Kyllä parisuhde voi olla vaikea lopettaa! Te muutkin palstaa lukevat sen varmasti tiedätte.
5 vuotta oon seurustellut avovaimoni kanssa. Jo puolen vuoden jälkeen tiesin että tästä ei tule mitään. Ollaan todella erilaisia, melkein kuin pouta ja sade. Ollaan erottukkin aiemmin mutta palattu yhteen. Jos kerran eroatte, älkää ikinä palatko yhteen. Ongelmat eivät koskaan poistu vaikka useasti yritättekin...
En kertakaikkiaan nää mahdollisuutta että oisin onnellinen hänen kanssaan. Hänkin on alkanut miettimään vastaavaa. En saa mitään häneltä ja parisuhteelta. Mitään sen kummempia riitoja tai ongelmia ei oo, ei vain kertakaikkiaan sovita yhteen. Oon koittanut miettiä voinko itse tehdä jotain että sovittais paremmin yhteen mutta se ei vain onnistu. Kummassakaan ei ole sen suurempaa vikaa, ei vain olla onnellisia toistemme kanssa. Rakkaus puuttuu.
Nyt ootellaan molemmat että toinen tekisi päätöksen ja lopettaisi suhteen. Ei pystytä siihen yhdessä. On tää niin vaikeeta...
Ahdistun jos mietin itseni hänen kanssaan puolen vuoden päähän. Pelkään että jään täysin yksin kun erotaan. Hänen mukanaan lähtee suuri joukko kavereita, ystäviä ja hänen perheensä. Pelkään mitä he miettivät minusta sen jälkeen. Ahdistun kun mietin erosta kertomisen jälkeistä aikaa. Asutaan omistusasunnossa ja mulla ei ole muuta paikkaa johon mennä eron jälkeen. Asustellaan eron jälkeen saman katon alla ahdistuneina niin kauan kunnes saadaan asunto myytyä, kuukaudesta kolmeen kuukautta. Sitten muutto uudelle paikkakunnalle josta en tunne ketään. Yksin joudun kärsimään...
Oon antanut meille aikaa 2 kuukautta. Haluaisin jutella hänen kanssaan miten saataisiin suhde toimimaan mutta hän ei vain osaa jutella. Hänelle on liian vaikeaa jutella vaikeista asioista. Mä en oo täydellinen mutta uskon että parisuhteessa kummankin toiveet pitää ottaa huomioon.
Nyt hän ei huomioi mua ollenkaan ja oon hänelle ilmaa. Itse yritän vielä mutta en tiedä miten kauan jaksan. Jotenkin musta tuntuu että 4,5 vuotta on mennyt täysin hukkaan. Voi kun oisin osannut sanoa silloin aikoinaan jo EI.
Nyt oon päätökseni tehnyt. 2 kuukautta ja jos mikään ei muutu (minussa ja hänessä) niin sitten kerron että haluan erota lopullisesti. Oon täysin varma että mikään ei muutu koska ihminen on mikä on.
Eron jälkeen pysyn erossa naisista. En halua alottaa mitään ennen kuin oon päässyt hänestä yli. Vaikken häntä enää rakastakkaan niin hän on kuitenkin hyvä ihminen. Menee kauan ennen kuin oon päässyt hänestä yli...
5 vuotta oon seurustellut avovaimoni kanssa. Jo puolen vuoden jälkeen tiesin että tästä ei tule mitään. Ollaan todella erilaisia, melkein kuin pouta ja sade. Ollaan erottukkin aiemmin mutta palattu yhteen. Jos kerran eroatte, älkää ikinä palatko yhteen. Ongelmat eivät koskaan poistu vaikka useasti yritättekin...
En kertakaikkiaan nää mahdollisuutta että oisin onnellinen hänen kanssaan. Hänkin on alkanut miettimään vastaavaa. En saa mitään häneltä ja parisuhteelta. Mitään sen kummempia riitoja tai ongelmia ei oo, ei vain kertakaikkiaan sovita yhteen. Oon koittanut miettiä voinko itse tehdä jotain että sovittais paremmin yhteen mutta se ei vain onnistu. Kummassakaan ei ole sen suurempaa vikaa, ei vain olla onnellisia toistemme kanssa. Rakkaus puuttuu.
