Mieheni petti minua vuosia, vuosia sitten lapsuudenystävänsä kanssa (nainenkin oli naimisissa). Odotin nuorimmaista lastamme pettämisen aikoihin ja sain tietää pettämisestä vasta suhteen loputtua ja olin paljastumisen aikoihin jo palannut äitiyslomilta töihin. Olen hyvin toimeentuleva, koulutettu nainen ja tietysti ensimmäinen ajatus järkytyksen keskellä oli ero ja mahdollisimman nopeasti. Siinä vaiheessa parhaat ystäväni kehottivat käymään asian ensin miehen kanssa läpi. Koska mieheni ei halunnut erota ja itse olin elämäni kriisissä, päätin odottaa muutaman kuukauden. Tein itselleni suunnitelman. "Jos elämä ei ota helpottuakseen, otan eron lokakuun lopussa".
Olimme mieheni kanssa pettämisen aikoihin olleet naimisissa viitisentoista vuotta. Elämä oli mennyt tyypillistä latuaan. Avioliitto, lasten hankintaa, töitä ja lastenhoitoa. En ole varsinainen emotyyppi, mutta töiden jälkeen tärkeysjärjestyksessä lapset tulivat toisena. Silti en kyllä koe laiminlyöneeni miestäni enkä voi edes jälkeenpäin ajatella toimineeni väärin. Mieheni kuitenkin koki jääneensä yksin ja suhde tuohon lapsuudenystävään alkoikin uudelleen lämmeeneenä ystävyytenä ja muuttui satunnaiseksi seksiksi. Me asumme eri paikkakunnilla, joten suhde ei ollut mitään jokapäiväistä soittelua tai viikottaista tapailua.
Kun suhde sitten paljastui, puhuimme varmaan puolen vuoden sisällä enemmän kuin moniin vuosiin yhteensä. Meillä oli ollut aiemminkin -myös suhteen aikana - aktiivinen seksielämä, mutta se oikeastaan vain parani ja tahti tiivistyi tuo kriisin aikana. Suhteemme alkoi uudelleen, muttei kuitenkaan puhtaalta pöydältä, koska pettäminen painoi pahasti suhdetta henkisellä puolella. Välillä oli tosi hyviä hetkiä ja välillä tosi huonoja hetkiä. Mutta niinpä se taitaa olla kaikilla.
Käyn aina välillä kurkkimassa tällä palstalla ja aika suuri osa kirjoituksista on erittäin mustavalkoisia. "Jätä pettäjä", "joka kerran pettää, pettää aina uudelleen", "pettäjä rakastaa kakkosta, mutta jää talon/lasten vuoksi vaimon luo". Pettämistapauksilla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta elämä ei ole mustavalkoista eikä pettämistapaukset toistensa kopioita. Tosiasiahan on, että vaikka petetty jättäisi pettäjän, petetty on petetty myös eron jälkeen. Petetyksi tulemisen kanssa on opittava elämään, vaikka eroaisi. Suosittelen kyllä kaikille lämpimästi, että kävisitte pettämisen läpi tavalla tai toisella. Se helpottaa elämän jatkumista joko eron jälkeen tai puolison kanssa.
Odotin pitkään, että elämä palaisi ennalleen ja tapahtuneen voisi pyyhkäistä pois. Tajusin, että tulen muistamaan mieheni teon aina ja tuskin erokaan sitä pois pyyhkäisee elämäni kartalta. Tietty keveys suhteestamme on kadonnut. Jos mieheni uusisi tekonsa, tiedän täsmälleen miten toimin. Kerran voin antaa anteeksi ja ajatella tapahtuneen ajautumisena. Elämämme ei ole täydellistä parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen, mutta suhteemme toimii. Pärjäisimme varmaan tahoillamme eronneinakin, mutta tämä ratkaisu tuntuu tässä vaiheessa oikealta. Jotenkin on mukava tunne, että avioliittomme on kestänyt yhden todella ison ylämäen.
Olimme mieheni kanssa pettämisen aikoihin olleet naimisissa viitisentoista vuotta. Elämä oli mennyt tyypillistä latuaan. Avioliitto, lasten hankintaa, töitä ja lastenhoitoa. En ole varsinainen emotyyppi, mutta töiden jälkeen tärkeysjärjestyksessä lapset tulivat toisena. Silti en kyllä koe laiminlyöneeni miestäni enkä voi edes jälkeenpäin ajatella toimineeni väärin. Mieheni kuitenkin koki jääneensä yksin ja suhde tuohon lapsuudenystävään alkoikin uudelleen lämmeeneenä ystävyytenä ja muuttui satunnaiseksi seksiksi. Me asumme eri paikkakunnilla, joten suhde ei ollut mitään jokapäiväistä soittelua tai viikottaista tapailua.
