Hmm, olisi kiinnostavaa kuulla niin miesten kuin naistenkin näkemyksiä seuraavanlaisesta ilmiöstä. Eli aviomiehelläni on ikävä tapa kommentoida negatiiviseen sävyyn ulkonäköäni ja luonteenpiirteitäni ym. Tätä on jatkunut melkeinpä koko suhteemme ajan alkua lukuunottamatta. Esimerkiksi kun ystävättäreni kävi meillä kylässä katsomassa tuoretta vauvaamme, mieheni totesi vierailun jälkeen että miksen minä pukeudu yhtä kivasti kuin tämä ystäväni ja että tällä kun ei ole näppyjäkään niinkuin minulla. Olen myös saanut kuulla olemattomista pohjelihaksistani, raskauden jälkeisestä vatsasta, vääränvärisistä ja -mallisista hiuksista jne. Mies on myös selventänyt minulle, että superkauniiden naisten kanssa ei mennä naimisiin, että kaltaisteni "äidillisen näköisten" naisten kanssa avioidutaan. En ymmärrä hänen motiiveja moiselle käytökselle, varsinkaan kun en ole esim lihonnut siitä kun tapasimme ja olen muutenkin normaalin sievä nuori nainen. Ensitapaamisemmekin oli hänen aloitteestaan. Ja muutenkin olen aina kuvitellut, että jos toista rakastaa niin häntä myös pitää viehättävänä. Olen hänelle joka kerta näiden kommenttien jälkeen kertonut, että ne satuttavat minua, etenkin kun minulla on muutenkin hieman huono itsetunto. Olenkin alkanut pohtimaan josko kritisointi on jotain "hajota ja hallitse"-taktiikkaa, jolla pysyn paremmin "ruodussa".
Ulkonäköni ei ole ainoa kritiikin aihe; myös kiivas luonteeni on hänelle ehtymätön lähde, josta ammentaa, vaikka olen tehnyt kovasti töitä kiukunhallinnan saavuttamiseksi. Omaa kärsivällisyyden puutettaan hän ei tunnu huomaavan. Ehkä kaikkein kauhein aihe, mistä hän kritisoi rivien välistä on se, että lapsuus- ja nuoruusvuosieni traumaattisten tapahtumien aiheuttaman masennuksen (nyt jo parantunut) vuoksi en ole ehtinyt kunnolla työelämään. On vihjaillut, että olen laiska ja miten helppoa on kun saa ilmaista rahaa. Tuntui todella pahalta, kun itse olisi antanut mitä vain, että olisi pystynyt normaaliin työelämään!!!! Ja puhui tälläisiä myös äitiyslomani aikana.
Voisin vielä ymmärtää, jos hän puhuisi edellämainittuja vain kiukuspäissään, mutta hän sanoo niitä ihan arkisissa tilanteissa, ja on sitten aivan huuli pyöreänä kun loukkaannun/suutun. Usein hän myös sanoo, että jos ei saa esittää "kritiikkiä" hän ei sitten sano mitään ulkonäöstäni. Minun korviini kuulostaa, että minussa ei siis ole hänen mielestään mitään kehumisen arvoista. Silti hän ei ymmärrä miksi epäilen hänen minua kohtaan tuntemaansa rakkautta. Olenkin alkanut pohtimaan yhdessäolomme mielekkyyttä; mielestäni parisuhteen pitäisi kuitenkin olla sellainen missä molemmilla osapuolilla hyvä ja arvostettu olo omana itsenään.
Ulkonäköni ei ole ainoa kritiikin aihe; myös kiivas luonteeni on hänelle ehtymätön lähde, josta ammentaa, vaikka olen tehnyt kovasti töitä kiukunhallinnan saavuttamiseksi. Omaa kärsivällisyyden puutettaan hän ei tunnu huomaavan. Ehkä kaikkein kauhein aihe, mistä hän kritisoi rivien välistä on se, että lapsuus- ja nuoruusvuosieni traumaattisten tapahtumien aiheuttaman masennuksen (nyt jo parantunut) vuoksi en ole ehtinyt kunnolla työelämään. On vihjaillut, että olen laiska ja miten helppoa on kun saa ilmaista rahaa. Tuntui todella pahalta, kun itse olisi antanut mitä vain, että olisi pystynyt normaaliin työelämään!!!! Ja puhui tälläisiä myös äitiyslomani aikana.
