksikäyttöön, ne ovat vallitsevat ajattelutavat. Tämä on se perintö jonka vanhemmat jättävät lapsilleen. Tämän takia pyydän, älkää jääkö huonoon suhteeseen vain lasten takia. Lapset huomaavat hyvin helposti sen että asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi vaikka eivät tiedä syytä siihen, ja sen kulissiavioliiton ja vuosien teeskentelyn jäljet ovat rumat meidän lasten ihmissuhteita ajatellen. Voisin kunnioittaa vanhempiani nykyään enemmän jos he olisivat alun alkaenkin tehneet oikean (ja kipeän) ratkaisun erota, ainakin he olisivat silloin olleet rehellisiä. Nykyään minun ja vanhempieni välimme ovat korrektit, lämpimiksi niitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Tottakai varsinkin äiti pitää yhteyttä, mutta käytännössä tilanne on se että puhumme puhelimessa kymmenen minuuttia kerran kahdessa kuukaudessa. Minä tiedän syyn siihen, niin tietää hän samoin kuin isäni.
En tiedä onko tällä sepustuksella muuta pointtia kuin se että pyydän teitä, olkaa rehellisiä. Jos ei muuten niin lastenne takia. Ero voi satuttaa lapsia lyhyellä aikavälillä paljon, mutta silti paljon vähemmän kuin vuosikymmenten valehtelu ja kulissiavioliitto.
Olen aina käyttänyt ihmisiä hyväkseni. Ihan aina, jo lapsesta saakka. Kahta asiaa en ole feikannut elämäni aikana, ja ne on rakkauteni siskojani kohtaan ja ystävyyttäni lapsuus- ja nuoruusajan ystäviä kohtaan. Siskojeni ja vanhojen ystävieni puolesta olen valmis vaikka kuolemaan, muiden en. Mukaan lukien vanhempani. Kaikki muu on ollut enemmän tai vähemmän teeskentelyä.
Isäni oli patologinen pettäjä. En tiedä onko hän koskaan rakastanut äitiäni, epäilen sitä. Heidän yli 30 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana isällä on ollut 3 yli kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta ja lukematon määrä lyhyempiä, tuskin hän enää edes itsekään tietää kuinka monen naisen kanssa on ollut. Nykyään isä on sairautensa takia rullatuolissa, mutta se ei ole estänyt häntä hankkimasta lisää suhteita sähköpostin ja chatin kautta. Lyhyesti sanoen isä on sairas, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja äiti on täysin alistettu henkisesti, yhtenä päivänä isä lupaa avioeron kunnollisin ehdoin, seuraavana peruu sen ja joko haukkuu äidin pystyyn korppikotkaksi tai sitten rukoilee häntä jäämään luvaten ties mitä. Epäilen että isä on vanhoilla termeillä puhuen psykopaatti, nykyään kai hänen kaltaisiaan nimitetään narsistiseksi luonnehäiriöksi.
Sain tietää isäni pettämisistä kaks vuotta sitten, kun olin 24. On yleensäkin paskamaista että vanhemmat sotkevat lapsensa tällä lailla omiin riitoihinsa, mutta vielä enemmän sattuu se kun saa tietää että jompikumpi vanhemmista on jotain ihan muuta kuin on aina kuvitellut. Viimeisen viidentoista vuoden ajan kotielämä on luonnollisesti ollut sellaista josta tyhmempikin tajuaa ettei kaikki ole kohdallaan, jatkuvaa riitelyä ja haukkumista puolin ja toisin jota ei voi välttyä kuulemasta. Muutin kotoa pois lukion jälkeen ja vannoin ettei koskaan enää takaisin, en vaikka mikä olisi. En silloin vielä tiennyt mistä oli kyse, en tiennyt miksi asiat oli niin kuin oli ja syytin osaltaan itseänikin. Olin nuorin lapsi ja toisaalta pilalle hemmoteltu, toisaalta sisältä rikki ja sulkeutunut ja lukossa vuosia kestäneiden vanhempien riitojen takia. Vanhempien siskojeni ei tarvinnut kuunnella niitä yhtä paljon kuin minun, toivottavasti se on pelastanut heidän ihmissuhteensa.
