Olen seurustellut 2 vuotta (olemme tunteneet melkein 3) ja viime perjantaina menimme kihloihin. Maanantaina sulhaseni kuitenkin lähti armeijaan, ja nyt ikävä on sietämätön. Miten olette kestäneet tuon ajan? Yritin kovin henkisesti valmistautua, mutta ei tuntunut auttavan. Tuntuu jotenkin kovin yksinäiseltä, samoin sulhaseni kertoo olevansa hieman surullinen, koska emme kuitenkaan nää nyt 2 viikkoon. Toki, asumme eri paikkakunnilla, ja näemme normaalistikin (paitsi lomilla olemme aina yhdessä) vain viikonloppusin, joten sen puolesta asia on tuttua.. mutta kun toiselle ei voi soittaa, tai toisesta ei kuule oikein mitään koko päivänä.. se tässä varmasti onkin se hankalin juttu.. Kertoilkaa ihmeessä, miten olette jaksaneet? Elämme aika tiiviissä suhteessa, olemme myös parhaimmat ystävykset. Ilmoittelemme toisillemme aina pienetkin menemiset jne. ja olemme muuttamassa sulhaseni armeijan jälkeen samaan asuntoon.. se vaan, että miten kestän tämän puolivuotta? Onko jotain kikkoja? Olisin hyvin hyvin kiitollinen avusta, on aika tuskallista mietiskellä yksinään näitä asioita.. sulhaselle taas en viitsi valittaa, koska muuten hänelle tulee paha olo.. vaikean kuuloista, mutta kaippa tässä on vaan pakko kestää.. eikös se niin ole?
miten kestää armeija-aika?
ananas
212487
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
"mutta kun toiselle ei voi soittaa, tai toisesta ei kuule oikein mitään koko päivänä.. se tässä varmasti onkin se hankalin juttu."
Miten niin ei voi soittaa? Miehelle kännykkä mukaan. Kyllä sieltä yhteyden saa, vaikka olisi joskus metsässäkin reilillä. Ainoa ongelma voi tulla akun kestävyydestä, mutta onhan sitä tehoakkuja ja niitä voi ostaa useamman, joita sitten vaihtaa. kokeilkaa!
No ton ekan kahen viikon jälkeen homma löystyy niin se kundiskin voi vapaammin soitella&tekstailla. Ja lomillekinhan se pääsee lähes joka viikonloppu.
Juu, kyllä puhelin on mukana, mutta tarkoitin, että en voi itse soittaa, jos tulee jotain asiaa.. :P mutta nyt tuntuu helpottavan, kun siellä saakin kuulemma 11 jälkeen illalla katsella leffoja ja soitella.. että eiköhän tämä tästä.. :) ja paikka tuntuu muutenkin hieman lepposammalta jo, ei ollut sulho kovin väsyneen kuuloinenkaan.. :)
että eiköhän tämä tästä! :) Kiitoksia vastauksista! :)
Alokasaikana voi olla hiukan kiireisempää, voi jopa olla, että joinain päivinä ei yksinkertaisesti pysty soittamaan. Ja kuten joku jo sanoikin, ekat viikot siinäkin on ne pahimmat, sen jälkeen tulee enemmän vapauksia. Eli kyllä te soittelemaan pääsette ja parin ekan viikon jälkeen sulhasesi pääsee säännöllisesti lomillekin.
Kivaa sillä sun sulholla siellä armeijassa on. Päivät pitkät pupeltaa munkkia sotkussa, ja keskiviikko iltasin juo olutta kavereiden kanssa paikallisissa. Ja sitäpaitsi n.16-18 vuotiaat tytöt on monesti aika villeinä inttipoikiin, joten tuskin hän enää piankaan paljoa muistaa ikävöidä. Ja kun lomille pääsee, niin armeijakavereiden kanssa ottaa perjantaisin ja lauantaisin kotipaikan ravintolat haltuun. Se on mukavaa, kun puheissa vain hylsyt lentelee.
