Tämä ei ole mitään pateettista valitusta siitä miten pettäminen hajoittaa perheen, vaikka siitäkin pystyisin kertomaan kaiken. Tämä on tavallaan kertomus siitä mitä lapsille ja vanhemmille tapahtuu vanhemmiten, kun kaikki paska viimein paljastuu ja lapsi aikuisiällä huomaa miten kaikkeen mitä on tehnyt löytyy syy.
Olen aina käyttänyt ihmisiä hyväkseni. Ihan aina, jo lapsesta saakka. Kahta asiaa en ole feikannut elämäni aikana, ja ne on rakkauteni siskojani kohtaan ja ystävyyttäni lapsuus- ja nuoruusajan ystäviä kohtaan. Siskojeni ja vanhojen ystävieni puolesta olen valmis vaikka kuolemaan, muiden en. Mukaan lukien vanhempani. Kaikki muu on ollut enemmän tai vähemmän teeskentelyä.
Isäni oli patologinen pettäjä. En tiedä onko hän koskaan rakastanut äitiäni, epäilen sitä. Heidän yli 30 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana isällä on ollut 3 yli kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta ja lukematon määrä lyhyempiä, tuskin hän enää edes itsekään tietää kuinka monen naisen kanssa on ollut. Nykyään isä on sairautensa takia rullatuolissa, mutta se ei ole estänyt häntä hankkimasta lisää suhteita sähköpostin ja chatin kautta. Lyhyesti sanoen isä on sairas, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja äiti on täysin alistettu henkisesti, yhtenä päivänä isä lupaa avioeron kunnollisin ehdoin, seuraavana peruu sen ja joko haukkuu äidin pystyyn korppikotkaksi tai sitten rukoilee häntä jäämään luvaten ties mitä. Epäilen että isä on vanhoilla termeillä puhuen psykopaatti, nykyään kai hänen kaltaisiaan nimitetään narsistiseksi luonnehäiriöksi.
Sain tietää isäni pettämisistä kaks vuotta sitten, kun olin 24. On yleensäkin paskamaista että vanhemmat sotkevat lapsensa tällä lailla omiin riitoihinsa, mutta vielä enemmän sattuu se kun saa tietää että jompikumpi vanhemmista on jotain ihan muuta kuin on aina kuvitellut. Viimeisen viidentoista vuoden ajan kotielämä on luonnollisesti ollut sellaista josta tyhmempikin tajuaa ettei kaikki ole kohdallaan, jatkuvaa riitelyä ja haukkumista puolin ja toisin jota ei voi välttyä kuulemasta. Muutin kotoa pois lukion jälkeen ja vannoin ettei koskaan enää takaisin, en vaikka mikä olisi. En silloin vielä tiennyt mistä oli kyse, en tiennyt miksi asiat oli niin kuin oli ja syytin osaltaan itseänikin. Olin nuorin lapsi ja toisaalta pilalle hemmoteltu, toisaalta sisältä rikki ja sulkeutunut ja lukossa vuosia kestäneiden vanhempien riitojen takia. Vanhempien siskojeni ei tarvinnut kuunnella niitä yhtä paljon kuin minun, toivottavasti se on pelastanut heidän ihmissuhteensa.
Siskoistani en tiedä, mutta minuun asia on vaikuttanut niin, että yksikään "romanttinen" ihmissuhteeni ei ole onnistunut. En näytä tunteitani, se on heikkoutta. Käytän minuun ihastuneita lähinnä hyväkseni. Sen lisäksi olen perustanut suhteet väärälle pohjalle. Ensimmäisessä pidemmässä suhteessa se meni siihen että hain sitä "vanhempaa", turvallisuutta jota en koskaan kotona kokenut ja luonnollisesti se suhde meni puihin. Toinen yrittämä sortui vähän samaan, tosin tällä kertaa tajusin itse mihin se oli menossa ja lähdin itse. Asiaa auttoi se että silloisella kumppanillani oli lapsi edellisestä liitosta, ja tajusin että yritän vain korvata perhettä jonka koin puuttuneen itseltäni. En voinut jäädä, en halunnut että lapsi saisi yhtä vääristyneen kuvan parisuhteesta mitä itse olen saanut. Nyt olen sinkku, ja olen viimein uskaltanut tunnustaa sen etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin perhettäni (= siskojani) ja ystäviäni. Olen välittänyt ja välitän ex-kumppaneistani yhä, mutta olen rakentanut suhteet väärälle pohjalle ja epäilen että koskaan edes kykenen rakentamaan ne oikealle pohjalle. Kotoa sain mallin että parisuhteet ovat ennen kaikkea hyväksikäyttösuhteita joissa ollaan pakosta, joko lasten ja/tai materian takia.