Siskoistani en tiedä, mutta minuun asia on vaikuttanut niin, että yksikään "romanttinen" ihmissuhteeni ei ole onnistunut. En näytä tunteitani, se on heikkoutta. Käytän minuun ihastuneita lähinnä hyväkseni. Sen lisäksi olen perustanut suhteet väärälle pohjalle. Ensimmäisessä pidemmässä suhteessa se meni siihen että hain sitä "vanhempaa", turvallisuutta jota en koskaan kotona kokenut ja luonnollisesti se suhde meni puihin. Toinen yrittämä sortui vähän samaan, tosin tällä kertaa tajusin itse mihin se oli menossa ja lähdin itse. Asiaa auttoi se että silloisella kumppanillani oli lapsi edellisestä liitosta, ja tajusin että yritän vain korvata perhettä jonka koin puuttuneen itseltäni. En voinut jäädä, en halunnut että lapsi saisi yhtä vääristyneen kuvan parisuhteesta mitä itse olen saanut. Nyt olen sinkku, ja olen viimein uskaltanut tunnustaa sen etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin perhettäni (= siskojani) ja ystäviäni. Olen välittänyt ja välitän ex-kumppaneistani yhä, mutta olen rakentanut suhteet väärälle pohjalle ja epäilen että koskaan edes kykenen rakentamaan ne oikealle pohjalle. Kotoa sain mallin että parisuhteet ovat ennen kaikkea hyväksikäyttösuhteita joissa ollaan pakosta, joko lasten ja/tai materian takia.
Suurin osa pettäjistä tuskin on yhtä patologisia ja sairaita tapauksia kuin isäni, mutta se mitä olen jutellut muiden pettäneiden lasten kanssa (jostain syystä suurin osa ystävistäni lukeutuu tähän joukkoon, vain yksi lapsuuden aikainen ystäväni pystyy sanomaan että hänen vanhempiensa välit ovat oikeasti hyvät), jäljet on silti samat kaikissa. Kyynisyys siitä että ihmissuhteet voisivat onnistua, kokemus siitä että ihmissuhteet perustuvat vain molemminpuoliseen hyväksikäyttöön, ne ovat vallitsevat ajattelutavat. Tämä on se perintö jonka vanhemmat jättävät lapsilleen. Tämän takia pyydän, älkää jääkö huonoon suhteeseen vain lasten takia. Lapset huomaavat hyvin helposti sen että asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi vaikka eivät tiedä syytä siihen, ja sen kulissiavioliiton ja vuosien teeskentelyn jäljet ovat rumat meidän lasten ihmissuhteita ajatellen. Voisin kunnioittaa vanhempiani nykyään enemmän jos he olisivat alun alkaenkin tehneet oikean (ja kipeän) ratkaisun erota, ainakin he olisivat silloin olleet rehellisiä. Nykyään minun ja vanhempieni välimme ovat korrektit, lämpimiksi niitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Tottakai varsinkin äiti pitää yhteyttä, mutta käytännössä tilanne on se että puhumme puhelimessa kymmenen minuuttia kerran kahdessa kuukaudessa. Minä tiedän syyn siihen, niin tietää hän samoin kuin isäni.
En tiedä onko tällä sepustuksella muuta pointtia kuin se että pyydän teitä, olkaa rehellisiä. Jos ei muuten niin lastenne takia. Ero voi satuttaa lapsia lyhyellä aikavälillä paljon, mutta silti paljon vähemmän kuin vuosikymmenten valehtelu ja kulissiavioliitto.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Eipä voi muuta sanoa kuin että tutulta kuulostaa. Ikää on 20 ja tuntemukset ihmissuhteista on ihan samat kun molemmat vanhemmat on surffanneet suhteesta toiseen viimeisen kymmenen vuotta. Ihmissuhteet on kertakäyttökamaa ja perustuu hyötyyn. Ja sitten vielä ihmetellään miksi nykyajan nuoriso on niin fucked up eikä kunnioita mitään eikä ketään. Miten voiskaan kun suurimman osan kotitausta on mitä on?