Kyllähän sitä itsekin monesti kaiholla armeijaa muistelee, vaikka sillon muka se oli niin vittumaista. Helppoa aikaa, vaikka itsellä menikin poikki silloin koska ei viikonloppusin vaan jaksanut pidellä tyttökaverin kädestä kiinni, kun silloin tapahtui, ehkä inttikavereidenkin toimesta, herääminen kaupungin valojen sykkeeseen.
Ainoa asia mikä tietysti mietitty oli että kun ampumaradoilla annettiin kuitenkin kaikille rynkky käteen. Kyllä nimittäin sinne mahtu joka junan porukkaa. No, kunhan yrittää katsoa ettei kenen tahansa viereen mene ampumaan. Välillä nimittäin tyhmimmillä rynkyn piippu osotti kaikkialle muualle kuin tauluun. Ja asia erikseen on tietysti nämä Muraset joiden silmät kiiluivat kuin lapsella jouluna kun sai kylmää rautaa puristaa.
Mutta kaiken kaikkiaan hyvä ja jopa kasvattava kokemus. Jotenkin huomasi että tulenhan minä täysin yksinkin toimeen, ja sen jälkeen vaihdoinkin kaupunkia ja aloitin täysin puhtaalta pöydältä.
kyllä se siitä menee kuitenkin. Alkuun sitä itki ikäväänsä jokaisen puhelun jälkeen ja tuntui aiv hirveältä. Nykyisin sieltä ollaan lomilla jatkuvasti, ainakin siltä se tuntuu verrattuna aikaan esim 15-20 v sitten. Ja palvelusaikakin on lyhimmillään vaan se 6 kk.
Jos suhde ei kestä tätä lyhyttä ja kasvattavaa kokemusta, ei se sitten tulevaisuudessakaan tule kestämään, näin uskon. Oma mieheni oli aikoinaan 8 kk intissä, pahimmillaan 5 viikkoa käymättä kotona. Suhdetta hoidettiin puhelimitse (eikä silloin ollut kännyköitä siellä vielä) ja kirjeitse (ovat tallessa vieläkin!). Kun mies oli viikonlopun intissä,kiinni, kävin häntä katsomassa vaikka yhteistä aikaa ei ollut kuin muutama tunti.
Hyvin suhde kesti inttiajan, nyt aviossa jo 14 v ja jälkikasvuakin on jo 3kpl.
Onhan tuo ihan hienoa keksiä dramaattisia ja raflaavia termejä kun poikaystävät ovat pari kuukautta pois, mutta minua suunnattomasti ottaa päähän termi sotaleski. Teineillä sen vielä ymmärtää kun pienessä siiderihumalassa itketään puistossa kavereille että: Mä en kestä, mix musta tuli sotaleski, mutta luulisi senkin vaiheen menevän ohi.
Ääh, kuulostaa varmaan pilkunnussinnalta, mutta jotkut asiat saa näkemään punaista. Kuten ihmiset jotka ajaa punaisia päin ja ihmiset jotka kutsuvat itseään täällä rauhaisassa pohjolassa sotaleskiksi.