Suurin osa pettäjistä tuskin on yhtä patologisia ja sairaita tapauksia kuin isäni, mutta se mitä olen jutellut muiden pettäneiden lasten kanssa (jostain syystä suurin osa ystävistäni lukeutuu tähän joukkoon, vain yksi lapsuuden aikainen ystäväni pystyy sanomaan että hänen vanhempiensa välit ovat oikeasti hyvät), jäljet on silti samat kaikissa. Kyynisyys siitä että ihmissuhteet voisivat onnistua, kokemus siitä että ihmissuhteet perustuvat vain molemminpuoliseen hyväksikäyttöön, ne ovat vallitsevat ajattelutavat. Tämä on se perintö jonka vanhemmat jättävät lapsilleen. Tämän takia pyydän, älkää jääkö huonoon suhteeseen vain lasten takia. Lapset huomaavat hyvin helposti sen että asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi vaikka eivät tiedä syytä siihen, ja sen kulissiavioliiton ja vuosien teeskentelyn jäljet ovat rumat meidän lasten ihmissuhteita ajatellen. Voisin kunnioittaa vanhempiani nykyään enemmän jos he olisivat alun alkaenkin tehneet oikean (ja kipeän) ratkaisun erota, ainakin he olisivat silloin olleet rehellisiä. Nykyään minun ja vanhempieni välimme ovat korrektit, lämpimiksi niitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Tottakai varsinkin äiti pitää yhteyttä, mutta käytännössä tilanne on se että puhumme puhelimessa kymmenen minuuttia kerran kahdessa kuukaudessa. Minä tiedän syyn siihen, niin tietää hän samoin kuin isäni.
En tiedä onko tällä sepustuksella muuta pointtia kuin se että pyydän teitä, olkaa rehellisiä. Jos ei muuten niin lastenne takia. Ero voi satuttaa lapsia lyhyellä aikavälillä paljon, mutta silti paljon vähemmän kuin vuosikymmenten valehtelu ja kulissiavioliitto.
Olen aina käyttänyt ihmisiä hyväkseni. Ihan aina, jo lapsesta saakka. Kahta asiaa en ole feikannut elämäni aikana, ja ne on rakkauteni siskojani kohtaan ja ystävyyttäni lapsuus- ja nuoruusajan ystäviä kohtaan. Siskojeni ja vanhojen ystävieni puolesta olen valmis vaikka kuolemaan, muiden en. Mukaan lukien vanhempani. Kaikki muu on ollut enemmän tai vähemmän teeskentelyä.
Isäni oli patologinen pettäjä. En tiedä onko hän koskaan rakastanut äitiäni, epäilen sitä. Heidän yli 30 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana isällä on ollut 3 yli kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta ja lukematon määrä lyhyempiä, tuskin hän enää edes itsekään tietää kuinka monen naisen kanssa on ollut. Nykyään isä on sairautensa takia rullatuolissa, mutta se ei ole estänyt häntä hankkimasta lisää suhteita sähköpostin ja chatin kautta. Lyhyesti sanoen isä on sairas, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja äiti on täysin alistettu henkisesti, yhtenä päivänä isä lupaa avioeron kunnollisin ehdoin, seuraavana peruu sen ja joko haukkuu äidin pystyyn korppikotkaksi tai sitten rukoilee häntä jäämään luvaten ties mitä. Epäilen että isä on vanhoilla termeillä puhuen psykopaatti, nykyään kai hänen kaltaisiaan nimitetään narsistiseksi luonnehäiriöksi.