Suurin osa vanhempia vielä kuvittelee ettei kotona mitään tajuta niistä omista seikkailusta, mutta lapset huomaa ihan perkeleen helposti ettei kaikki oo kunnossa ja oireilee sen mukaan. V***u mitä lasten aliarviointia, skidit on sellaisia ilmanpuntareita ettei parempia ookaan eikä ne tosiaankaan mitään mitään idiootteja ole vaikka ei osaa sanoa mistä on kyse. Muistan sen omasta lapsuudestani tarkkaan ja pikkuveli myös. Vanhemmiten moni palanen on loksahtanut paikalleen. Valitettavasti niitä omia vanhempia vaan ei voi valita.
Moikka vaan...
Pästään ne miehet on vialla!!
Kyllä niitä patologisia valehtelijoita/pettäjiä piisaa... vastikään sain vaimoni kiinni tällaisen miehen kans "olemisesta". No ei kun soitin sen miehen vaimolle. Hän kertoi että joko taas... hän harrastaa tätä aina. Kertoi hänen olevan hyvä puhuja ja vielä parempi valehtelija. Ihmettelinkin että miksihän vielä jaksaa katsella tällaista miestä, noh siihen en saanut tyhjentävää vastausta.
Näin saman miehen hieman kiinnijäämisen jälkeen jälleen muun kuin vaimonsa kanssa samalla kuntopolulla jossa hän harrastaa tätä naisten "kyttäämistä".
Vaimoni kertoman mukaan jälkeenpäin ajatellen tarkemmin hänen sanomisiaan hän tosiaan oli itseään täynnä ja osasi tosiaan valehtelemisen taidon. Silloinkin jo vaimoni sanoi hänen olevan patologinen pettäjä ja valehtelija.
Ja näin taas totesimme että ei se miehen osalta lopu koskaan, hän on siis yksinkertaisesti sairas.
Toivomme vaan kun yhteiselomme kuitenkin kaikesta huolimatta jatkuu, että ko kaupungin lenkkipoluilla naiset hieman välttelisi keskustelemaan tulevia vieraita miehiä.
Todella hieno kirjoitus noinkin nuorelta ihmiseltä. Olet huomaamattasi saanut kypsyyttä kokemustesi kautta ja osaat varmasti käyttää jatkossa hyväksesi kokemuksistasi saamaasi voimaa. Et voi enää vaikuttaa vanhempiesi ratkaisuihin, mutta lue kirja Ben Furman: "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", siinä voisi olla sinulle lisäevästä elämäsi tielle. Pärjäät varmasti!
Minä olen joutunut kaltaisesi hyväksikäyttäjän uhriksi nuorempana. Minua pissittiin silmään pari vuotta, mutta en huomannut keltaista väriä. Ko. nainen oli totaalisen kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Hän ajatteli vain ja ainoastaan itseään, vaikka salasikin sen erittäin hyvin. Ei tuntunut kivalle, kun eräänä päivänä kaikki rojahti niskaan.
Arvet siitä sieluun jäi ja silloin tällöin vieläkin korkki poksahtaa irti, jos joku asia tästä naisesta muistuttaa. Meinasin taannoin mm. piestä humalassa hyvän kaverini, joka kännissä meinasi tehdä jotain sellaista, mikä muistutti minua tästä naisesta.
Niinpä. Rikkinäisistä perheistä tulee rikkinäisiä lapsia joista kasvaa rikkinäisiä aikuisia jotka jatkavat rikkomista ja saavat aikaan katkeruutta muissa ihmisissä ja noidankehä onkin valmis.
Tosin onko omakaan tasapainosi erityisen hyvä jos olet turvautumassa väkivaltaan kun ko. nainen tulee mieleen?
