Haluaisin kuulla ajatuksia ja tuntemuksia siitä että yli kolmekymppisenä muuttaa yhteen. Jo kertaalleen olen kokenut tuon yhdessä asumisen, mutta se päättyi eroon. Nyt jonkin aikaa olen asustellut yksin ja vaikka kuinka rakastan tuota toista ja haluankin muuttaa saman katon alle, niin välillä tulee tunne ja haikeus, että omat ympyrät ja rutiinit tulevat muuttumaan. Onko teillä muilla saman tyyppisiä, voisiko sanoa ristiriitaisia tunteita?
yhteenmuuuttamisesta
mietiskelijä..
71271
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen itse aivan samassa tilanteessa. Mutta en epäröi. Joskus voi tietty mennä homma...mut itse uskon että yhdessä asuminen toimii kun toiselle antaa tilaa (varsinkinkin yhdessä asuessa).Jos pidät ihmisestä, uskalla toimia.
.. Vai haluatko jatkaa vain kuten ennen ja kenties epäröidessäsi menettää elämäsi mahdollisuuden?
Puhukaa nyt kuitenkin kaikki asiat selviksi ja sopikaa pelisäännöt valmiiksi ennen yhteenmuutamista.
Jos rakastat, niin uskalla ottaa tilaisuudesta kiinni ja eläkää onnellisena elämänne loppuun asti.
Minä otin pehmeän laskun, koska minulla ei ollut aiempaa kokemusta avo- tai avioliitoista. Aloitin sillä, että asuin ensin vain viikonloput ja vapaapäivät miehen luona ja työpäivät omassa kämpässä. Sen jälkeen vaihdoin toisin päin eli asuin muuten miehen luona, mutta menin yleensä viikonloppuisin yhdeksi yöksi kotiin nukkumaan, selvittämään postin ja hakemaan lisää tavaroita. Parin kuukauden jälkeen en olisi enää halunnut edes käydä omassa kodissani, joten homma oli sillä selvä... Rakastin (ja rakastan) miestäni kovasti, mutta yhteen muuttamiseen oli jonkin sortin kynnys sen tähden, että olin elänyt melkein nelikymppiseksi yksin. Tosi kivuttomasti kaikki arkielämän asiat ovat kuitenkin loksahtaneet kohdalleen. Esim. meillä omaksi rauhaksi riittävät omat, eri huoneissa olevat kirjoituspöydät ja tietokoneet. Ei siihen ole sen kummempaa tarvittu.
Vähän samantapaisesti olen kanssa tehnyt. Ollut hieman pitempiä jaksoja miehen luona. Tosi kivasti on mennyt. Tuntuu vaan että jos oltaisiin samalla paikkakunnalla ei olis mitään mietittävää, mutta kun uusi paikkakunta ja uusi työ. Kaverit sekä sukulaiset ovat sit muualla. Mutta eiköhän kaikkeen totu..
Minäkin asun viikonloput käytännössä miehen luona, tai mies minun luonani. Jos muuttaisimme saman katon alle, se tapahtuisi miehen ja ennen kaikkea miehen työn ehdoilla - hänen koulutuksellaan ei töitä täältäpäin todellakaan saa.
Meille tilanne ei ole ajankohtainen kuin aikaisintaan puolen vuoden päästä, eli kun minäkin saan opintoni päätökseen. Yhteenmuuttamisesta on kyllä puhuttu ja tähän mennessä olen myötäillyt ajatusta "pois" muuttamisesta, vaikka kaikki ystävät ja sukulaiset jäisivätkin tänne...
Mutta mutta, nyt kun pitäisi tosiaan tehdä päätöksiä, on alkanut pelottaa. Että mitä jos homma ei toimikaan, siinä jää pahasti tyhjän päälle vieraassa kaupungissa?
Minulla vähän sama tilanne, eli takana kaksi eroon päättynyttä avoliittoa ja samalla myös purkautunutta kihlausta.
Viime kesänä tapasin nykyisen kultani ja ensi kesänä olisi tarkoitus laittaa hynttyyt yhteen.
Olen yhteen muuttamisesta innoissani, mutta haikeutta kieltämättä on ilmassa, koska muuton myötä myyn omakotitaloni, jätän kotikaupunkini ja kaiken ns. tutun ja turvallisen. Olemme miesystäväni kanssa kumpikin yksinhuoltajia, joten se, että muutamme yhteen, tarkoittaa samalla myös sitä, että myös lapsilla on paljon totuteltavaa; ei pelkästään uuteen aikuiseen, vaan myös siihen, että saman katon alla onkin yht´äkkiä toinen lapsi jakamassa huomiota.
En kuitenkaan ole päätöksestämme epävarma, sillä uskon ja toivon, että ratkaisumme on oikea. Haluamme elää perheenä ja tehdä töitä sekä avoliittomme toimivuuden että koko konkkaronkan hyvinvoinnin eteen.
Eli sinullekin toivotan rohkeutta mennä eteenpäin, koska kuitenkin kerroit rakastavasi ja haluavasi muuttaa rakkaasi kanssa yhteen.
Haikeus karisee varmasti ajan myötä ja elämässä usein on niin, että on luovuttava jostain entisestä, että uudelle elämälle tulee tilaa.
Kiva huomata, että muillakin on vastaavanlaisia mietteitä. Rakkaudesta huolimatta on se tietynlainen haikeus. Mutta muuttopäätökset on jo viime vuoden puolella tehty eikä minulla se kaduta yhtään. Ihana aloittaa uusi lehti elämässä. Kuten kirjoititkin haikeus kaikkoaa pikkuhiljaa. Kai se vaan on niin että näin vanhempana ei ole enää sitä heittäytymiskykyä kuin joskus nuorena on ollut. Odotan kuitenkin innoissani kevättä ja sitä että saa olla kullan kainalossa muulloinkin kuin vain kerran kahdessa viikossa :-)