Olisin kiinnostunut tietämään miten teitä perheen nuorimpia kohdellaan? Itse olen viime aikoina ärsyyntyneenä herännyt huomaamaan että minuahan kohdellaan vieläkin kuin jotain teini-ikäistä. On jopa yksi lähisukulainen tunnustanut suoraan että pitää minua nuorempana kuin oikeasti olen. Joskus jopa äänensävystä tunnistaa että nyt puhutaan jollekin keskenkasvuiselle.
Asiaan saattaa vielä vaikuttaa se että minulla ei ole vielä lapsia enkä naimisissakaan ole (toisin kuin vanhemmat sisarukseni). Suhteessa olen hieman vanhemman miehen kanssa ja siitäkin kuulee ihmettelyä että mitä se sinussa nuoressa oikein näkee. Mielestäni en ole itse mitenkään edesauttanut asiaa, pidän itseäni ihan fiksuna, esim. seuraan maailman tapahtumia varmaan enemmän kuin koko muu perhe yhteensä. Siltikin huomaan ajoittain tiettyä ylihuolehtimista ja typeriä kysymyksiä elämääni liittyen, ihan kuin en itse osaisi järkeviä päätöksiä tehdä lainkaan.
Kertokaa kokemuksianne, hauskoja ja vähemmän hauskoja tarinoita, niin ehkä tässä vielä itsekin oppii ottamaan asian ihan vaan huumorin kannalta...
Asiaan saattaa vielä vaikuttaa se että minulla ei ole vielä lapsia enkä naimisissakaan ole (toisin kuin vanhemmat sisarukseni). Suhteessa olen hieman vanhemman miehen kanssa ja siitäkin kuulee ihmettelyä että mitä se sinussa nuoressa oikein näkee. Mielestäni en ole itse mitenkään edesauttanut asiaa, pidän itseäni ihan fiksuna, esim. seuraan maailman tapahtumia varmaan enemmän kuin koko muu perhe yhteensä. Siltikin huomaan ajoittain tiettyä ylihuolehtimista ja typeriä kysymyksiä elämääni liittyen, ihan kuin en itse osaisi järkeviä päätöksiä tehdä lainkaan.
Kertokaa kokemuksianne, hauskoja ja vähemmän hauskoja tarinoita, niin ehkä tässä vielä itsekin oppii ottamaan asian ihan vaan huumorin kannalta...
Vastaukset 11
Vanhimmat
ainakin keskusteluissa (esim. kolme perheenjäsentä) oman "puheenvuoron" päälle voidaan suvereenisti käydä puhumaan. Muutaman kerran olen asiasta jo kovempaan ääneen alkanut sanoa, ei perkele huvita, jos vaihdetaan vielä kesken oman lauseen vielä keskustelun aihettakin...
Päälle puhutaan joo. Tiedän myös että selkäni takana puhutaan asioistani. Olen joskus kuullut kommentteja ja kysymyksiä kaukaisemmiltani sukulaisiltani jotka kertovat ettei seläntakanapuhujilla ole välttämättä selvää miten asiat todellisuudessa ovat.
Olen joskus yrittänyt ottaa jonkun asian esille ollessani vanhempieni luona käymässä (kun siitä on jotain vihjailtu) mutta siihen se keskustelu yleensä loppuu.
Asiaa sotkee vielä veljen puoliso joka kuvittelee omaavansa oikeuden päättää miten minun pitäisi elämäni elää.
Toisen lisämauste on viime vuosina alkanut vanhempieni dementoituminen.
Olisi ihan kiva jos minulle joskus puhuttaisiin kuin ihmiselle.
Mutta turha toivo.Ihmettelevät nyt miksi en pidä yhteyttä.
veljen vaimo on ollut hauska: kutsui minun avovaimoni kanssa kylän ja olikin järjestänyt minulle sokkotreffit.
kysyin kerran siskoltani eräästä kuulemastani jutusta, hän ei halunnut puhua asiasta että karkasi takaovesta ollessani keittämässä kahvia.
mikä pelleperhe minulla onkaan (ollut)
muita mutkitta vielä ollessani yli kolmekymppinen. Nyt en ole ollut sisaruksiini enkä muuhunkaan sukuun yhteydessä varmaan 15 vuoteen. Minä vain sain tarpeekseni uteluista mahdollisista miesystävistäni jne jne ja jatkuvista ohjeista, miten minun pitäisi elämäni elää. Nyt olen saanut olla rauhassa ja voi että olen nauttinut.
pikkusisko, vaikka olisi miten vanha! Minulla on neljä sisarta ja veljiäkin vielä hengissä muutama. Pari sisaristani on hyviä ystäviäni, mutta muutama sisarus sanoo minua aina pikkusiskoksi - pikkupikkupikku - miten sitä sanaa inhoan!