Nyt ootellaan molemmat että toinen tekisi päätöksen ja lopettaisi suhteen. Ei pystytä siihen yhdessä. On tää niin vaikeeta...
Ahdistun jos mietin itseni hänen kanssaan puolen vuoden päähän. Pelkään että jään täysin yksin kun erotaan. Hänen mukanaan lähtee suuri joukko kavereita, ystäviä ja hänen perheensä. Pelkään mitä he miettivät minusta sen jälkeen. Ahdistun kun mietin erosta kertomisen jälkeistä aikaa. Asutaan omistusasunnossa ja mulla ei ole muuta paikkaa johon mennä eron jälkeen. Asustellaan eron jälkeen saman katon alla ahdistuneina niin kauan kunnes saadaan asunto myytyä, kuukaudesta kolmeen kuukautta. Sitten muutto uudelle paikkakunnalle josta en tunne ketään. Yksin joudun kärsimään...
Oon antanut meille aikaa 2 kuukautta. Haluaisin jutella hänen kanssaan miten saataisiin suhde toimimaan mutta hän ei vain osaa jutella. Hänelle on liian vaikeaa jutella vaikeista asioista. Mä en oo täydellinen mutta uskon että parisuhteessa kummankin toiveet pitää ottaa huomioon.
Nyt hän ei huomioi mua ollenkaan ja oon hänelle ilmaa. Itse yritän vielä mutta en tiedä miten kauan jaksan. Jotenkin musta tuntuu että 4,5 vuotta on mennyt täysin hukkaan. Voi kun oisin osannut sanoa silloin aikoinaan jo EI.
Nyt oon päätökseni tehnyt. 2 kuukautta ja jos mikään ei muutu (minussa ja hänessä) niin sitten kerron että haluan erota lopullisesti. Oon täysin varma että mikään ei muutu koska ihminen on mikä on.
Eron jälkeen pysyn erossa naisista. En halua alottaa mitään ennen kuin oon päässyt hänestä yli. Vaikken häntä enää rakastakkaan niin hän on kuitenkin hyvä ihminen. Menee kauan ennen kuin oon päässyt hänestä yli...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos susta tuntuu noin ahdistavalta, niin lähde menemään. Oikeesti, tuo suhde ei ole sulle oikea. Ei talot ja tavarat ole mikään syy yhdessäoloon. Tokihan elämäsi menee kokonaan uusiksi, mutta ei sitä kannata pelätä.Elämässä välillä pitää luopua jostain, että saa jotain uutta tilalle. Rohkeutta sinulle ja onnea uuteen elämään:)
Kiitos suorasta mielipiteestäsi. Ainahan se uusi elämän hiukan pelottaa kun astuu tutusta ja turvallisesti kohti tuntematonta.
Juttelin eilen asiasta rakentavaan sävyyn veljeni kanssa. En ainakaan omasta mielestäni haukkunut avovaimoani hänelle, kerroin muutamia "suuria" faktoja ja hänkin oli samaa mieltä. Kertoi että itse olisi mielummin yksin kuin suhteessa jossa vuodesta toiseen tuntuu olevan jotenkin "pakosta". Mulla ei oo ollut munaa parisuhdetta päättää mutta nyt annan meille vielä 2 kuukautta aikaa, yritän siihen asti.
Veljeni sanoi mun mielestä hienosti että sun lähtokohtana ei voi olla se että avovaimoni tekee mut onnelliseksi. Minun pitää ensin itse tehdä itseni onnelliseksi (ja hänen samoin) ja vasta sen jälkeen voimme yhdessä olla onnellisia. Näin kumpikaan ei takerru toiseen ja tiedetään että selvitään myös yksin jos jotain tapahtuu.
Niin, kämpät ja autot saa aina myytyä. Rahaa se vain on, mielummin oon rutiköyhä ja itseeni onnellinen ja sopivan naisen kanssa kuin upporikas ja epätyydyttävässä parisuhteessa...
voi puhua asiat suoraan,meillä oli tekstiviestejä,kihlattu haki avaimillaan tavaransa, minä olin työssä.myös minulle kuuluvia tavaroita.eikä nenäkkäin ollut miestä puhumaan.pitkä erokin vieraannuttaa,eli elokuvia,tansseja kylpylää,lomareissuja,ennen kaikkea yhteistä aikaa kun toista ei kiinnosta ei siitä väkisin mitään tule.oma kämppä ja asunto,kyllä alkuun pääsee,eri mielisyyksiä voi olla,muttei sellaisia mistä ei voi puhua,onnea teille.