munkin kultsi lähti armeijaan.me ollaan oltu 4 vuotta yhessä,kaksi kihloissa ja nyt vuoden verran asuttu yhesä..ei olla oltu moneen vuoteen paria päivää pitempään erossa..mulla on tietenkin ikävä mut tuntuu ihan hyvältä olla vähän erilläänkin...ja mulla aika menee tosi nopeesti töissä ym ettei sitä oikein kerkeekkään suremaan..mitä vähemmän sitä ajattelee sitä nopeemmin aika menee...me viestitellään aika paljon päivittäin.... minne sun kultis lähti?? mun meni santahaminaan isosaaren linnakkeeseen,ei pääse sieltä iltalomille mut viikonloppu vapaat on pidemmät...kyllä me kestetään...ajattele kuinka hyvältä se yhtenen aika sit tuntuu kun on ollu pitkää erossa ja ikävöiny... ja tosiaan nyt alokas aikaha on kolme viikonloppua kiinni muuten varmaan pääseekin joka viikonloppu lomille
munkin kultsi lähti armeijaan.me ollaan oltu 4 vuotta yhessä,kaksi kihloissa ja nyt vuoden verran asuttu yhesä..ei olla oltu moneen vuoteen paria päivää pitempään erossa..mulla on tietenkin ikävä mut tuntuu ihan hyvältä olla vähän erilläänkin...ja mulla aika menee tosi nopeesti töissä ym ettei sitä oikein kerkeekkään suremaan..mitä vähemmän sitä ajattelee sitä nopeemmin aika menee...me viestitellään aika paljon päivittäin.... minne sun kultis lähti?? mun meni santahaminaan isosaaren linnakkeeseen,ei pääse sieltä iltalomille mut viikonloppu vapaat on pidemmät...kyllä me kestetään...ajattele kuinka hyvältä se yhtenen aika sit tuntuu kun on ollu pitkää erossa ja ikävöiny... ja tosiaan nyt alokas aikaha on kolme viikonloppua kiinni muuten varmaan pääseekin joka viikonloppu lomille
tuli vahingossa kaksi kertaa sorry,kone herjas jotai ja vaihdoin nimimerkin
mun jätkä pääsi just armeijasta (11.7) ja kyllä mä sen kestin tietenki alkuun oli tosi yksinäistä...(jätkäni oli 3 viikkoa kii) mut täs yks vinkki elä omaa elämääs käy flikkojen kans ulkona,esim leffas syömäs ym ym... Ja kyllä sinne armeijaan voi soittaa aina 6:n jälkeen ja puhua vaikka 10 asti jolloin alkaa hiljasuus siin välis on tietty faffari eli vahvuuden laskenta ja iltapala.voithan sä mennä sitä jäbääs kattoonki esim sunnuntaisin niil ei pahemmin oo ohjelmaa..mis päin muuten jäbäs on armys?
Sulhoni on Kajaanissa. Kyllähän tuo alkaa jo sujua, tuntuu, ettei sielläkään päässä olla kovin masentunutta enää.. :) nyt voidaan jo soitella vapaasti klo 22 jälkeen illalla (ovat tekemässä hommia vielä ilta kahdeksaltakin..) ja siinähän se aika kuluu.. on ihan mukava kuulla, millaista siellä paikan päällä on, ja muutenkin.. tuntuu, että jo 5:ssä päivässä sulhoni on tullut avoimemmaksi, liekö sitten hyvä vai paha, mutta yllätys kuitenkin. tosin on sitten luonteeltaankin aika "tunteellinen" eikä häpeile tuntemuksiaan.. ehkä siitä on kasvamassa mies! :D
mutta joo.. eiköhän tämän puolivuotta kestä ihan tuosta vaan, näkeehän sitä toista kuitenkin aina viikonloppuisin! ja yhdessä on aina kivaa sitten pienen erossa olon jälkeen! :)
tsemiä kaikille muille, kyllä tää alkuaika tuntu ekaks aika kamalalle, mutta kyllä se siitä! :)
Mun jätkä lähti maanantaina niinisaloon ja mä en tee mitään muuta ku itken ja on kauheen huono olo. Ollaan kyl puhuttu joka päivä joku tunnin verran puhelimessa ja sit itken aina sen jälkeen kauan. Keksikää keino millä saan jatkettua elämääni??? Haluan vaan niin paljon oman kullan syliin. Ollaan oltu yhdessä vähän yli 2 vuotta ja kihloissa reilu puoli vuotta. Auttakaa????