Tuli vain mieleen.
EI ole niinkään selvää että rikkinäisistä perheistä kasvaa rikkinäisiä lapsia. Ei ollenkaan.
Rikkinäisistä perheistä kasvaa joskus yllättävänkin hyvin toimeentulevia aikuisia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan ja tietävät mitä tahtovat ja miten sen aikovat toteuttaa.
Ehjistä perheistä kasvaa toisinaan erittäin rikkinäisiä lapsia, jotka eivät tiedä mitä haluavat eivätkä löydä paikkaansa maailmassa.
Kyseisessä tapauksessa olin erittäin voimakkaassa humalatilassa ja kyse oli pelkästä meinaamisesta ts. pelottelusta. En olisi kaveriani oikeasti piessyt, mutta hermot paloi.
On totta, että perhetausta ei aina määrää peruuttamattomasti ihmisen tulevaisuutta. Varmasti tausta vaikuttaa asiaan, mutta jokainen ihminen on yksilö ja kykeneväinen itsenäiseen ajatteluun ja päätöksiin. Itselläni on takana ankea lapsuus ja rikkonainen koti, mutta nyt 24-vuotiaana olen saanut elämäni raiteilleen: hyvä opiskelupaikka, josta pian valmistun hyvään ammattiin, hyviä ystäviä sekä toimiva suhde. Ainoat ongelmat, jotka ovat jääneet lapsuuden kodista vaivaamaan, ovat huono itsetunto sekä se, että minun on erittäin vaikea näyttää tunteitani ja puhua niistä. Olen kuitenkin oppinut elämään näiden asioiden kanssa ja ehkä tulevaisuudessa pystyn vielä päihittämään nämä menneisyyden haamut.
Ristiriita äitinä ja vaimona. Elin 17 vuotta avioliitossa, jossa miehellä oli koko ajan vieraita. Söihän se parisuhteen kylmäksi.
Aviomiehenä huono ja isänä niin hyvä. Äitinä ei ole helppo olla ja valita sitä ratkaisua, joka vähiten aiheuttaisi vahinkoa omille lapsille. Suljin silmäni ja puudutin sen pahanolon mikä sisällä oli kun lapset olivat pieniä (4 ), tein kaikkeni, jotta kulisit olisivat pystyssä ja lapsilla ehjä koti.
Lapset kasvoivat, ilmoitin eroavani, keskustelin lasteni kanssa siitä ratkaisusta. Tiesin heidän tietävän ettei kaikki ole kunnossa, mutten halunnut heidän joutuvan pieninä lapsina kohtaamaan elämän raadollisuutta.
Erosta on kohta pari vuotta, mutten vieläkään pysty kertomaan murrosikäisille lapsille ihan kaikkea. Isä on kuitenkin aina isä, enkä halua keskustella tilanteesta, koska tiedän olevani vieläkin katkera. Lasten kanssa keskustelemme lähes kaikesta muusta.
Vanhin poikani kantaa harteillaan suurta taakkaa ja yritää tutustuttaa minua uuteen mieheen. Ehdottelee minulle ravintola käyntiä ym. Miten voin kertoa hänelle menettäneeni uskon miesten haluun tehdä töitä ja uhrausia parisuhteen vuoksi, ilman että vahingoitan hänen uskoaan hyvään parisuhteeseen ?
Me äidit emme ole täydellisiä tai kaikki tietäviä. Sallikaa meidän olla ihmisiä. Sillä rakkaus omiin lapsiin saa meidät kestämään kaikenlaista. Tuskin sinunkaan äitisi halusi sinua satuttaa jäämällä kuvailemaasi parisuhteeseen, luultavasti hän jäi koska oletti ehjän perheen olevan lastensa etu. Naisen sisällä asuu vaisto, joka käskee tarvittaessa uhraamaan oman onnellisuuden ja elämän, jotta lapsilla olisi kaikki hyvin.