Sain tietää isäni pettämisistä kaks vuotta sitten, kun olin 24. On yleensäkin paskamaista että vanhemmat sotkevat lapsensa tällä lailla omiin riitoihinsa, mutta vielä enemmän sattuu se kun saa tietää että jompikumpi vanhemmista on jotain ihan muuta kuin on aina kuvitellut. Viimeisen viidentoista vuoden ajan kotielämä on luonnollisesti ollut sellaista josta tyhmempikin tajuaa ettei kaikki ole kohdallaan, jatkuvaa riitelyä ja haukkumista puolin ja toisin jota ei voi välttyä kuulemasta. Muutin kotoa pois lukion jälkeen ja vannoin ettei koskaan enää takaisin, en vaikka mikä olisi. En silloin vielä tiennyt mistä oli kyse, en tiennyt miksi asiat oli niin kuin oli ja syytin osaltaan itseänikin. Olin nuorin lapsi ja toisaalta pilalle hemmoteltu, toisaalta sisältä rikki ja sulkeutunut ja lukossa vuosia kestäneiden vanhempien riitojen takia. Vanhempien siskojeni ei tarvinnut kuunnella niitä yhtä paljon kuin minun, toivottavasti se on pelastanut heidän ihmissuhteensa.
Siskoistani en tiedä, mutta minuun asia on vaikuttanut niin, että yksikään "romanttinen" ihmissuhteeni ei ole onnistunut. En näytä tunteitani, se on heikkoutta. Käytän minuun ihastuneita lähinnä hyväkseni. Sen lisäksi olen perustanut suhteet väärälle pohjalle. Ensimmäisessä pidemmässä suhteessa se meni siihen että hain sitä "vanhempaa", turvallisuutta jota en koskaan kotona kokenut ja luonnollisesti se suhde meni puihin. Toinen yrittämä sortui vähän samaan, tosin tällä kertaa tajusin itse mihin se oli menossa ja lähdin itse. Asiaa auttoi se että silloisella kumppanillani oli lapsi edellisestä liitosta, ja tajusin että yritän vain korvata perhettä jonka koin puuttuneen itseltäni. En voinut jäädä, en halunnut että lapsi saisi yhtä vääristyneen kuvan parisuhteesta mitä itse olen saanut. Nyt olen sinkku, ja olen viimein uskaltanut tunnustaa sen etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin perhettäni (= siskojani) ja ystäviäni. Olen välittänyt ja välitän ex-kumppaneistani yhä, mutta olen rakentanut suhteet väärälle pohjalle ja epäilen että koskaan edes kykenen rakentamaan ne oikealle pohjalle. Kotoa sain mallin että parisuhteet ovat ennen kaikkea hyväksikäyttösuhteita joissa ollaan pakosta, joko lasten ja/tai materian takia.
Suurin osa pettäjistä tuskin on yhtä patologisia ja sairaita tapauksia kuin isäni, mutta se mitä olen jutellut muiden pettäneiden lasten kanssa (jostain syystä suurin osa ystävistäni lukeutuu tähän joukkoon, vain yksi lapsuuden aikainen ystäväni pystyy sanomaan että hänen vanhempiensa välit ovat oikeasti hyvät), jäljet on silti samat kaikissa. Kyynisyys siitä että ihmissuhteet voisivat onnistua, kokemus siitä että ihmissuhteet perustuvat vain molemminpuoliseen hyväksikäyttöön, ne ovat vallitsevat ajattelutavat. Tämä on se perintö jonka vanhemmat jättävät lapsilleen. Tämän takia pyydän, älkää jääkö huonoon suhteeseen vain lasten takia. Lapset huomaavat hyvin helposti sen että asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi vaikka eivät tiedä syytä siihen, ja sen kulissiavioliiton ja vuosien teeskentelyn jäljet ovat rumat meidän lasten ihmissuhteita ajatellen. Voisin kunnioittaa vanhempiani nykyään enemmän jos he olisivat alun alkaenkin tehneet oikean (ja kipeän) ratkaisun erota, ainakin he olisivat silloin olleet rehellisiä. Nykyään minun ja vanhempieni välimme ovat korrektit, lämpimiksi niitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Tottakai varsinkin äiti pitää yhteyttä, mutta käytännössä tilanne on se että puhumme puhelimessa kymmenen minuuttia kerran kahdessa kuukaudessa. Minä tiedän syyn siihen, niin tietää hän samoin kuin isäni.
En tiedä onko tällä sepustuksella muuta pointtia kuin se että pyydän teitä, olkaa rehellisiä. Jos ei muuten niin lastenne takia. Ero voi satuttaa lapsia lyhyellä aikavälillä paljon, mutta silti paljon vähemmän kuin vuosikymmenten valehtelu ja kulissiavioliitto.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet tasapainossa ja pohtinet elämääsi ja sen tuomia valintoja. Mielestäni kertomuksellasi pystyt "ulkopuolisin" silmin asiaa johdonmukaisesti tarkastelemaan. Olen 2 v sitten eronnut tai minut erotettiin. Olen aina miettinyt että kulissiliitto tuhoaa syövän lailla perheen - sisältäpäin. Lapsi yrittää viimeiseen asti tietävänsä isän ja äidin tekemisiä oikeiksi. Mutta loputtomiin lapsen usko ei riitä, vanhemmat pirstaloittavat lapsen uskoa. Tulee aika, jolloin joulupukkia ei ehkä olekaan. Se on asia jota lapsi ei voi heti käsittää.