Kun suhde sitten paljastui, puhuimme varmaan puolen vuoden sisällä enemmän kuin moniin vuosiin yhteensä. Meillä oli ollut aiemminkin -myös suhteen aikana - aktiivinen seksielämä, mutta se oikeastaan vain parani ja tahti tiivistyi tuo kriisin aikana. Suhteemme alkoi uudelleen, muttei kuitenkaan puhtaalta pöydältä, koska pettäminen painoi pahasti suhdetta henkisellä puolella. Välillä oli tosi hyviä hetkiä ja välillä tosi huonoja hetkiä. Mutta niinpä se taitaa olla kaikilla.
Käyn aina välillä kurkkimassa tällä palstalla ja aika suuri osa kirjoituksista on erittäin mustavalkoisia. "Jätä pettäjä", "joka kerran pettää, pettää aina uudelleen", "pettäjä rakastaa kakkosta, mutta jää talon/lasten vuoksi vaimon luo". Pettämistapauksilla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta elämä ei ole mustavalkoista eikä pettämistapaukset toistensa kopioita. Tosiasiahan on, että vaikka petetty jättäisi pettäjän, petetty on petetty myös eron jälkeen. Petetyksi tulemisen kanssa on opittava elämään, vaikka eroaisi. Suosittelen kyllä kaikille lämpimästi, että kävisitte pettämisen läpi tavalla tai toisella. Se helpottaa elämän jatkumista joko eron jälkeen tai puolison kanssa.
Odotin pitkään, että elämä palaisi ennalleen ja tapahtuneen voisi pyyhkäistä pois. Tajusin, että tulen muistamaan mieheni teon aina ja tuskin erokaan sitä pois pyyhkäisee elämäni kartalta. Tietty keveys suhteestamme on kadonnut. Jos mieheni uusisi tekonsa, tiedän täsmälleen miten toimin. Kerran voin antaa anteeksi ja ajatella tapahtuneen ajautumisena. Elämämme ei ole täydellistä parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen, mutta suhteemme toimii. Pärjäisimme varmaan tahoillamme eronneinakin, mutta tämä ratkaisu tuntuu tässä vaiheessa oikealta. Jotenkin on mukava tunne, että avioliittomme on kestänyt yhden todella ison ylämäen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
ei enää petä ja tsemppiä!
Minulla oli kanssa pitkä parisuhde ja erosin,sillä salasuhde jatku ja jatkuu vieläkin mutta ei salaisena eli saman kanssa.
Kovaa oli elää pettäjän kanssa,eikä ollut ensimmäinen kerta että jouduin petetyksi.
Vielä eronkin jälkeen olen käsitelly ja kieriskelly tuskissani,teinkö oikein.
Nyt tuntuu että,oliskiko ollut sittenkin parempi kun olisin kestänyt vaan aviossa sen pettämisen sillä ei ole hyvä elää yksinkään.
Toisaalta,olen kyllä valmis aloittamaan uuden ihmis-suhteen ja unohtamaan menneet.
Vaikeaa on tekee niin tai näin mutta eiköhän se tästä taas,nyt ei ainakaan kukaan petä minua.
oli myös väkivaltaa ja se olikin ehkä lopulta se ratkaisevin syy avioeroon.
Niinhän se on, että aikuinen ihminen joutuu tekemään ratkaisuja tilanteessa, jossa ei ole yhtä ainoaa selkeää hyvää vaihtoehtoa. Ja niiden päätösten kanssa on elettävä katumatta, koska eihän sitä toisenkaan vaihtoehdon lopputulemaa tiedä. Mieheni pettämiseen saakka elin "viitoitetulla polulla" eli menin eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Nyt tiedän, että minusta riippumattakin tulee muutoksia ja toisaalta sen, että elämässä ei ole yhtä ainoaa oikeaa rakkautta, ratkaisua tai vaihtoehtoa.
Sitä kun on ollut naimisissa noinkin kauan ja on lapsia niin pettämisen antaa tulla ja mennä pois sillä yhdessä kun asiat laitetaan kuntoon puhumalla niin aina hyvä ratkaisu tulee Minullekin aikoinaan kävi samoin , Jäin suhteeseen lapsien takia ja rukoilin joka iltarukouksessani ,ettei mieheni pettäisi enää ja hän rakastaisi vain minua ja lapsiaan .Rukouksiini kyllä vastattiin ,mutta vasta sitten ,kun olin yksin kämpässäni ja lapset maailmalla. Nyt elän päivä kerrallaan ja olen onnelinen ,että en hätiköinyt vaan katsoin sen elämän loppuun. Niin olen onnellinen siitäkin ,että mies todellakin rakastaa minua vieläkin rukouksista huolimatta ,jotka olen jättänyt siltäosin pois.Eroon halusin tunteitteni takia sillä aika toi tullessaan tunteen, miksei minullakin voi olla muita miehiä ja kokeilla sitä mitä en voinut aviossa kokeilla ja et tämähän on vaan elämää, minkä minun on elettävä ei kukaan muu ..
kirjoituksesi on kuin omani toistoa, nuorin lapsemme oli tuolloin 4,5 vuotias kun suhde alkoi( mielestäni elämämme oli kohdallaan ei riitoja ja muutenkin elämämme meni omissa uomissaan pienten lasten vanhempina ja urheilun merkeissä (toinen pojistamme oli aloittanut urheiluharrastuksen 1998)isän aika meni aika paljon hänen kanssaan sielä.
kun sain mieheni kiinni uskottomuudesta (jota oli kestänyt kaikkiaan noin 6 vuotta saman naisen kanssa)niin päätin että tämä nainen ei tule viemään miestäni ja lapsiltani isää,( tämä oli ensi reaktioni asiasta),silloin en tiennyt kuinka kauan suhde oli jatkunut.olimme olleet naimisissa siinä vaiheessa kun suhde alkoi noin 13 vuotta nyt olemme olleet naimisissa 19 vuotta kun hän jäi kiinni.
olin jättänyt edellisenä vuonna vakituisen työpaikkani ja jäänyt yhteisestä sopimuksestamme kotiin hoitamann lapsiamme.
Mieheni sanoi samaa kun sinunkin miehesi, että ei saanut tarpeeksi huomiota meillä sanoi vielä sen syyksi ettei seksi elämämme ollut niin kovin aktiivista hän olisi halunnut ennemmän kun minä, mutta minusta nyt näin jälkeenpäin on tuntunut siltä että mieheni huomioi minua vaan silloin kun hän halusi seksiä ja kun taas minä olisin halunnut muutenkin huomiota kun vaan sängyssä( eili hän lähestyi vaan silloin kun hänen teki mieli eikä juuri muuten)
Nyt seksi elämämme on ollut huomattavasti aktiivisempaa kun aiemmin,( en tiedä johtuuko siitä,että ei mieheni ainakaan pääse sanomaan uudelleen,että tämä ajoi ulkopuoliseen suhteeseen vai onko jotain muuta tapahtunut, mieheni kylläkin huomioi myös minua enenmän kun aikoihin - huonoko omatunto asioista mitä on tapahtunut?
Tämä nainen asuu myös muualla paikkakunnalla, oli naimisissa ja perheellinen.( nyt on asumuserossa miehestään, mies haki eroa, nainen on todella katkera niin miehelleni kun myös x-miehelleen - miehelleni sen vuoksi kun hän meni mukamas kertomaan minulle kenen kanssa oli pettänyt- sain tämän kylläkin kiinni puhelimen kautta ja selvitin kenelle numero kuuluu ja käräytin hänen miehelleen hänet, sehän oli sitten heidän asiansa miten uskottomuuden selvittivät-miehen kanssa olen ollut myöhemminkin yhteydessä hän ei ole minulle katkera vaan on sanonut olevansa helpottunut kun kaikki on nyt ohitse (ja kun hän on muistellut vuosia kuinka hänen vaimonsa on valehdellut hänelle menonsa milloin minnekkin ja milläkin verukkeella- vaimolla oli mieheni lisäksi muitakin suhteita)
Tapaamisia mieheeni oli myös satunnaisesti noin 2-3 kertaa vuodessa, viikottaisia puhelin soittoja ja sähköposteja kylläkin oli.Tapailivat milloin missäkin laivalla, hotellissa ja nainen tuli tapaamaan miestäni myös kotipaikkakunnallemme.
Mieheeni suhde on nyt poikki se ei ainakaan jatku.
Suhteemme mieheni kanssa on ajoittain todella hyvin ja taas välillä tulee todella huonoja aikoja kun minulle tulee huono ole tapahtuneesta ja rupean miettimään asioita mitä ja miksi näin pääsi meille tapahtumaan.
Asioista olemme puhuneet samalla tavoin todella paljon mieheni sanookin, että vieläkö tästä pitää puhua, mutta aina tulee jotain uutta minkä haluaa saada selville.
Olemme käyneet perheteraupeutin juttusilla muutaman kerran,joka on kyllä selvittänyt meidän asioita, mutta hän sanoi tämän olevan pitkän prosessin ennen kun pääsee tästä ylitse ja koskaan se ei tule kokonaan unohtumaan,vaan sen kanssa pitäisi tulla elämään( olemme nyt ainakin päättäneet jatkaa avioliittoamme, mutta saa nähdä kuinka sitten tulee käymään).