Kuinka moni nainen haluaa eron siinä vaiheessa kun lapset muuttavat pois kotoa. Kun syy olla naimisissa poistuu. Silloin nainen antaa itselle luvan olla itsekäs ja lähteä pois parisuhteesta joka satuttaa. Minä en jaksanut enään vaan luovutin, kun katsoin lasteni ymmärtävän, etten halunut viedä heiltä isää, vaan elää elämää ilman lasteni isää. Äitinä tiesin millaiseen helvettiin ja prässiin ero lapseni vie, tiesin että se olisi vain hetkellistä. Juuri siksi sen eropäätöksen tekemiseen meni niin kauan. Omien lasten satuttaminen tietoisesti on hirveitä mitä tiedän. Vasta kun tajusin, että pysymällä naimisissa aiheuttaisin suuremman vahingon sallin itselle pelkurimaisen luovuttamisen ja ihanan vapauden tunteen. Ilman kahden vahnemaan lapsen avointa kertomista miten he avioliittome kokivat en olisi tajunut avioliiton jatkumisen satuttavan heitä.
Älä hylkää äitiäsi sillä hän on ollut se heikompi astia jota on repinnyt ristiriita ja häpeä omasta miehestään. Teidän vuoksi hän jatkoi avioliittoaan ja uskoi sen luultavasti olevan teidän parhaaksi. Mieti haluatko kasvaa isäsi kaltaiseksi, valinta on yksin sinun.
On yleensäkin paskamaista että vanhemmat sotkevat lapsensa omiin riitoihinsa, mutta erossa tulevat aina parisuhteen ongelmat jollakin lailla lasten silmille. Vaikka kerroin vain sen, että haluan elää ilman miestä, kaikki halusivat haaskan lailla tietää eromme syistä ja olivat valmiita tonkimaan tunkiota. Kunpi on siis parempi kaataa lapsen niskaan parisuhteen ongelmat olemalla avoin vai jätää ne kertomatta. Kerronko lapsille mitä tunsin ja mikä satutti vai jätänkö kertomaatta. Kummatkin satuttavat ja aiheuttavat pahaa mieltä. Tilanne, jossa pitää valita huonon ja vieläkin huononman tilanteen välitä, tietämättä kumpi loppujen lopuksi aiheuttaa sen suuremman vahingon : kertominen vai kertomatta jättäminen. Se on se tilanne, jossa äiti joutuu päätökset tekemään yksi, ilman toisen ihmisen tukea ja turvaa. Seurannaan vain se pelko, että valitsee se vieläkin huonoman tilanteen lastensa kanalta.
Yhden asia olen onnistunut pitämään : etten ole valehdellut lapsilleni, jotakin jättänyt kertomatta. Moneen vuoteen en ole ääneen sanoja ilmaan viskonut, jossa oisin valheellisesti kertonut rakastavani EX-miestäni tai onneliseksi itseäni kutsunut. Monta kertaa sulkenut silmäni ja padonut sanat suuhuni, jäädyttänyt sydämmeni ja kääntänyt hiljaisuudessa selkäni. Rakastan lapsiani mielettömästi ja antaisin oman elämän jos sen avulla voisin parantaa ne haavat mitkä valinoillani heille olen aiheuttanut.
"Aviomiehenä huono ja isänä niin hyvä." Kuulostaa tutulta. Samoin sanoin vaimoni selitti omaa ensimmäistä pitkää reissuaan ja sitä, miksei kertonut asiasta minulle. Minä lopetin oman pahaoloni toiseen tällaiseen pitkään suhteeseen. Teinkö väärin, en tiedä. Hupaisinta oli, että vaimoni alkoi vasta toisen kerran paljastuttuaan puhua kulissiavioliitosta, joka pitäsi lasten hyvinvoinnin takia, ei suinkaan ylläpitää, vaan lopettaa. Olin samaa mieltä.
Vaimoni viettämien "tyttöiltojen" jälkeen eivät lapsemme voineet mitenkään jäädä neljänneksi osapuoleksi, joten se elämän raadollisuus tuli lastemme tiedoksi ikäänkuin kertomatta. Kurjaa se oli.
Minä pystyn kertomaan eroon johtaneista asioista lapsilleni - ehkä liikaakin. Taidan olla raakalainen, mies kun olen. Huomasivathan lapset toisaalta asian muutenkin: "Minkä takia te huudatte toisillenne keskellä yötä?"
Minunkin vanhempi tyttäreni ehdottelee uutta suhdetta: "Onko tullut mielenkiintoisia naisia vastaan?"
Mitä muuta voisin tehdä, kuin vastata kieltävästi. Nöyryytys oli täydellinen. Parisuhteeseen en oikein enää usko. En tiedä teinkö töitä entisen parisuhteen eteen, uhrauksia ainakin tein, kuten jälkikäteen kävi ilmi. Mutta lapsillamme menee varmasti paremmin, sen uskon.
Minäkään en ollut täydellinen, ilmeisesti missään mielessä. Vaimoni ei kuitenkaan tarvinnut uhrautua (mielestäni) millään tavalla. Paitsi, että hän jäi "elämästä jotain paitsi". Kukapa ei jäisi. Miehelläkin voi kuitenkin olla kuvailemasi uhrautumisvaisto. Eipä sitä taida kuitenkaan moni uskoa. Tuskin uskon itsekään, mutta niin vain on.
Minäkin luovutin aivan samalla tavalla, omasta mielestäni kesken kaiken. Vapauden tunnetta en ole kuitenkaan koskaan tuntenut. Pikemminkin olen tietoinen jonkinlaisesta elämien hukkaamisesta. Toivon kuitenkin, että lapsillani menisi mukavammin, myös mahdollisen uuden miesystävän kanssa.
Minä valitsin toisesta paljastumisesta asti kertomisen tien. Ei siis niin, että vanhemmilla menee kurjasti ja sen vuoksi erotaan, vaan että vanhemmilla meni kurjasti ja sen vuoksi toinen päätti aikoinaan "hankkia lapsille auvoisamman tulevaisuuden", kuten vaimoni suhdettaan selitti. Tosin asiasta kertomatta jättäminen selittyi tällä "olet niin hyvä isä" -tarinalla kuten alussa mainitsin.
Ole muuten rauhassa, lapset unohtavat nämä asiat. Ja josseivät unohda, elävät asian kanssa ja oppivat paremmiksi...
Kohtaloita on monia ja sekä miehissä että naisissa on niitä, jotka puolustelevat pettämistä oman mielihalun kokemisen oikeudella vaatien omalta puolisolta uskollisuutta ja kietovat kaiken omien valheiden pauloihin. Tiedä sitä uskovatko itse näihin valheisiinsa. "Älä ole noin vanha-aikainen, kaikkihan sitä tekevät " " no mutta ko, mää olin humallassa, ja en voinnut asialle yhtään mitään " " sehän on jokaisen yksityis asia ", jossain vaiheessa lopetin kysymisen ja kuuntelemisen, suljin siis silmäni ja sydämmeni.
Vapauden koin kun huomasin kuinka helpottavaa on elää ilman, että peittelisi toisen jälkiä ja jatkuvaa epämielyttävää pahaa oloa. Minä en syyttele tai selittele. Jotaihan suhteestamme puuttui alusta asti kun jatkuvasti kävi vieraissa. Muutaman kerran toi kotiakin, kun humalapäissään oli, onneksi lapset olivat mummolassa. Humalan syyksi kun on kaikki niin helppo laittaa. Minulle se oli vain b-luokan selitys miehen selkärangattomuudelle. Kiinnijäätyään tuli morkkis ja sitä seurasi agresiivinen käytös joka purkautui minuun. Sitten anteeksi pyynnöt ja näyttävä teatteri, jotta kaikki näkisivät kuinka huomaavainen ja kiltti mies minulla oli. Vikansa kullakin, minä en sellaista miestä arvosta. Riitelyä meillä ei sanottavasti ollut, käännyin pois. Sanat vain juuttuivat kurkuuni ja tappoi pikku hiljaa pois toivon paremasta huomisesta ja avoisesta yhteiselämästä. Tiesin olevani tylsä, nautin kotona olemisesta ja normaalista arjesta. Ryyppykaveriksi minusta ei ollut. Kait se oli se mikä suhteestamme puuttui, glamour ja räjähtelevät tähdet. Minäkään en kyennyt olemaan se haaveiden nainen hänelle, joten vikaa sitä löytyy minussakin.