Voisitko puhua hänen kanssaan -ei riitaa vaan rauhallisesti? Ei hän muuten osaa aavistaa tai ajatuksia oikein lue. Että mitä toivot suhteelta ja miltä susta tuntuu. Ja miltä hänestä tuntuu. Onko tää huono idea?
Puhuminen on juuri se meidän ongelma. Ei osata puhua vaikeista asioista tai oikeastaan juuri mistään. Omasta mielestäni osaan keskustella rakentavasti (kyllä minäkin tosin oon joskus lapsellinen ja tiuskin) niin aikuiset puhuu, mutta hänen puoleltaan keskustelu on usein hyökkäävää ja tiuskimista. Lisäksi hän on hiukan epäkypsä ja hän ei vain ymmärrä tiettyjä parisuhteen perusasioita. Ei olla samalla aaltopituudella juuri missään asioissa eli ollaan eri mieltä melkein kaikista asioista. Yhteisymmärrystä on vaikea löytää. Molemmissa syytä mutta itse oon valmis tekemään kompromisseja mutta hän ei.
Me ollaan juteltu kyllä kaikista mainitsemistasi asioista monta kertaa mutta usein se menee kinaamiseksi, ehkä siitä syystä että se on hänen puolustusmekanisminsa sille että hän ei osaa kertoa tunteistaan ja tarpeistaan. Itse oon kertonut omista tarpeistani meidän suhteemme mutta hän ei niitä ymmärrä. Ollaan liian erilaisia. Avoin, molemminpuolinen, aikuismainen ja rakentava keskustelu on suurimman osan ajasta mahdotonta. On tää niin vaikeaa ja myös turhauttavaa!
Tiedän kuitenkin että molemmistaa vikaa ja puutteita. Hyviäkin asioita kuitenkin on. Mutta silti noita puutteita on liikaa...
Omasta puolestani sanon, että kannattaa erota jos tunteesi ovat tuollaiset. Itse en raaskinut erota avovaimostani muutaman yhteisen seurusteluvuoden jälkeen vaikka omalta puoleltani en niin äärettömän rakastunut ollutkaan. No sittenpä mentiinkin naimisiin ja tuli jälkikasvua jne. Nyt yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen koin TODELLISEN rakastumisen ns. rinnakkaissuhteessa, joka tosin sitten päättyi jossain vaiheessa. Mutta se suhde sai minut ymmärtämään, mitä rakastuminen ja rakastaminen voivat oikeasti olla.
Nyt taidan olla vaimoni kanssa yhdessä oikeastaan vain lapsemme tähden. Olen huomannut, kuinka erilaisista asioista todellisuudessa pidämme. Ei meillä mitään suuria riitoja tms. ole mutta eipä toisaalta ole mitään muitakaan tunteita, eikä viime aikoina edes seksiä. Sen vain tiedän, että jonkun oikeamman ihmisen kanssa elämäni olisi ollut onnellisempaa. Suhteen päättyminen kirpaisee tässä tapauksessa varmaan avovaimoasi sinua enemmän mutta kyllä hänkin siitä toipuu, sen tiedän. Tässä sinulle neuvoksi näin aamuyön tunteina kun uni karkasi...
..että ihmiset jaksavat jatkaa huonoissa parisuhteissa. Itse nyt pohdiskelen, että jätänkö oman mieheni vai en. Pian 3 vuotta oltu yhdessä. Väli tuntuu että olen hänen kanssaan vain säälistä, hän kun tuntuu rakastavan mua ylikaiken. Mä itse flirttailen muitten miesten kanssa, ja musta tuntuu että sinkkuna olisi mun parempi olla. Se mikä meiltä kahdelta puuttuu, on intohimo. Se on alusta saakka puuttunut, ja siinä kohtaa kellojen olisi jo pitänyt soida. Mutta ei, ajattelin vaan että tossapa mukava ja kiltti mies, kyllä se siitä ajan myötä.