Sen olen miehelleni tehnyt selväksi,että jos ja kun hän pettää uudelleen (kun saan hänet kiinni) niin silloin hän saa lähteä heti silloin hän on tehnyt todellisen valintansa perheemme ja toisen naisen välillä)
Voisitko kertoa kuinka kauan tästä teidän tapauksestanne on kulunut?
Onko asia sinun mielessäsi kuinka usein?
Minkälaisen mielialan se tuo sinulle silloin kun se tulee uudelleen esille?
Itselläni on ollut siitä asti unettomuutta aika ajoin ja olen varmaankin jollain lailla masentunut mikään ei innoista kotityöt jää aivan retuperälle teen vaan sen mikä on pakko.
Viimeviikolle isäni kysyi minulta olenko kipeenä kun kuljen saali niskassa keskellä päivää ja mikään ei innosta
Mitä tulee tähän sinun isoon ylämäkeesi niin meillä niitä on ollut useammpia, ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen heti kaksi, mikä kanssa koetteli liittoamme ja monen liitot on niihin kaatuneetkin, mutta siitä selvisimme ja onemme selvinneet kun ne jatkuu vieläkin eikä tule koskaan päättymään meidän osalta.
Selvisimme pahasta autokolarista 2003( meidän kaikkien pitäis olla poliisin mukaan kuolleita sen mukainen oli ilmalentomme)
Lasten koulut ei ole menneet niinkuin normaalisti menee niissä on ollut ja on ongelmia.
Ja nyt sitten vielä tämäkin.
Jos näistä kaikista selviää niin pitää kyllä olla suojeluksia muualta, mutta aika näyttää miten viimeisen kanssa käy
Tulipas vuodatettua ei siitä pitänyt tulla näin pitkää
Nelisen vuotta on aikaa siitä, kun pettäminen paljastui. Muistan asian päivittäin, mutta tunnemyrskyjä asia ei minussa kovinkaan paljon herätä enää. Jos luen vaikka lehdistä uskottomuudesta, tunnen myötätuntoa petettyjä kohtaan. Ihan samalla tavoin pystyn samaistumaan keskenmenon kokeneisiin, koska siitäkin on kokemusta, mutta sekään ei saa sydäntä enää hakkaamaan tai itkemään.
Minulla meni varmaan noin puoli vuotta siihen, että palauduin edes toimimaan normaalisti pettämisen jälkeen. Kärsin aluksi univaikeuksista, haluttomuudesta tehdä samoja asioita kuin ennen. Hyvä kun sain ruokaa pöytään tarvittaessa, vaikka minua noin yleisesti ottaen voinee kuvata sanalla "aikaansaapa" ja tehokas. En pystynyt syömään, mikä tietysti teki hyvää linjoille. Puolisen vuotta pettämisen jälkeen sain varsinaisen tehopuuskan lähinnä oman elämäni suhteen. Tajusin, että voin alkaa elämään omaa elämääni, koska nuorimmainenkin pärjäsi jo isänkin kanssa. Aloitin uuden harrastuksen, lisäsin teattereissa käyntejä jne. En ole taloudellisesti riippuvainen miehestäni, mikä tietysti lisäsi tarmokkuuttani.
Mutta vielä pitkään tuon ensimmäisen puolen vuoden jälkeenkin uskottomuus tuli mieleeni ja sain asiasta jopa jonkinasteisia raivareita. Oikeastaan ainoa asia, joka harmittaa näin jälkeenpäin, on huutaminen ja riitely lasten kuullen. Asia oli suorastaan tuskainen parin vuoden ajan.
Joku kirjoitti tässä ketjussa, että aiemmin oli me, nyt minä ja hän. Meillä on ihan sama tilanne. Ennen pettämistäkin oli huonoja hetkiä ja aikoja, mutta yhdessä jatkaminen oli kuitenkin jotenkin itsestään selvää. Todennäköisesti mieheni ei ole halunnut erota missään vaiheessa, koska ero olisi ollut täysin mahdollista vaikkapa pettämisen aikoihin. Minun tilanteeni on kuitenkin toinen. Ero on todellinen vaihtoehto tänäänkin, jos jotain ikävää tapahtuu. Minun on vaikea kuvitella, että liittomme kestäisi enää pahoja kolauksia varsinkaan mieheni puolelta. Voisi jopa sanoa, että olen nyt terveellä tavalla itsekäs. Ilkeästi voisi ajatella minun olevan lievästi kyyninen. Elämää ei enää katsele ruusunpunaisten lasien läpi.