EX tiesi kuinka paljon arvostan avioliittoa ja sen kestämistä. Muutaman kerran olemme kyeneet jopa juttelemaan eron jälkeen. Myönsi, ettei koskaan olisi uskonut minun luopuvan periaateistani ja hakevan eroa. Syytti oman edun tavoittelusta ja lasten edun unohtamisesta. Sitähän se ero hyvin pitkälle on.
Hänen uusi avovaimonsa on fiksu ja mukava ihminen, joka tulee toimeen lastemme kanssa, siitä olen todella onnellinen. Lapsilla on hyvä olla kun ovat isänsä tykönä.
Pojan kanssa on ollut ongelmia, hänen halunsa suojella ja kantaa vastuuta minusta on hellyttävää ja samalla tunnen huonoa omaa tuntoa. Taakka, joka ei kuulusi murrosikäisen pojan harteille. Poika oli alussa minulle vihainen kun en suostu kertomaan hänelle kaikkea. Mutta jotkut asia eivät kuulu lapsille. Kun muutimme pois isän uusi avovaimo muutti saman tien sisälle, joten on tarpeetonta keittää soppaa sen sakeammaksi.
Onneksi olen nähnyt ja sivusta seurannut niitä toisenlaisiakin parisuhteita, joten tiedän ettei se parisuhde ole vain kärsimystä. Niitä suhteita näkyy valitettavan harvassa. Sen voi tuntea, kun kuuntelee, miten ihminen puhuu puolisostaan poissa kotoa. Pienistä hellistä eleistä vielä vuosikymmenien avioliiton jälkeen. Uskon siis tavallani hyvään parisuhteeseen, mutta menetin uskon omaan kykyyn ja rohkeuteen aloittaa alusta. Ahdistaa ajatella nykyisin esiintyvää suurta "metsästystä" ja teatterimaista teerenpeliä. Minusta vain ei taida olla menemään siihen mukaan. Kokemuksen puute ja haluttomuus lähteä mukaan leikkimään baarikärpästä takaavat, ettei uutta suhdetta mitenkään todennäköisesti elämään satu.
Mieheni rakkaus lapsiin on ilmiselvä, riittä kun katsoo häntä lastemme seurassa. Vaikka hänellä ei ollut halua sitoutua meidän suhteeseen lapsiinsa hänellä on kiinteä ja hellä suhde. Hän oli ja on yhä hyvä ja rakastava isä, sitä en koskaan voi kiistää. Aviomiehenä minulle hän ei ollut se oikea, haaveemme ja arvomme erosivat liikaa, jotta suhde olisi ollut harmooninen koskaan. Avioliitossamme oli kuitenkin jotain hyvää, sain kolme ihanaa lasta jotka ovat elämäni parasta antia. Kulissia pidän yhä yllä, peittämällä sen ikävän konka kohtaa jäädessäni yksi. Lapset kasvavat ja kulkevat kohti omaa elämää. Minun tehtäväni on antaa heille vapaus elää ja kasvaa, levitää omat siipensä. Rakkaus on sitä, että valitsee sen tien jonka uskoo tuovan rakaille sen vähän helpomman tien kulkea.
En usko lasten eroa koskaan unohtavan, ymmärtämää ja antamaan anteeksi meille molemille, sitä ainakin toivon. Elämään sen kanssa, sen tiedän. Oppivan vanhempien virheistä, epäilen.