Vanhemmillani on ollut 17 vuoden myrskyisä suhde. Mukaan on mahtunut kaikki mahdollinen masennuksesta perheväkivaltaan, itsemurhayrityksiin ja vakavista sairauksista jatkuvaan on-off-suhteeseen ja onnellisiin päiviin. En ole koko 16-vuotisen elämäni aikana nähnyt heidän halaavan/ osoittavan hellyyttä toisiaan kohtaan.
Äitini on minulle kaikki kaikessa. Hän sairastaa tällä hetkellä jotain omituista sairautta, lääkäritkin ovat ymmällään, ja kipujen vuoksi hänellä on äärimmäisen kovat lääkitykset. Isäni on usein poissa, hän käy töissä, opiskelee ja loppuajan tapaa kavereita, vaikka hän on yrittänytkin parantaa tapojaan viimeaikoina. Hän on varsinainen mies, joka ei kykene kommunikoimaan ja jonka ego ei kestä parisuhdeterapiaa. Maahanmuuttajana hän vetoaa aina oman kotimaansa tapaan, jossa miehet hengailevat kaupungilla vuorokauden ympäri kavereidensa kanssa ja naiset hoitavat kotia.
Tällä hetkellä äitini on väsynyt tähän kaikkeen. He riitelevät nykyään aika harvoin, sillä äitini on niin väsynyt ja isäni ei kuuntele/vierittää kaiken äitini niskoille.
Haluaisin että äitini on onnellinen, mutta tiedän, että tässä tilanteessa se ei ole mahdollista. Jokin vanhempiani kuitenkin vetää yhteen, sillä he ovat edelleen yhdessä, vaikkakin eronneita. Heissä on kuitenkin niin paljon hyvää, etenkin äidissäni, ja tietenkin myös isässäni, kunhan sitä hieman kaivelee.
Kuuntelin eilen äidin ja isän riitelyä, ja äitini sanoi, että jonain päivänä hän aikaa vain lähteä ja jättää meidät isälleni. Meinasin oksentaa pelkästä ajatuksesta, että äiti ei olisikaan jonain päivänä kotona.
Omalle luonteelleni en voi mitään - ymmärrän hyvin, että tämä on vanhempieni asia, mutta en voi vain katsoa sivusta. En pysty enkä halua puhua aiheesta ystävieni kanssa. Haluan vain apua vanhemmilleni, jottei minun tarvitse menettää yöuniani ja pilata opiskeluitani murehtimiseen.
Mihin tahoon voin tässä asiassa ottaa yhteyttä?
Äitini on minulle kaikki kaikessa. Hän sairastaa tällä hetkellä jotain omituista sairautta, lääkäritkin ovat ymmällään, ja kipujen vuoksi hänellä on äärimmäisen kovat lääkitykset. Isäni on usein poissa, hän käy töissä, opiskelee ja loppuajan tapaa kavereita, vaikka hän on yrittänytkin parantaa tapojaan viimeaikoina. Hän on varsinainen mies, joka ei kykene kommunikoimaan ja jonka ego ei kestä parisuhdeterapiaa. Maahanmuuttajana hän vetoaa aina oman kotimaansa tapaan, jossa miehet hengailevat kaupungilla vuorokauden ympäri kavereidensa kanssa ja naiset hoitavat kotia.
Tällä hetkellä äitini on väsynyt tähän kaikkeen. He riitelevät nykyään aika harvoin, sillä äitini on niin väsynyt ja isäni ei kuuntele/vierittää kaiken äitini niskoille.
Haluaisin että äitini on onnellinen, mutta tiedän, että tässä tilanteessa se ei ole mahdollista. Jokin vanhempiani kuitenkin vetää yhteen, sillä he ovat edelleen yhdessä, vaikkakin eronneita. Heissä on kuitenkin niin paljon hyvää, etenkin äidissäni, ja tietenkin myös isässäni, kunhan sitä hieman kaivelee.
Kuuntelin eilen äidin ja isän riitelyä, ja äitini sanoi, että jonain päivänä hän aikaa vain lähteä ja jättää meidät isälleni. Meinasin oksentaa pelkästä ajatuksesta, että äiti ei olisikaan jonain päivänä kotona.
Omalle luonteelleni en voi mitään - ymmärrän hyvin, että tämä on vanhempieni asia, mutta en voi vain katsoa sivusta. En pysty enkä halua puhua aiheesta ystävieni kanssa. Haluan vain apua vanhemmilleni, jottei minun tarvitse menettää yöuniani ja pilata opiskeluitani murehtimiseen.
