Joskus sanotaan, että kun rakastuu, niin siitä toisesta tulee maailman täydellisin ja ihanin ihminen.
Ehkä joo, mutta ainakin minulla homma on iän myötä lieventynyt ja paljon. Rakastan niin, että sydämeen sattuu, mutta kohde on kaikkea muuta kuin täydellinen. Siltikin sitä rakastaa krapula-aamuinakin ja silloin, kun sen kanssa riitelee jostain ihan typerästä asiasta. Ja jopa silloin, kun se kuolaa jotain Pamela Andersonia tai katsoo intona Pussycat Dollsien videota.
Miten teillä? Tekeekö rakkaus sokeaksi ja laittaa ruusunpunaiset lasit nenälle, vai ihmettelettekö joskus itsekin, että miksi hitossa sydän juuri tuolle tollelle sykkii?
Ehkä joo, mutta ainakin minulla homma on iän myötä lieventynyt ja paljon. Rakastan niin, että sydämeen sattuu, mutta kohde on kaikkea muuta kuin täydellinen. Siltikin sitä rakastaa krapula-aamuinakin ja silloin, kun sen kanssa riitelee jostain ihan typerästä asiasta. Ja jopa silloin, kun se kuolaa jotain Pamela Andersonia tai katsoo intona Pussycat Dollsien videota.
Miten teillä? Tekeekö rakkaus sokeaksi ja laittaa ruusunpunaiset lasit nenälle, vai ihmettelettekö joskus itsekin, että miksi hitossa sydän juuri tuolle tollelle sykkii?
Vastaukset 17
Vanhimmat
vain naisilla alapää ohjaa yläpäätä.
että ymmärsinkö oikein...
Oletko itse mies vai nainen?
Minulla on sellainen mielikuva, että tuo on tyypillisempää naisille. Naiset tuntuvat omistautuvan parisuhteelle enemmän kuin miehet. Harvoin miehet tuntevat uhrautuvansa puhumattakaan, että tekisivät sitä mielellään.
Harvoin esimerkiksi kuulee miehen suusta, että naisystävä on maailman kaunein. Milloin olet kuullut, että mies hylkää oma-aloitteisesti kaverinsa perheensä eteen? Tai milloin kunnianhimoinen mies oma-aloitteisesti vähentää ylitöitään naisen vuoksi?
Miehet tuntuvat uskovan (minä muiden mukana), että elämän voi jakaa eikä esimerkiksi naisystävää ja ystäviä haluta pistää tärkeysjärjestykseen. Miksi pitäisikään, eiväthän ne kilpaile vaan täydentävät toisiaan. Naiset kilpailuttavat itsensä mielessään ja tuntevat usein jäävänsä alakynteen.
Eikä naisen tarvitsekaan olla täydellinen. Riittää vallan mainiosti, että se on paras juuri minulle.
se täydellisyyden näkeminenkö?
Jaa, voi olla. Ainakin sen allekirjoitan, että naisilla on tendenssi uhrata enemmän parisuhteen eteen.
Tuo "paras mulle" -teoria pätee minuunkin, joskin en tässä nykytilassa sitäkään täysin omakseni koe, siis suhdetasolla. Ei tämä ole paras mahdollinen suhde, mutta toistaiseksi paras mahdollinen mies (ehkä... :D) ja siksi se tuntuu vaivan arvoiselta. Ainakin nyt.
miksi kaveri pitäisi hylätä perheen eteen???
"Ei tämä ole paras mahdollinen suhde, mutta toistaiseksi paras mahdollinen mies (ehkä... :D)"
kuvio menee niin että ennen kliimaksia, mies panostaa kunnolla ja perusteellisesti, mutta sen jälkeen mies huomaa että onhan niitä muitakin asioita, joita pitää hoidella -- tämä siis tällaisella kuvainnollisella rakkauden tasolla ajateltuna, ettei tulisi mitään vääriä käsityksiä...
Juuri noin siinä käy..Ei ole reilua.Mut kai ne lasit ajan myötä tummuu, jos liikaa paskaa niille heitetään. Mutta joo, rakkaus on tyhmä, sokea, kuuro.
aikaa kuluu, ikää karttuu ja kokemus opettaa. :)
en lähde allekirjoittamaan :D ikää on jo jonkun verran, ja kokemuksiakin melkeinpä liikaa..Mut jospa sitä oppii..sit eläkkeellä on aikaa opetella :D
Tässä oma väännös kirjasta, jota sattumoisin lueskelen:
Mitä etsimme rakkaudesta, intiimissä suhteessa, on ensisijaisesti omakuvan vahvistamista. Ei ole niinkään kyse siitä että rakastaja yliarvioi tai edes idealisoi rakastettunsa. Rakastettu, joka jatkuvasti kuulee olevansa parempi ja jatkuvasti kokeen ristiriidan tämän ja todellisuuden välillä, kokee tämän melko epämiellyttävänä, ainakin pitemmän päälle.
… no tiedä häntä, onko tästä mitään iloa kenellekään varsinkaan rakkaudessa, sillä rakkaus on paradoksi johon ei ole ratkaisua, mutta joka vain täytyy elää läpi, kun kohdalle sattuu.
Jos joku tunnistaa tuon käännelmän alkuperäisen kirjoittajan, niin sitten on sangen sivistynyt, mutta tuskin rakkaudessaan viisaampi, tai edes vähemmän sokea. Oikeastaan mitä enemmän rakkautta miettii ja (ehkä) ymmärtää, sitä monimutkaisemmiksi sen paradoksit käyvät ja sitä mahdottomammaksi käy sen ymmärtäminen.
mr. Alberoni.
mutta väliäkö sillä, sillä meillähän on
tuo ohikiitävä ikuisuus, tuo ainutkertainen, mutta ope(te)ttava, tuo jota ei voi sanoin kertoa, mutta joka on kaikkien kirjojen sisältö, tuo yksinkertaistettu elämän tarkoitus...
rakkaus teki tepposet ja käy tam tam...
että pakko siinä on olla joku totuuden siemen.
Kuurosokeudesta voi oppia pois, mutta daijuus säilyy.
Mun mielestä ihastuminen aiheuttaa sen täydellisenä näkemisen ja rakastuminen taas tukee tätä ihastumista niin, että vaikka alkaa nähdä niitä 'vikoja' toisessa niin niistä ei välitä, vaan itse opettelee elämään niiden toisen vikojen kanssa.
Jotta se rakastaminen on tavallaan sopeutumista.
Tottahan rakkaus aina jossakin määrin sokaisee, mutta mitäs sitten, kun ei enää ( hmm,siis tavallaan) edes kunnolla muista, milloin viimeksi olis kunnolla ollu rakastunut.(?)
Kyllähän mäkin nyt esim. sitäkin yhtä taannoista suoraselkäistä & miehekästä I:lla alkavaa miestä välillä mietin. Mietin sitä, miksei mulla ollu munaa lähteä edes treffeille.:/ Muka ajanpuute syynä...
Mutta elämä on.
...kertoilemaan omia mielipiteitäni, niin 78,4% palstan naisista olisi sitä mieltä, että mä en ole koskaan rakastunut. Rakkaudessakin tuntuu tuo vähäinen järki vievän voiton, vaikka se tunnepuolella sattuisi kuinka.