Kuten sanoin, vaikutat tasapainoiselta mutta yksi asia hieman arvelluttaa. Sanoit olevasi hyväksikäyttäjä. Ketä käytät hyväksi? Loppujen lopuksi huomaat että olet hyväksikäytetty. Toivon että laajentaisit rakkautesi kohteet, siinä missä sisaresi nauttivat arvostasi anna omaa hyvää tahtoa valaista myös niille jotka ovat sinun silmissä vähempiarvoisia ja joita kenties vihaat.
Luulen että olen kulkenut tuota polkua sinua ennen, kaikki kun tuntuu niin tutulta. Kerro isällesi mitä olet tuntenut. Tuntuu siltä että teidän systeemissä ei ole persoonaa joka aloittaisi keskustelun, yleensä se "kaatuu" fiksuimmalle. Voi olla että vanhemmillasi on ollut omia solmuja jotka ovat kulkeneet avaamattomina mukana. Matkan edetessä taakka käy raskaammaksi. Niin tai näin, olet kuitenkin osa heitä, arvosta niitä tuokioita ja eväitä joita kuitenkin myös sinulle on annettu. Ystävä hyvä, ei muillakaan elämä ole virheetöntä, me kaikki teemme ja tulemme tekemään virheitä, myös sinä.
Katsoin elokuvaa "Kurjat", jos et ole nähnyt, katso sitä. Elokuva vaan tuli mieleen, jossa voi miettiä tehtyjä valintoja, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.
Mutta nauti kesästä syvintääsi tuhoamatta.
Itsekään en ole mistään ruusuisesta perheestä. En kuitenkaan syyllistä vanhempiani että miksi teen kuinka teen. Jokainen meistä saa aikuisena itse päättää kuinka elämänsä elää. Tuntuu hieman syntipukkiajattelulta tapasi kertoa kuinka hyväksikäytät muita. Itse olet tiesi valinnut, voisit valita toisinkin.
...mutta ehkäpä niissä vanhemmissa löytyy myös hieman syytä?
"Itse olet tiesi valinnut, voisit valita toisinkin."
Luulenpa että kertoja on tällä hetkellä sitä tekemässäkin, ehkä se on syy tämän kertomiseen? Omia tekoja ei aina ymmärrä ennen kuin huomaa niiden taustalla olevat syyt, vasta sen jälkeen toimintatapoja voi muuttaa. Kertoja on ilmeisesti vielä nuori ja kantanut taakkanaan onnetonta lapsuutta ja isänsä ilmeisen vaikeaa ja invalidisoivaa sairautta. Toiset reagoivat näihin asioihin erilailla kuin toiset. Olen nähnyt vähän vastaavan tapauksen tuttavapiirissäni, lapsi otti roolikseen olla vahva ja oli sitä vuosikausia, tajuamatta ettei hänen tarvinnut olla sitä ja tullen samalla tahtomattaan samanlaiseksi kuin tunnekylmä äitinsä. Nämä asiat tahtovat kulkea käsi kädessä ennen kuin itse tajuaa mitä on tekemässä. Hyvä että kertoja on herännyt, ehkä nyt voi alkaa paraneminen.
Katsoisin lisäksi, että perheessä voi olla vanhemmilla jotain muutakin ongelmaa kuin pettämistä. Esimerkiksi alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden väärinkäyttöä, väkivaltaa ja sen sellaista. Hyvin harvoilla on tasainen, rauhallinen ja ongelmaton lapsuus. Jokainen on kuiteinkin oman onnensa seppä.
Monet asiat vaikkutavat ihmiseen siihen millaiseksi tulee. Mutta minusta on aiheetonta sanoa koska isäni on tämmöinen minäkin olen hyväksikäyttäjä. Tavallaan puolustus sille mitä itse on. Miksi ei voisi yrittää päästä hyväksikäyttämisestä eroon tulla juuri sellaiseksi ihmiseksi jonkalainen haluaa olla. On toki piirteitä joita ei itsessään pysty muuttamaan.