Mutta nyt olen loukussa. Olen tästä yrittänyt puhua läheisilleni, mutta saan vain pelkkää saarnaa siitä, kuinka loukkaan miestäni. Tiedän sen itsekin.Jos joskus pääsen tästä suhteesta irti, niin en varmaan enää ikinä seurustelu. Siltä se ainakin nyt tuntuu.. :)
Tsemppiä kaikille eroa yrittäville, ja muistakaa, että meillä jokaisella on vain yksi elämä, kannattaa käyttää se viisaasti!
Samat ajatukset on mullakin. Menee kyllä tosi kauan aikaa ennen kuin "uskallan" alkaa uudestaan seurustelemaan. Ja täytyy sanoa että rima on kyllä aika korkealla. Mutta sen oon tästä suhteesta oppinut että en lähe jatkossa sellaiseen joka melkein heti alussa tuntuu väärältä. En oo nirso naisten suhteen mutta kyllä pitää synkata yhteen ajatusten tasolla ja sitä kuuluttamaasi intohimoa löytyä. Meillä sitä intohimoa ei juurikaan oo. Itse oon kysynyt puolisoltani mistä hän pitää sängyssä ja mikä kiihottaa, vastauksia vain ei tuu. Sitten kun kerron omista asioista joista pidän niin hän ei halua niitä tehdä kanssani (ihan normaaleja juttuja).
Mun mielestä intohimoa joko on tai sitten ei oo. Sitä on aika vaikeaa jälkeenpäin alkaa rakentamaan.
Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Mä en oikeasti tiedä vastausta tuohon kysymykseen mutta näyttää siltä että pakko on alkaa ottamaan asiasta selvää. Mielummin oon kuitenkin yksin kun suhteessa joka ahdistaa mua, jä häntäkin. Jos oon yksin koko loppuikäni niin sitten oon. Uskon kuitenkin että siellä jossain on nainen josta löytyy samanlaisia hyviä piirteitä kuin mussa. Huonot puolet ja puutteet löytyy jokaisesta, pääasia kuitenkin mun mielestä on että toinen tuntuu hyvältä ja näkee itsensä hänen rinnallaan hyvinä iloisina hetkinä ja huonoina vaikeina hetkinä. Vaikeaa hänet on löytää varsinkin kun ikää on jo tän verran mutta uskon kyllä että joskus vielä oon onnellinen itseeni ja sitten myöhemmin toisen ihmisen kanssa. Nyt en oon onnellinen...
Näyttää kyllä siltä, että olet oikeastaan jo päätöksesi tehnytkin. Se pari kuukautta ei oikeastaan muuta mitään paitsi että alkaa olla kevät ja hormoonit hyrrää jo itsestään.
Oletko mietinyt asiaa siltä kannalta, että eikö nykyisellä avovaimollasi ole myös oikeus saada oikeaa vastarakkautta joltakin sellaiselta, joka häntä aidosti rakastaa? Siis sellaista jota sinä et voi tarjota. Turhaa siis mielestäni mietit, oletko marttyyri jos jäät suhteeseen, koska et henno hänen mieltään pahoittaa vai oletko sika kun lähdet itsekkäästi suhteesta, joka ei sinulla anna mitä kaipaat. Molemmille lienee parempi loppupeleissä pistää kannat vastakkain nyt kuin vasta parinkymmenen vuoden kuluttua toisiinne katkeroituneena. Näin minä asian näen. Se toiselle kertominen on sitten eri juttu...
Itsellä on samankaltainen ongelma. Olen seurustellut tyttäystäväni kanssa 1 vuoden ja 3 kuukautta (tiedän että voi tuntua ihan naurettavan lyhyeltä ajalta kun vertaa teidän muiden suhteita), mutta heti alusta lähtien tunsin etten rakasta häntä. Pidän hänesta erittäin paljon mutta en rakasta. Muutama viikko sitten ihastuin erääseen toiseen tyttöön ja koin sellaisia tunteita joita en ikinä aikaisemmin ole tuntenut. Hänelläkin on kuulemma tunteita minua kohtaan. Ongelma on että en uskalla jättää nykyistä tyttöystävääni koska hän rakastaa minua syvästi ja on muutenkin kaikin puolin hyvä ihminen. Viihdymme hyvin yhdessä ja meillä on hauskaa, mutta minun puoleltani puuttuu rakkaus ja tunteet. Eniten pelottaa että jos jätän hänet niin murskaan hänen sydämensä. En halua loukata häntä. Pettäämään en halua lähteä, mutten uskalla lopettaakaan meidän suhdettakaan.
Kirjoitat: "Nyt oon päätökseni tehnyt. 2 kuukautta ja jos mikään ei muutu (minussa ja hänessä) niin sitten kerron että haluan erota lopullisesti. Oon täysin varma että mikään ei muutu koska ihminen on mikä on."
Jos suhde perustuu sille, että jommankumman on muututtava, niin se ei valitettavasti tule onnistumaan. Toteat itsekin, että ihminen on, mitä on ja se on juuri näin. Pieniä fiilauksia voi halutessaan tehdä luonteeseensa, mutta ei kovin merkillistä. Turha on odottaa toisen muuttumista, koska se ei ole mitenkään mahdollista.
Yhteinen aikanne ei ole mielestäni mennyt kuitenkaan hukkaan, sillä hankaluuksista huolimatta hyviäkin aikoja on varmasti ollut. Ja kaikesta oppii, sen huomaat aikojen päästä.
Mulla on aivan sama tilanne päällä nyt. Olen se nainen, jonka mies ajattelee ihan kuin sinä. Meillä on aivan samankaltainen tilanne. Ehkä mun pitäis jutella sun vaimon kanssa... Mun mies on sanonut ettei enää rakasta mua niin kuin pitäis. Meilläkin on vielä "aikaa" miettiä, mutta ei se tilanne tästä tule muuttumaan. Ollaan myös oltu yhdessä 5 vuotta. Muutamia seikkoja lukuunottamatta voisit melkein olla mieheni! Jos haluaisit vaihtaa enemmän ajatuksia, samassa veneessä kun ollaan, jätä joku viesti. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa. Käyn läpi kaikenlaista. Sydän on surua täynnä....
Moro!
Kiitti viestistä. Harmi kuulla että sinulla on samanlainen tilanne, mutta toisinpäin. Mä uskon ihmisissä hyvään ja kukaan ei halua tarkoituksella loukata ketään. Omille tunteilleen ei vain usein voi mitään. Ne kumpuaa jostain syvempää ja niitä ei voi järjellä selittää. En halua loukata avovaimoani ja en usko että miehisikään haluaa tarkoituksella loukata sinua.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia, voit laittaa mailia osoitteeseen [email protected].
Terv. Epeli!
"Nyt oon päätökseni tehnyt. 2 kuukautta ja jos mikään ei muutu (minussa ja hänessä) niin sitten kerron että haluan erota lopullisesti. Oon täysin varma että mikään ei muutu koska ihminen on mikä on."
Tuossa ylläolevassa tekstissäsi on yksi syy:
Eli sinulla on jo ennakkoasenne, että mikään ei muut koska ihminen on mikä on.
Lueppa ajatuksella läpi vielä mitä kirjoitit. Turhaa tuolla asenteella kahta kuukautta tarvii odottaa. Mene myös itseesi ja juurruta erilainen asenne itseesi, se on monesti tarttuvaa.
moikka vaan. eteenpäin vaan elämä on tosi lyhyt!! ei kannata murehtia. itte olen ollu naimsessa jo 11vuotta ja huomasin loppu vaihe ei tästä tuu mitään ja lähden pois. en ajatellu mitään ystäväpiiri eikä talo jätän kaikki hänelle. otin lapseni ja heti pois nukuin noin viikon kaverille ja sain vuokra kämppä ja ihän tyhjä. pikku hiljaa sisustin sitä parin kuukaauden päästä mies alkoi lähetellä viestejä ja pyytää kauniisti paluuta. ajattelen, että jos nyt asia on muuttunut EI VAAN ASIA PAHENEE KOKO AJAN!!! EN OLE PALANNUT TAKAISIN, MUTTA OLTIIN KUITENKIN NIINKUIN ENNEN>>>> asiamme meni 4vuotta erellään asuminen ja välillä meille ja välillä hänelle. viime vuoden huuhtikuu meni välit poikki kokonaan. nyt elämäni hymyilee toivottavasti myös sulle.uskon, että löytäisit parempaa ja rakastuit vielä.... älä masennu tää vaan elämää >> laiffia matti nykänen aina sanoo:) onnea etweenpäin ÄLÄ TAAKSENPÄIN KIITOS