Tsemiä, koita jaksaa. Tiiän, että tuntuu kamalalle, mutta omaa elämää pitää vaan osata jatkaa.. eikä se poika sieltä mihinkään häviä! :) Jos olitte usein yhdessä ennen armeijaa, ymmärrän hyvin, että toisesta erossa oleminen on tuskallista.. mutta nyt pitää vaan ottaa niskasta kiinni ja päättää, että kyllä se siitä. Mieti, miten kamalaa poikakaverillasi on, kun hän tietää ja kuulee sun itkevän hänen poissaoloaan. Armeijassa kun ei pahemmin voi/pääse näyttämään oloaan ja tunteitaan. Jutelkaa kaikkea kivaa, suunnitelkaa tulevaa ja odotelkaa seuraavaa yhteistä aikaa! Odotan koko ajan itsekin, että kuulen taas sulhostani, mutta kyllä teen paljon muutakin päivien aikana. Pitää vaan ajatella, että niin ei pärjää, jos ei osaa toisesta olla hiukan erossa. Toiseen ei saa liimaantua liikaa. Toki itsekin kyselen, mitä he ovat päivän aikana tehneet jne. mutta olen itsekin hyvin kiinnostunut armeijatoiminnasta. Kyllä se siitä. Asiaan pitää vain tottua, itse totuin ajatukseen sulhasen armeijassa olosta 2 päivässä. Eikä se niin kamalaa ole, mieti sitten, kun oma sulhosi tulee armeijasta pois, sen jälkeen sitä ei tarvitse enää käydä.
Kyllä kaikki helpottaa aikanaan. Lähde kavereiden kanssa kaupunkiin, tee kaikkea kivaa! Eiköhän se ala luistaa.. kyllä siihen tottuu! :)
kuulkaahan nyt tytöt. teidän miehenne kaipaa teitä vähintään yhtä paljon kuin te heitä. jos vain mahdollista niin näyttäkää kaipuunne, pitäkää viikonloppuja jolloin olette vain kahdestaan. ottakaa kaikki irti yhteisestä ajasta. miehenne tarvitsee aika ajoin tiedon sinne harmaisiin että hänellä on oma rakas joka odottaa. se antaa voimaa. vaatikaa myös siltä mieheltä että uskaltaa näyttää aidot tunteensa teille.
intti ei ole paha paikka. siellä liikutaan paljon, tehdään joskus hieman rankempia hommia, siellä kasvaa avoimemmaksi ja rohkeammaksi.
arvon neidit, jos suhteenne on tarpeeksi vakavaa, se kestää välimatkan, mitä vaan.
itse olin vuoden intissä. tyttöystäväni jätti minut sinä aikana. löysi itselleen toisen. näitä tapahtuu aina.
sinulle "Surullinen" sanon sen, että nosta pääsi pystyyn. miehesi tekee asian joka meille suomalaisille on käsketty.
älkää tytöt vieroksuko asepalvelua, inttiä, puolustusvoimia.
pitäkää miehistänne huolta. yksi tekstiviesti saattaa antaa yllättävän paljon voimaa omalle kullalle.
hyvää kesän jatkoa kaikille
kadetti
Sama juttu mulla. Jätkä lähti maanantaina Säkylään inttiin. Tuntuu ihan helv. pahalta. Ja aivan sama juttu, joka kerta kun puhun sen kanssa puhelimessa itken sen jälkeen. Mekin ollaan oltu yhdessä 3,5 vuotta ja ollaan kihloissa. Ei olla pahemmin oltu erossa toisistamme ja siks tää tuntuukin aivan kauheelta. Kävin katsomassa sitä äsken sotkussa ja fiilikset oli ensin synkät, mutta sitten tuntui jo paremmalta. Onneks sieltä pääsee sentään joskus lomalle. Kannattaa silloin ottaa kaikki irti! Ei kai se sitten niin paha paikka ole..
Mulla on ihan sama juttu. Musta tuntuu että mä en vaan yksinkertaisesti kestä. Alan ajattelemaan tulevia ajanjaksoja erossa ja sitä mahdollisuutta, että mies joutuu olemaan ehkä vuoden siellä. Itkuksi menee melkein koko ajan. Koko ajan pitäisi olla jotain seuraa, että kestää olla. Mitä ihmettä mä teen?
Vielä neljä päivää, niin sitten nähdään.
Kyllä sen kestää. