Mun mies vaikuttaa rehdiltä ja reippaalta kaverilta ulkopuolisten silmissä. Mut totuus on vähän toisenlainen.Hän ei ole väkivaltainen, mitä nyt henkistä väkivaltaa.Ja monet kerrat riiidan yhteydessä kertoo kuinka ei rakasta minua enään ja sitä rataa... Olen tällä hetkellä 19 viikolla raskaana. Alan olla totaallisen kyllästynyt epävarmaan arkeemme. Riitojemme jälkeen hän kertoo että kyllä rakastaa, mutta ei vain osaa näyttää tunteita.Tuota on vaikea uskoa koska suhteemme ensimmäisenä vuotena se onnistu aivan hyvin. Hän halusi lasta todella kovasti ja väittää vieläkin haluavansa, mutta kuitenkaa ei suostu muuttaa elämäänsä nykyiseen tilanteeseen sopivaksi. Ja tiukan paikan tullessa lähtee ryyppäämään. Musta tuntuu että tämä kaikki on hänelle liikaa. Eli pitäis varmaa varmaa erota hänestä ja antaa jatkaa elämäänaä samaan rataa, kun ennen raskauttamme. Ja loppuisi tämä kidutus.Vaikea päätös kun perheestä olemme haaveilleet, mut en voi aikuista miestä väkisin pakottaa.
mitä tässä nyt tekisi
???
1878
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aloitan siitä kun tapasin lapseni isän. Ei ehditty olla kauan yhdessä, kun jo puhuttiin lapsista. Olin jo kauan halunnut lasta, mutta en varmaan silloinkaan olisi yksin niin päättänyt. Ei hän ollut mun unelmien mies, mutta ajattelin että nyt olisi mahdollisuus saada perhe, jota olin kauan jo toivonut.
Mies olisi tehnyt minun puolesta mitä tahansa ja kai mä häntä silloin rakastinkin, koska olin hänen kanssaan. Aloin odottaa vauvaa ja luulin, että yhteinen asunto olisi seuraava. Kävimme montaa katsomassakin ja piti suunnilleen jo muuttaakin, kun tajusin, että hei tää ei mene oikein. Mies on aina töissä, omassa firmassa ja juhlii sitten muun ajan, kun on niin rankkaa. Häntä piti ymmärtää ja mä sitten odotin milloin olisi aikaa mulle ja tulevalle perheelle.
Hän osti hienon omakotitalon ja kai sitten luuli, että muutan sinne. Ei enää, kaikki oli selvinnyt mulle ja tiesin, että ei tule onnistumaan. Mun olisi aina pitänyt olla häntä odottamassa, hymyhuulin ja ruoka valmiina. Yritin sanoa, että ihan aina ei naurata.
Jotenkin kuitenkin lopulta otin hänet mukaan synnytykseen, kun ajattelin että kuuluu ottaa. Kai mä toivoin, että hän lopulta tajuaisi, mitä on menettämässä, turhaan luulin koska ei hän tajunnut.
Mä päätin jatkaa yksin lapsen kanssa ja antaa miehen juhlia ja tehdä töitä, mitä niin kovin halusi tehdä. Ajattelin, että pakko käyttää voimavarat lapsen kasvatukseen. En mä halunnut yksinhuoltajaksi, mutta se musta tuli kuitenkin.
Lapsi on nyt yli kaksi vuotias ja aina ei ole helppoa. Mutta kyllä sitä jaksaa, kun on pakko. Sitä että on lapselle, se kaikkein tärkein ihminen ja sen huomaa siitä viattomasta pienestä ihmisestä, siitä katseesta ja sanasta "äiti" kun se tulee pienestä suusta.
Mä haluan kertoa tämän sulle siksi, että elämä on valintoja ja ne tulee tehdä itse ja seistä sitten niiden takana. Niin joo, mäkin halusin sen perheen ja tavallaan sen sainkin, vähän pienempänä vaan, mutta kuitenkin. Haluan toivottaa sulle hyvää odotusta ja tee viisaita valintoja, hyvä neuvo on, että tee niin että sun itsesi on hyvä olla :o)