Mieheni logiikka pettämisessä oli sellainen, että hän helpotti sillä pahaa oloaan ja sai toiselta naiselta tukea. Hänellä oli vaikeuksia (pienten lasten lisäksi) töissä ja hieman oman terveytensäkin kanssa. Minusta mieheni oli yksinkertaisesti lapsellinen. Jos lähtee vaikeuksia kiertämään pettämällä, ajattele asioita kyllä todella lyhytnäköisesti. Mutta omasta mielestään mieheni teki miehen työn. Hänhän asetti perheen säilymisen kaiken edelle. Hänen piti vain saada oma elämänsä kuntoon, jotta jaksoi perhekuviota. Logiikassa oli vain se heikkous, että ensiksikään en halua olla se nainen, jota voi kestää vain toisen naisen avulla. Toisekseen kukaan ei muistanut kysyä minulta, millä ehdoilla haluan perheemme säilyvän. Näistä asioista on käyty monta keskustelua ja emme varmaan ole vieläkään täysin samoilla linjoilla, mutta kumpikin tekee kompromisseja ja suhde toimii.
"Ilkeästi voisi ajatella minun olevan lievästi kyyninen. Elämää ei enää katsele ruusunpunaisten lasien läpi."
Kovin samanlainen on meidän ajatusmaailma ja petetyksi tulemisen ja siitä eteenpäin selviämisen prosessi. Tiedän täsmälleen mitä olet käynyt läpi ja käyt vieläkin.
Väitän että pettäjä pettäessään ei kykene käsittämään edes vähän vertaa siitä tuskasta ja ahdistuksesta jota tuo teko aikaansaa omassa kumppanissa kun totuus paljastuu. Jos tietäisi etukäteen, voisi jättää pettämisen tekemättä. Väistämättä aviokriisi koskettaa myös sitä pettäjää, tuskin hänkään helpolla pääsee. Kaiken päälle kova syyllisyystaakka kannettavana, sitä taas me petetyt emme tiedä miltä se tuntuu. Ei varmaan mukavalta, sitä kun ei voi mitenkään puolustella tai sälyttää toiselle kannettavaksi.
Yhtä kaikki, pitkissä liitoissa on vaiheita ja aina kaikki vaiheet eivät ole mieluisia. Jos liitto selviää pettämisestä edes jotenkin hajoamatta, on se tänä päivänä aika kova saavutus. Tiedä sitten onko se hyvä vaiko huono asia? Se liiton säilyttäminen kaiken paskan jälkeen? Ehkä se olisi "luonnollinen" tilanne luopua koko liitosta ja siirtyä uuteen elämänvaiheeseen? Vaan kun asia ei ole niin yksinkertainen, on asoita ohessa jotka mutkistavat tilannetta huomattavasti. Lähinnä nyt lapset ja esim. velaton talous, joista joutuisi luopumaan eron tullessa. Ei kovin houkuttelevaa.
Se on järkyttävää huomata liki parinkymmenen aviovuoden jälkeen, että ehkä sittenkin tuli panostetuksi ns. väärään hevoseen. Sitä vaan, että elämän tärkein ihminen omaa kuitenkin niin erilaiset elämänarvot ja moraalin. Sitä kysyy itseltään, miten se pystyi menemään toisen sänkyyn?? Kotonakin sitä olisi saanut ja on saanut aivan riittävästi, koskaan ei pää ole ollut kipeä. Mutta ehkä se vieraissa käyminen sitten on jotain sellaista mitä kotoa ei saa?
On tämä elämä vielä aikuisenakin joskus kummallista, ehkä ihan kaikkea pskaa ei kuitenkaan olisi ansainnut mitä hän minulle järjesti. Kuitenkin ikäni ponnistellut yhteisen hyvän eteen, että perheellä olisi kaikki hyvin. Pettäminen on kohtuuton palkka siitä. Jos jotain on pielessä liitossa, olisi nyt vähintänkin kohtuullista nostaa ns. kissa pöydälle ja jutella asiat halki ensin. Eikä lähteä sooloilemaan. Mutta me ihmiset olemme kummallisia otuksia, jotkut vielä kummallisempia kuin toiset.
Tuntemukset ovat todella samoja. Avioliitto jatkuu.Tosin meillä oli vielä pidempi taival takanamme kuin 20v.
Se mitä ihmettelen vieläkin, että nainen, jonka kanssa mieheni petti, oli itse joutunut petetyksi ja tavallaan hylätyksi. Minä olin ulkopuolisena kuin jokin sijaiskärsijä, jonka oli määrä saada sama kohtalo.
Eroa ei tullut, ei meidän kummankaan tahdosta. En tiedä oliko se mukavuudenhalua, kulissien ylläpitämistä. Miehen sosiaalinen " asema" olisi madaltunut, jos olisi lähtenyt uuden mukaan. Ja uskonkin, että tämä ihminen ei olisi ollut mieheni kumppani, mikäli ero olisi tullut.
Suhde ei ole täysin ennallaan petoksen jälkeen.Asia on mielessä tämän tästä, minulla.