Voisin vielä ymmärtää, jos hän puhuisi edellämainittuja vain kiukuspäissään, mutta hän sanoo niitä ihan arkisissa tilanteissa, ja on sitten aivan huuli pyöreänä kun loukkaannun/suutun. Usein hän myös sanoo, että jos ei saa esittää "kritiikkiä" hän ei sitten sano mitään ulkonäöstäni. Minun korviini kuulostaa, että minussa ei siis ole hänen mielestään mitään kehumisen arvoista. Silti hän ei ymmärrä miksi epäilen hänen minua kohtaan tuntemaansa rakkautta. Olenkin alkanut pohtimaan yhdessäolomme mielekkyyttä; mielestäni parisuhteen pitäisi kuitenkin olla sellainen missä molemmilla osapuolilla hyvä ja arvostettu olo omana itsenään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Henkisen väkivallan.
Käyppäs lukemassa Wikipediasta tästä aiheesta lisää. Laita hakusanaksi perheväkivalta, siellä kerrotaan henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja myös niiden vaikutuksesta lapsiin.
Keksit kyllä sen heikon kohdan, kunhan vähän mietit. Ja sen jälkeen ihan kirkkain silmin julistat rakkauttasi.
Mieheen ei koskaan toimi tuo samalla mitalla takaisin-ajattelu...
Se vain yllyttäisi enemmmän...
sinä et ole kokeillut, ja silti esität jotain mielipiteitä?
Mars mars kokeilemaan.
Ilmeisesti miehesi yrittää nostaa omaa itsetuntoaan haukkumalla sinua?
Hänellä on ilmeisesti ongelmia oman itsetuntonsa tai elämänsä kanssa,
jos täytyy jatkuvasti toista mollata?
Yleensä näyttää olevan niin, että eniten puolisoaan (tai yleisesti muita)
haukkuvilla tai heistä vikoja hakevilla on eniten ongelmia sen
oman itsetunnon kanssa. Ovat epävarmoja itsestään ja siksi haluasivat
pönkittää omaa itsetuntoaan sen kumppanin kautta. Kumppanin pitäisi olla
täydellinen, jotta muut olisivat kateellisia ja kyseinen henkilö
tuntisi sitä kautta myös itsensä paremmaksi, tai sitten toista haukutaan
ja yritetään saada toinen tuntemaan itsensä arvottomaksi.
Minsuta ei kannata missään nimessä alkaa haukkumaan toista takaisin,
koska se tuskin edistää asiaa millään tavalla. Täytyisi nyt vain tehdä
selväksi, että sinä et aio toimia hänen sylkykuppinaan ja kuunnella
vuodesta toiseen hänen irvailuitaan, vaan jos meininki jatkuu riittävän
kauan, etsit itsellesi uuden miehen.
Meillä mies oli ekat vuodet juuri tuollainen. Ihminen tottuu, varsinkin kun rakastaa ja muuten on päällisin puolin asiat hyvin. Jossain kohtaa sain raivarin tällaisesta käytöksestä, ja tuntui menevän jakeluun että minulle ei puhuta noin. Jotenkin katkeruus kasvoi sisällä, ja huomasin lopulta itsekin piikittelevän miestä kaikesta. Esim. telkkaria katsoessa "eikös siinä olekin herralle viehättävä beibe, varo vaan ettei housut repeä", tai "Herra XXXX pääs taas vauhtiin, niin sitä pitää!" tai "kuka tässä sun mielipidettä on kysyny?". Eli törkeäksi meni vuosien jälkeen minunkin käytös.
Lopulta paljastui että mies oli koko suhteemme aikana pettänyt minua silloin tällöin, enkä hänestä kaikesta huolimatta olisi sitä voinut uskoa. Näin oli siis tapahtunut jo silloin, kun olin vielä "kiltti ja viaton" enkä sellainen hirviö kuin myöhemmin.
Erohan siitä lopulta tuli, en voinut arvostaa enkä luottaa mieheeni enää lainkaan. Hän oli katkera elämälle, katkera naisille, katkera lapsuusoloilleen. Katkera sille, mitä ihminen edustaa. Ne olivat hänestä moitittavia asioita, jokainen ihminen hänen mielestään itsekäs ym. Kaikella oli lopulta välinearvo.
Mietio alkuperäinen, myöntääkö mies muuten heikkouksiaan tms? Toisella ei ole asiat hyvin, kun purkaa vihansa ja katkeruutensa jatkuvasti rakkaimpaan ihmiseen. Oma ex-mieheni teki lopulta itsarin yksinäisyydessään. En ole päässyt näistä asioista koskaan yli. Selvittäkää tilanne, toivottavasti ammatiavun kera. Minun mieheni ei sinne asti koskaan suostunut lähtemään. Teillä tuskin on kyse yhtä vakavasta tilanteesta, mutta asiat voivat muuttua elämän edetessä. Luulen että miehesi ei pysty käsittelemään ongelmia itsessään. Hän on katkera jostakin, tyytymätön asioihin ja elämäänsä.
Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mielta, miehesi toivoo, etta voisi nostaa imagoaan, esim. vaimonsa upean ulkonaon kautta.
Jos tavallisella miehella on kadehtittavan kaunis vaimo, mieslauman muut miehet luonnolliseti ajattelevat, etta miten tama mies on onnistunut saamaan tuollaisen naisen. Ehka mies on mahtava rakastelija, rikas, tms.
Jos miehesi on tyytymaton pukeutumiseesi, mene hanen kanssaan vaateostoksille. Miehille on usein yllatys, miten kalliita, hyvinistuvat ja tyylikkaat vaatteet ovat. Ja tietysti, valitsette niihin kuuluvat samansavyiset asusteet... 100, 200, 300 euroa.
Et myoskaan enaa, varjaa hiuksiasi kotona, vaan istut kampaajalla, pari kertaa kuukaudessa. Kotityot teet sitten, kun olet aamulla ensin laittanut hiuksesi kuntoon. Hiustenhoitoaineet ostat vain kampaajalta, unohda markettien edulliset shampoot.
Kosmetologilla kaynnit tekevat hyvaa ihollesi, koska jos sinulla on nappyloita, se on stressin syyta, anna kosmetologin hemmotella sinua.
Kuvaamanlaisesi elamankumppani ei anna sinulle ja lapsellesi mitaan. Yksinhuoltajana saat kayttaa rahat niin kuin parhaaksi koet, ei sinun tarvitse tuntea alemmuutta.
Rohkeutta Sinulle tehda se, mita toivot.
...on miehesi.
Veikkaan, että olet niin sisällä omassa elämässäsi ja kokemuksissasi, ettet edes ymmärrä, miten pielessä homma on.
Minkäänlaiseen rakkauteen ei kuulu verrata omaa vaimoa toiseen naiseen, mikäli tämä toinen nainen ei häviä vertailua!
Ylipäätäänkin, jos jonkun miehen mielestä ulkonäön mollaaminen, arvostelu tai sen asettaminen tärkeämmäksi, kuin toisen hyväksyminen vikoine päivineen, on pointti parisuhteessa, etsi edes joku keskivertomies.
Nykyisesi on uskomaton luuseri!
(Ymmärrän, että lapset on hidaste, mutta kyse on myös heidän parhaastaan. Haluatko, että he oppivat isältään tuon kaltaisen arvomaailman?)
Avomies vihjailee minulle käytöksestäni ja ulkonäöstäni. Näytän muka 10v. vanhemmalta, kuin todella olen. Olen mielessäni laittanut nämä huomaukset hänen huonon itsetunnon piikkiin. Koska hänkään ei todellakaan ole mikään unelmien poikamies, enää.
Minulle ei ulkonäkö seikat ole koskaan merkinneet paljon mitään.
Mutta vaistoan hänen taholtaan jonkinlaista tyytymättömyyttä minuun, se on kai sitä ettei rakasta eikä kunnioita minua. Se taas johtaa siihen ettei minua kiinnosta olla hänen lähellään. minulla ei ole minkäänlaisia tunteita enää. hyvin harvoin tunnen jotain tunteita miestäni kohtaan. Inhoan välillä tilanteita, kun pitää ylemmyyttään osoittaa vaikka vaan määräämällä mitä ohjelmaa katsotaan. Olen minä eroakin harkinnut. Mutta nyt sen olen päättänyt, että lapsen on saatava kasvaa ensin isommaksi. Sitten on muun aika. Koska ei ole riitoja ei ole juuri keskutelujakaan. Ei mitään yhteisiä suunnitelmia ei mitään yhteistä tekemistä. Elämä sujuu kummallakin satutaan vaan asumaan saman katon alla. Mies vihjailee tietenkin, myös seksittömyyttä. Mutta minun on äärettömän vaikeaa, koska toinen ei välitä minusta yhtään ja omatkin tunteet ovat kuolleet. Koska mies on aina pitänyt etäisyyttä. Seuraavan kerran, kun tulee puhetta ulkonäöstäni aion kysyä suoraan mikä mättää. En ole lihava, en ruma..