Mihin tahoon voin tässä asiassa ottaa yhteyttä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jumalaan, ja muihinkin auttaviin tahoihin. Ja tulos on joka taholta aivan samalla tasolla.
Mutsis on vain nokittanut isälles. Ei se ole oikeasti lähdössä.
Voit tietty jutella mutsis kanssa, ja tehdä varauksen, että haluut sit sen mukaan, ainakin. Ehkäpä mutsiskin osais sitten avautua hiukka sinullepäin omissa oloissaan.
Ihmisen tulee hermostuksissaan aina sanottua kaikenlaista, joista sitten pieni osa toteutetaan. Suurin osa on jo unohduksissa. Voi, minäkin olen sanonut, vaikka mitä, onneksi lapsenikaan eivät ole tilille siitä vetäneet.
(loppukevennykseksi muutamia esimerkkejä....
Tytär oli 12v kun hän kerran automatkalla mietteliäänä kysyi, että äiti: missä/tai mikä se kimppu on? olin äimänkäkenä????? No kun sä aina sanot, että jos ei olla kunnolla, niin käyt kimppuun.
No hyvää tässä ehkä oli se, ettei lapsi siis vieläkään tiennyt, missä se kimppu on.
Eli ovatko he eronneita vai eivät? Joka tapauksessa, kuten itsekin totesit, asia ei kuulu sinulle. Et pysty korjaamaan vanhempiesi välejä, eikä se ole sinun tehtäväsi. Voit kertoa vanhemmillesi mitä ajattelet heidän suhteestaan. Voisi olla heille ihan tervettä välillä katsoa asioita sinun näkökulmastasi. Olet jo 16-vuotias, joten oma elämä on sinulla ihan nurkan takana. Keskity rakentamaan omaa elämääsi ja viemään sitä eteenpäin. Et kertonut onko sinulla pienempiä sisaruksia. Mutta omista asioistasi voit kertoa esim. koulukuraattorille tai koulupsykologille.
Siis, eronneita, ja kumminkin yhdessä. Meillä sama tilanne. (meillä tää toimii hyvin)
Voi vitsit, kuinka tulikin viestiäsi lukiessa oma nuoruus mieleen. Meillä äiti on äärimmäisen ihana ja hyvä ihminen. Paras ystäväni nyt aikuisiällä! Isäni on on/off-alkoholisti ja oikeastaan aika huono isä. Koskaan ei muista kuinka vanha olen ja aina kysellyt kouluaikoinani, että monennella luokalla ole. Häntä ei kiinnostanut... Äitini ja isäni riidat olivat välillä karmeita kuunnella. En heitä siitä syytä, että jouduin kuuntelemaan. Ei kukaan ole täydellinen vanhempi. Joskus uhkasin itse lähteä kotoa pois, kun riita tuli rahasta, jotta olisi yksi suu vähemmän ruokittavana. Tämä yleensä avasi vanhempieni silmät olennaiseen. Äitini pyysikin välillä anteeksi, että jouduin osalliseksi heidän riitoihinsa. Nuorempana juttelin aina asiat halki äidin kanssa. Uhkasin jopa vaihtaa nimeäni, koska häpesin isääni. Tähänkin äiti olisi suostunut, hän oli mahtava tuki vaikka itselläänkin oli vaikeaa...
Pakko vielä tähän sanoa, että nyt olen onnellisessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa, jolla samankaltainen perhe. Hän ymmärtää minua äärimmäisen hyvin =) Nykyäänkään en siedä jos muut riitelee, minua alkaa ahdistaa kamalasti. En myöskään tykkää katsella miestäni, jos hän on humalassa, kun sitten muistuttaa isääni. Tämmöisiä "oireita" jäi aikuisikään...
Sinulle haluan lähettää tsemppiä! Et voi parantaa vanhempiesi liittoa, mutta voit parantaa omaa oloasi juttelemalla äitisi kanssa asiasta. Käsittele asiat nyt kun ne on vielä ajankohtaisia, niin ne eivät jää kalvelemaan aikuisiällä. Vaikka kuinka haluatkin ajatella vanhempiasi, niin ensisijaisesti sinun tulee huolehtia itsestäsi, varsinkin jos vanhempasi ovat väsyneitä. Parhaiten heitä autat olemalla itse vahva, kliseistä, mutta totta!!
Ulkopuolista apua saat sosiaalitoimesta, mutta he eivät aina ymmärrä asian todellisia puolia, heistä voi olla ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Itse puhuin kouluterveydenhoitajallekin. Koulun terkka voi sinut ohjata vaikkapa nuorisopsykologille, joka auttaa sinua!