Pahimmman yli on selvitty. Keskinäinen kunnioituskin on palannut ja rakkaus ei ole missään vaiheessa kuolutkaan.
tuo kun kirjoitit, että sun mies ei haluaisi puhua enää tapahtuneesta, mutta sua ahdistaa lujaa aina välillä ja fundeeraat tapahtumia.
Kieriskelet mielikuvissa, mitä kaikkea sun miehes on sanonut sille ja mahtoiko se akka tehdä kaikkensa, jotta saisi sun miehes pysymään koukussa. Ja onko susta puhuttu pahaa.
Kaikki nää ajatukset, kuin mun elämästä.
Mulla pulpahtelee vieläkin (vuosi miehen pettämisestä) mieleen kysymyksiä, joita haluaisin esittää miehelleni. Mutta nyt en enää niitä esitä, kuin jos satun olemaan niin kännissä (jota nykyään sattuu enemmän, kuin ennen), etten voi vastustaa kiusausta.
Mies kysyi silloin vuosi sitten, kun kärähti, että vieläkö tästä pitää puhua...siis kuukausi tapahtuneen jälkeen...no huhhuh. No nyt on kulunut vuosi. Ja vieläkin on asioita, joita haluaisin puhua.
Mut olen jättänyt puhumisen ja kääntynyt sisään päin keskusteleemaan itseni kanssa.
Se voi olla kyllä tosi huono ratkaisu.
Olen alkanut lukea aiheesta. Suorastaan ahmin tekstejä parisuhteista ja tutkimustuloksia avioliitoista.
Ystävät ovat olleet mulle tosi tärkeitä.
Älä väheksy sitä, että voit jutella jollekin ulkopuoliselle. Se voi olla ainut tapa pelastaa totaaliselta hulluksi tulemiselta.
Olen itse palveluammatissa, kun kun pahin oli päällä, itkin asiakkaiden välissä. Siis hymyilin ja itkin vuorotellen.
Silloin pelkäsin todella, että tulen hulluksi.
Kotona näin mieheni haaveilevan katseen ja tiesin, ketä ajatteli.
LIsääkin pelastavia ajatuksia tässä tarjoan:
Lukekaa kirjallisuutta. Se tarjoaa esim luettavaa siitä, mitä voi ajatella, kun tuntuu, että elämä on liian raskasta. Kysykää vaikka kirjastonhoitajalta opastusta.
Mä sain apua niistä kirjoista.
Vaikka tulee petetyksi rankemman kautta, elämässä on silti paljon iloittavaa vielä. Olet kuitenkin ehkä melko terve? Melko viehättävä? Melko järjissäsi ja älykäs? Ainakin olet tunteva ihminen ja ehkäpä sulla on myös ihania lapsia?
Kaikista näistä voi iloita rankimmilla hetkillä.
Voimia kaikille kanssasisarille.
asioille loppupiste ja suuntautua tulevaan. Elämässsä tapahtuu paljon muutakin pahoja asioita. En tarkoita, etteikö pettämistä pidä käsitellä. Tottakai ja perusteellisesti. Niin perusteellisesti, että ei tarvitse kännipäissäänkään palata asiaan. Mutta on taito lopettaa, jos jatkaa yhdessä. Itse vihasin ja rakastin yhtäaikaa. Nyt elämme seesteistä ja mukavaa aikaa. En ole unohtanut, mutta en jankkaa ja kysele enää. Ei ole tarvetta.
Muutama kuukausi sitten paljastui, että miehelläni on ollut puolen vuoden suhde varattuun naiseen. Sillä hetkellä kun asia minulle paljastui, romahti koko maailmani, millään yhteisillä pelisäännöillä ei ollutkaan ollut miehelleni mitään merkitystä.
Varmaan suhteemme oli aikaa myöten arkipäiväistynyt ja itsekkin olin jo miehelleni puhunut, että pitäisi suhteemme tilasta keskustella. Mutta, mutta... tein aloitteen liian myöhään, hän oli tehnyt oman ratkaisunsa miten hoitaa suhdettamme.Tuo suhde on nyt päättynyt, mistä minulla ei tietystikkään ole 100% varmuutta, mutta olen päättänyt tässä asiassa uskoa miestäni.
Kuukausi "käryn" jälkeen lupasin miehelleni, että yritetään jatkaa liittoamme. Olemme keskustelleet suhteesta ja suhteestamme sekä käyneet perheterapiassa. Välillä tulee kuitenkin epätoivoinen olo, kun "suhde" on mielessä monta kertaa päivässä. Mies kulkee enemmän ja vähemmän pää painuksissa ja yrittää tukea minua. Omista tuntemuksistaan hän puhui ensimmäiset viikot, mutta nyt kun aikaa on kulunut enemmän hän ei niistä kovin halukas ole puhumaan, ajattelee ehkä että kertasanominen riittää.