Kiitos kaikista kommenteista, asiallisiakin olivat. Looginen päätelmähän tosiaankin olisi, että mieheni kärsisi huonosta itsetunnosta, mutta näin ei todellakaan ole. Hän on itse asiassa yksi itsevarmimmista ja määrätietoisimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Hän useasti toteaa, että hän esittää kritiikkiä, jotta voisin parantaa/kehittää itseäni (!). En tosin ollut tietoinen, että minussa ei muuta tunnu olevankaan kuin "kehittämistä". Olen hänelle sanonut, etten mennyt naimisiin saadakseni henkilökohtaisen kuntovalmentajan, ja että olen hänen vaimonsa, en mikään pet project. Mutta hän ei vain tunnu tajuavan, että hänen kommenttinsa olisivat jotenkin loukkaavia. Hänen mielestään olen suunnilleen ainoa nainen, joka niistä nyt ottaa nokkiinsa.
Muutenkin tuntuu, että mieheni mielestä raaka rehellisyys on parisuhteessakin se ylevin arvo. Minun mielestäni ei kuitenkaan ole mielekästä ehdoin tahdoin sanoa puolisolle asioita, joiden tietää loukkaavan ja aiheuttavan mielipahaa, oli sitten motiivit niiden esittämiseen kuinka hyväntahtoiset tahansa.
Olemme asuneet eri osoitteissa elokuusta lähtien, minun aloitteestani. Vauvan syntymän jälkeen riitelimme melkein joka päivä rahasta, vauvan hoidosta, ihan kaikesta suurin piirtein, eikä ollut mitään asiallista väittelyä, vaan tyyliin kolmas maailmansota. Joten vauvan kehitystä ja omaa mielenterveyttä turvatakseni muutin vauvan kanssa omaan asuntoon. Jatkoimme silti suhdettamme, ja syksyllä asiat näyttivätkin olevan menossa parempaan suuntaan ja päätimme muuttaa takaisin yhteen. Mutta nyt on taas ollut useampi kerta, että olen pettynyt häneen ja itseeni ja riidat ovat alkaneet olla taas hyvin ahdistavia, joten päätin emansipoitua ja kieltäytyä yhteenmuutosta. Nyt vain yritän saada voimia tarpeeksi, että voisin hakea myös avioeroa. Tuntuu, että ollaan tarpeeksi jo väännetty, eikä homma muutu ratkaisevasti parampaan suuntaan. On vain ylettömän vaikea luopua siitä onnellisen perheen unelmasta.
Jälkihuomautuksena vielä, että mieheni ei ole mikään hirviö (ja minä en suin surminkaan mikään pyhimys), ja hänellä on monia hyviä ominaisuuksia. Mutta kai kuitenkin parisuhteessa pitäisi olla enemmän hyvää kuin huonoa, jotta se toimisi ja meillä huonoa ratkaisevasti enempi kuin hyvää.
takaisin yhteen miehen kanssa joka ei ilmeisestikään kunnioita/arvosta sinua yhtään. Parempi olla yksin, jos toisena vaihtoehtona on alistaja/kontrolloija, joka käyttää häikäilemättä henkistä väkivaltaa sinua kohtaan.
Olet oikeassa siinä, että parisuhde on silloin kohdillaan kun siinä on huomattavasti enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Arvelet oikein myös siinä, että tuskin meno muuttuu paremmaksi, kun ei tähänkään mennessä ole parantunut. Itse arvelisin tilanteen vain pahenevän vuosien kuluessa.
Ajan kanssa rakkaus hiipuu olemattomiin tällaisessa suhteessa väistämättä.
Eroa nyt ajoissa kun itsetuntosi on vielä kohdillaan, ja ennen kuin itsetuntosi on kokonaan kadonnut.
Vuoden päästä voit jo paremmin ja voit tyynesti todeta, että et kaipaa entistä elämääsi.
Tuollaisesta voi tosiaan itsetunto vammautua vakavasti. Kannattaa hyvissä ajoin lähteä. "Jälkihuomautuksena vielä, että mieheni ei ole mikään hirviö". Minusta hän vaikuttaa aika kauhealta.
Kuinkahan tämän erään vaimon elämän ratkaisussa kävi?
Vanha ketju, mutta herätti kiinnostukseni.
"Hän useasti toteaa, että hän esittää kritiikkiä, jotta voisin parantaa/kehittää itseäni (!)." Vertaistuellisessa mielessä oli huojentavaa lukea, että näitä tällaisia lähi-ihmisten kehittämiseen omistautuneita miehiä on ollut muillakin. Oma mieheni alkoi "kehittämään" (so simputtamaan julmalla tavalla, nöyryyttämään yms) myös vauvaamme, kun sellainen syntyi.
Vasta silloin silmäni avautuivat.