Ei, en ole enää nuori, olen lähempänä kuuttakymmentä ja lapsia on useampia ja lapsenlapsiakin tietysti myös!
Mutta aina olen PIKKU!
Niin että älä vielä hermostu! Sulla on vielä paljon aikaa olla PIKKU!
Oikeasti: koeta kestää!
Minäkään mikään nuori enää ole, yli neljäkymmentä.
Tyypillinen tapaus: menen vieraisille vanhempieni kotiin, siellä on veljeni perheineen joka tervehtii minua vihaisena. Samoin äitini suuttuu kun tulin käymään. Kaikki jokatapauksessa suhtautuvat minuun kuin olisin tehnyt jotain pahaa.
Ja sitten jos en käy, perään soitellaan.
Joskus minulle puhutaan tuolla tavoin en ole varma onko kyse "perheen sisäisestä huulenheitosta". Minä otan sen kuitenkin vakavissani. Jos joku sanoo minua kusipääksi julkisella paikalla, otan sen loukkauksena sori vaan sukulaiset.
Jätin menemättä erääseen sukutapaamiseen (jonkun synttärit taisi olla), serkkuni soitti minulle muissa asioissa ja kysyin häpeänkö niin paljon etten kehdannut tulla. Olin vähän niinkuin hämmästynyt: mitähän minun olisi pitänyt hävetä!
omasta elämästäni,ja olenkin päättänyt lopettaa tapaamiset.
En puhu enää yhtään mitään omista asioistani sukulaisille.
Hirveitä voivat olla ja aina on kun pahantekijä kun heidät kohtaa.
Parempi ottaa etäisyyttä eikä kerjätä huomiota kun sitä ei saa vaan haukkumiset palkaksi vaan.
sain vuosia kuulla millainen "muka" olen, jatkuvaa arvostelua ja nälvimistä. Sitten minulle riitti. Sanoin siskolleni, että minulla on tunteet ja vaadin asiallista kohtelua. Hän sanoi, että kohtelee minua niin kuin huvittaa. Sen jälkeen en ole ollut hänen enkä muidenkaan sisarusteni kanssa missään tekemisissä. En anna enää kohdella itseäni huonosti eikä niin kuin sattuu huvittamaan. Tätä ei siskoni ymmärtänyt.
Joku ihmisarvo se pitää nuorimmaisellakin olla! Vasta näin päälle kolmekymppisenä sen olen tajunnut, sääli :/ Kaikenlaista sitä on saanut lapsesta asti kuulla, huomautuksia, arvostelua, nälvimistä, ohjeita... et sä osaa mitään, ota vihdoin jo vastuuta ym. paskaa!
Ja kun joskus on tullut sitten sanottua ihan asiallisesti omaa mielipidettä, niin jo on alkanut tulla tekstiä että: ei sulle mitään voi sanoa, suutut heti!!! Onko kellekään tuttua vai olenko ainoa "pilaantunut kuopus"? Tuntuu todella pahalta. Olen sentään kuunnellut isosiskojani (joita on kolme) ja heidän murheitaan yli kolmekymmentä vuotta,, mutta kun satun olemaan se KUOPUS niin ei minulla muuta väliä olekaan!
Kaksi vanhempaa sisarustani saavat minun puolestani olla omissa oloissaan, kun ovat niin ylpeitä. Minullakin on joku ihmisarvo joten ylitseni ei enää kuljeta!
Olen klassinen malliesimerkki "pikkusiskosta" joka olen saanut sietää jo 30 v. kaikenlaista sontaa niin muilta sisaruksilta kuin mutsiltakin. Mutta kun rahaa tarvitaan ja kuuntelevaa korvaa, tukijaa niin meikä kelpaa taas. En ole enää mikään kaatopaikka, tana! Muutos tulee.
Eli miksi isoveljet/isosiskot saisivat vittuilla silloin kun huvittaa - pikku on aina vähän "pikku-ääliö", ja "syystähän tässä suuta soitetaan"...!
Mutta annas jos se "pikku" avaa suunsa...???!!!