Te joilla on samanlainen tilanne jo kauempana, kertokaa miten tämän oman epävarmuuden kanssa pärjää ja haalistuuko muistot ajan kanssa.
Aika lailla samanlainen tarina täälläkin.
N. 3 v sitten vaimo alkoi käyttäytyä oudosti, pienet mutta minulle paljon kertovat seikat kertoivat omaa kieltään missä mennään. Vaikka vaimo kiisti toistuvasti ja jyrkästi pettämisen, olin aivan varma että nyt valehtelee. Elämä oli aika ahdistavaa noina aikoina, varmaan hänellekin.
Pakko vaan oli asiat selvittää, koska koko perhe alkoi voida huonosti. Päätin että joko häippäsen kuvioista ja jätän naisen oman onnensa nojaan tai sitten selvitän totuuden. Päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun, en niinkään naisen vuoksi, vaan meidän keskenkasvuisen lapsen ja erittäin hyvässä kunnossa olevan talouden takia. No, kyllähän se on myönnettävä että tunteita vaimoa kohtaan oli paljonkin jäljellä, ei kait sitä muuten.
Kovan työn jälkeen sain aukottomat todisteet hänen sivusuhteilustaan, joka oli jo päättynyt silloin, mukamas... kävin jopa jututtamassa tätä kolmatta pyörää ja käynti oli sikäli onnistunut että sain sitä faktatietoa mitä olin kaivannut. Melko tuore parin lapsen isä ja jo eronnut... No, eihän siinä vaimolla enää mitään väittämistä ollut siinä vaiheessa kun kerroin käyneeni hänen petikaverinsa luona. Ei varmasti uskonut koskaan oikeasti kiinni jäävänsä, sen verran hölmistyntyt oli ilmeensä...
Siitä alkoi aikamoinen elämänvaihe sitten. Henkinen kärsimys ja etenkin omien elämässään pyhinä pitämien periaatteiden puntaroiminen. Olin päättänyt joskus aiemmin, että jos avioliitossa joudun siihen tilanteeseen että toinen pettää, niin liitto päättyy siihen. Nyt asia ei ollutkaan enää niin itsestäänselvä. Lähtemällä olisin joutunut luopumaan jokapäiväisestä lapseni elämästä sekä joutunut taloudellisesti ns. lähtöruutuun. Ikäviä asioita molemmat. Ja kumpaakaan en halunnut, siksi päätin yrittää meidän liiton korjaamista.
Nyt, vuosia kaiken jälkeen, voi jo sanoa että siitä elämänvaiheesta on selvitty. Asia ei enää paina niin rankasti kuin se painoi pitkän aikaa. Mutta edelleen kokemus elää jollain tasolla, siksi täälläkin palstailen satunnaisesti. Vaimo on parantanut tapansa, elämä vakiintunut jälleen, mitään syvempää selitystä en tapahtuneeseen saanut häneltä. Vain anteeksipyynnön yhden kerran kun tilanne oli synkimmillään. Ja kertoi ettei haluaisi erota kuitenkaan. Ehkä se johtui hänen lähestyvästä vaihdevuosi-iästään tms. en tiedä, ehkä se oli värin hakemista tylsään arkeen, en sitäkään tiedä. Sen vain tiedän että puhtain ja herkin vaihe meidän liitossa meni siinä samalla eikä koskaan enää palaa. Hymy ei ole enää niin herkässä, eikä nauru, kummallakaan. Sitä luulee tuntevansa toisen kaiken yhteisen eletyn elämän perusteella, ja sitten tällaisen esilletultua huomaa ettei tuntenut alkuunkaan.
Silti elämä ja avioliitto jatkuu. Erilaisena kuin ennen, mutta elämisen arvoisena kuitenkin. Kokemus on kuitenkin sellainen, ettei sitä voi suositella kellekään. Eli kannattaa hoitaa sitä liittoaan ajallaan niin hyvin, ettei löydä itseään vastaavasta jamasta. Tai, tuskinpa sekään mitään tapahtumia estää, ne tulee jos on tullakseen. Ja joo, olen nyt kuitenkin tyytyväinen siihen, etten jättänyt naista. Ehtiihän sitä vielä myöhemminkin, jos siltä tuntuu..
Aiemmin sitä ajatteli liitostaan ja kumppanistaan, että me. Nyt ajattelen että minä ja hän.
niin mikäli vaimosi vielä tekee saman niin pidä sinä lapset ja talo ja anna vaimon maksaa elarit. nykyään ei ole mikään itsestäänselvyys muutenkaan, että nainen ottaa/saa lapsien lähihuoltajuuden. se vain vaatii kovan kovaa vasten mieheltä, jos sinulla ei ole esim alkoholiongelmaa etkä koskaan ole lyönyt ja vaimo jää kiinni pettämisestä, niin minä ainakin näyttäsin ovea vaimolle heti. niinhän vaimotkin ovat toimineet kautta aikojen, nyt se on onneksi tasa-arvon myötä miehille mahdollista pistää pettävä puoliso yksin jatkamaan matkaansa.