Kyllä kyllä, mutta yhä edelleen ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin. Kaikille ei ole itsestään selvää se että muitakin vaihtoehtoja on, vai miksi niin monesta alkoholistin lapsesta tulee myös alkoholisti (vaikka se onkin sairaus) tai alkoholistin puoliso, miksi niin moni perheväkivaltaa kotona nähnyt hyväksyy perheväkivallan myös osaksi omaa suhdettaan jne.? Kotoa se parisuhteen malli aika pitkälle tulee ja jos se on vinksahtanut, vaatii todella sen että pystyy itse näkemään ja ymmärtämään syyt omalle käytökselleen ennen kuin pystyy muuttamaan omaa tapaansa toimia. Kun se oma tapa toimia on yleensä pohjimmiltaan samantyylinen kuin vanhempien tapa toimia.
Samaa mieltä, kotoa ne käyttäytymisen mallit tulee. Alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa koti oli ilmeisesti tunneköyhä ja ilmapiiriä dominoi tasapainoton isä, onko ihme jos hänestä kasvoi tunneköyhä aikuinen? Ystäväni kodissa oli vuosikausia henkistä väkivaltaa, nyt ystäväni nielee perheen säilyttämisen nimissä samaa roskaa omalta mieheltään vaikka nuorempana vannoi ettei koskaan sitä samaa hänelle ja hänen lapsilleen. Alkuperäinen kirjoittaja on tunnistanut ongelman ja toivottavasti saa tunne-elämänsä korjattua, toivon että myös ystäväni viimein avaa silmänsä.
Oma tapa toimia voi olla samanlainen kuin vanhemmilla tai sitten ei. Riippuu täysin ihmisestä.
Alkuperäisessä kirjoituksessa paistoi silmään se, että siinä haluttiin syyttää vanhempia omasta kurjasta lapsuudesta, vaikkei siihen kuulunut "muuta" kuin sanaharkkaa ja pettämistä. Tällaiset perheet ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus eikä mitään ideaaliperhettä ole edes olemassa. Jokaisella on omat ristinsä kannettavanaan eikä taakkaa saada yhtään kevennetyksi syyllistämällä vanhempia sen enempää kuin itseäkään!
Siksi olisi parempi, kun lapset, etenkin aikuisikäiset, yrittäisivät ajatella syitä siihen MIKSI vanhemmat toimivat kuten toimivat. Eivät he varmasti itsekään kamalasti nauti siitä, etteivät osaa hoitaa omia asioitaan kunnolla. Koska he eivät ole eronneet niin ilmeisesti jokin voima pitää liittoa kasassa eikä ole lapsen asia arvostella sitä. Etenkin varhaisteini-ikäiset teini-ikäiset ovat kovin kärkkäitä erottamaan suhteellisen hyvinkin keskenään toimeentulevia vanhempiaan. Heille pienikin riita on maailmanloppu, jonka jälkeen "kuuluisi" erota.
Aiheesta kannattaa lukea Ben Fuhrmanin kirja "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Vaikeassa lapsuudessa on ainakin se hyvä puoli, että joutuu ajattelemaan asioita, joista monet ikätoverit eivät tiedä yhtään mitään. Näin oppii paljon itsestään ja se taas auttaa tulemaan toimeen toisten kanssa.
nainen taas ei tainnut lukea kirjoitusta ihan tarkkaan. Siellähän lukee suoraan että isänsä on sairas, henkisesti ja fyysisesti, on rullatuolipotilas ja on alistanut perheen äidin henkisesti. Onko silloin kyse enää mistään pienestä teinejä nyppivästä sanaharkasta, jos sitä kestää vuosikausia? Ja kuinka tasapainoinen tämä isä yleensä olisi ilman fyysistäkään sairautta, kun toisia naisia on ollut ilmeisesti enemmän kuin toisille jakaa?
Minä olen kokenut saman, huomaa että nimimerkki nainen ei (onnekseen) ole. Jos vanhempia yhdessäpitävä asia on alistaminen ja henkinen väkivalta, niinkuin tässäkin tilanteessa tuntuu olevan, on siitä leikki ja Ben Furmanin opukset kaukana.
Tästä on näköjään syntynyt mielenkiintoisia kommentteja. Pientä tarkennusta naiselle: en ole teini enkä varhaisteini, vaan 26-vuotias nainen, eikä kyseessä ole pelkkää sanaharkkaa vaan vuosia kestänyttä järjestelmällistä henkistä väkivaltaa. Syy siihen on tiedossa, isän henkinen tasapainottomuus jota on hoidettu niin psykologin, psykiatrin kuin papinkin toimesta, eikä mikään ole auttanut. Isäni on manipuloinnin mestari, hän on erittäin mukava mies muita kohtaan ja osaa puhua itsensä tilanteesta kuin tilanteesta ulos, mutta äitiä kohtaan hän on itse pääpiru. Äiti ei lähde koska ei uskalla, niin yksinkertaista se on. Tiskirätilläkin on enemmän arvoa isän silmissä kuin äidillä, ja valta-asemastaan äitiä kohtaan hän tuskin luopuu ennen kuin kuolee. Siinä mielessä olet oikeassa että ei ole mitään me lapset voisimme enää tilanteessa tehdä, muuta kuin yrittää pitää heidän välejään inhimillisenä.
Syytänkö vanhempiani? Syytän ja en. Heiltä tulee perusteet siihen mikä olen, sekä hyvässä että pahassa. Katsotaan parin vuoden päästä olenko saanut itseni ja tunne-elämäni kasaan ja mitä mieltä sitten olen heistä. Luonnollisesti minua pelottaa myös se mahdollisuus että isän "hulluus" kulkee suvussa, hänenkin isänsä oli tasapainoton mies enkä jonain päivänä halua herätä huomaamaan että astelen ihmissuhteissani niitä samoja jalanjälkiä.
Kuten sanottua, harvat pettäjät ovat yhtä extremetapauksia kuin isäni, silti pettämisen jäljet ovat useassa perheessä samat.
Hyvä! Minulla on aika paljon samantapainen menneisyys eli vanhempien pettämistä. Toivoisin samoin kuin sinäkin, että ihmiset uskaltaisivat omissa parisuhteissaan ottaa vastuun teoistaan eli eroaisivat jos yhteiselo ei suju, eivätkä pysyisi yhdessä "lasten vuoksi" - minusta se on pelkuruutta. Tuntuu hirveätä näin vanhempana ajatella että vanhemmat olisivat luultavasti olleet onnellisempia erillään. Ei heillä ole oikeutta antaa lapselle noin suurta syyllisyyden taakkaa, koska tavallaan syy kulissiliittoon olen minä, vaikka itse en ikinä olisi sitä halunnut.
Kirjoittajan lailla minäkin olen aika kyvytön sitoutumaan henkisesti, ja vanhempani alkavat nyt vasta ymmärtää miten suuren alitajuisen epäluottamuksen miehiin/ihmisiin ylipäätään olen heiltä perinyt. Minäkin opettelen nyt vasta aikuisena luottamusta parisuhteisiin ja kykyä tuntea jotain ihmisiä kohtaan.
Onhan joidenkin helppo sanoa että "jokainen on oman onnensa seppä" jne ja että ketään muuta ei voi syyttää oman elämänsä tapahtumista, mutta kyllä 18 vuotta teatteri-ilmapiiriä jättää lapseen kuin lapseen jälkensä, joiden edes huomaaminen saati sitten korjaaminen saattaa olla loppuiän mittainen urakka.
on mielestäni tyhmää lasten ajatella, että vanhemamt ihan tosissaan jatkaisivat avioliittoaan "vain lasten tähden". Ehei. Lapsi on tekosyy pysyä yhdessä. Oikeat syyt ovat vanhemmissa itsessään.
Ihan oikeasti hei ajatelkaa miten "onnellista" on yksinhuoltajaäidin elämä: Ainaista toivetta kumppanista, baarireissuja baarireissujen perään. Kotiin raahataan kumppaniehdokkaita joskus tiheäänkin, ollaan yötä pois kotoa ja lapsi on yksin kotona. Mitä onnellista elämää se olisi lapsen kannalta? Sopeutua äidin vaihtuviin poikakavereihin, jotka huonoimmassa tapauksessa osoittautuvat väkivaltaisiksi juopoiksi. Harva äiti tyytyy käymään vain kirkossa sunnuntaisin.
Ja sitten vanhemmat riitelee lapsen tapaamisesta. Onko lapsen mukavaa asua isänsä luona, jossa aivan varmasti vierailee erisorttisia naisiakin? Isä paskat välittää tavata lastaan, koska vaimo otti eron. Kostaapahan vain lapsen kautta kokemansa vääryyden. Ehkä sittenkin kotona asuva pettävä isä on parempi?