SANOIT NIIN OSUVASTI HYMY EI OLE ENÄÄ NIIN HERKÄSSÄ. näinhän se on, kun saa takkiinsa ja joka päivä sitä kuitenkin mietti ja kauhea morkkis iskee itkuineen . tossa nainen kertoi kävelevänsä saali niskassa palellen ,tuttu tunne minullakin silloin ,kun mietin miten jaksan masennus kauden tullessa ja kun niitä tuli aina yksin ollessani ja kun huomasin kuinka mies otti minua silloin, kun hän halusi, tunteita ei koskaan näyttänyt . no silloin, kun joku oli kiinnostunut minusta ravintola tansseissa käydessämme ja nyrkki osui aina mustasukkaisuus kun yllätti hänet,sillai hän näytti kui välitti,mikä teki vain isomman reijän sydämeeni ja mieleeni,että lähden pois heti kun lapset ovat aikuisia .OPPI JA IKÄ KAIKKI. suhdetta ei voinut aikuis iässä jatkaa EI JAKSANUT, KAIKKI SE PAHA SISIMMÄS EIEI.NIIN RATKAISUT VOI TEHDÄ MYÖHEMMIN.
Hyvin kirjoitettu... Meillä päättyi pitkä avoliitto, johon lapsia ei siunaantunut. Näin jälkikäteen ajatellen ehkä se oli tarkoitettu niin..ehkä se oli myös painava tekijä siinä, että kahden vuoden pettämisen paljastumisen jälkeen päätin jatkaa elämääni yksin. Jos meillä olisi ollut lapsia, voisi tilanne olla hyvinkin toinen. Niin kauan kuitenkin puntaroin, pystynkö antamaan anteeksi ja jatkamaan elämää ilman kuluttavaa katkeruutta. Vai pitääkö minun lähteä, jotta vielä jonain päivänä kohtaisin ihmisen, jonka kanssa moraali ja arvomaailmat osuvat yksiin.
Kun emme saaneet lapsia (emme kyllä kovin kauan ehtineet yrittämään..) aloin miettiä kaiken jälkeen...haluanko enää tätä miestä lasteni isäksi ja aviomiehekseni? Jos mieheni arvot sallivat sen tason valehtelun, epärehellisyyden ja selkäänpuukottamisen...minkälaisen mallin hän lopulta antaisi lapsilleen? Ehkä kaukaa haettua, tai sitten ei. Olen paljon funtsinut tätä elämää yksin ollessani, miettinyt mitkä jäljet oman isäni pettämiskuviot ovat itseeni aiheuttaneeet. En tiedostanut sitä kuin vasta aikuisiällä, ja täysin vasta kun itse jouduin kokemaan petetyksi tulemisen tuskan.
Meilläkin toimi seksielämä hyvin, eikä ollut mitään suuria ongelmia suhteessa. Mies vaikutti aina aidosti rakastuneelta minuun. Hän ei vieläkään osaa sanoa syitä pettämiselle. Kyseessä oli nuoruusvuosien hoito, jonka kanssa kyllä suunniteltiin muutakin elämää. En tiedä oliko hän häntä hoidellut aiempienkin suhteiden aikana, enkä edes halua tietää.
Meillä ero oli lopulta valtavan riitaisa. Aluksi mies ymmärsi, jos en kykene jatkamaan suhdetta. Harkinta-aikani ja pariterapioiden jälkeen tein ratkaisuni, ja uskon sen olevan oikea tästä yksinäisyydestä huolimatta. Täytyy sanoa, että osviittaa päätöksentekoon antoi myös uskottomuutta käsittelevä kirjallisuus. Kun petettyjä oli haastateltu, onnellisimpia ja tyytyväisimpiä elämään olivat ne, jotka olivat lähteneet suhteesta pitkällinen työstämisen jälkeen, eläneet yksin, tavanneet uuden ihmisen henkisesti kasvaneina ja vahvistuneina..he olivat onnellisempia kuin vanhaan suhteeseen jääneet. Tutkimustulosten mukaan siis.
En ole enää katkera, mutta en voi koskaan unohtaa. Jos asialle olisi joku selkeä "syy", seksittömyys tms...mutta ei. Kun muutin pois, mies toivotti minulle että pala helvetissä. Kun jätin hänet sittenkin. Sen koommin hän ei ole minulle puhunut, eikä ottanut yhteyttä. Tällaista kohtelua on vaikea unohtaa, tuskin unohdankaan milloinkaan.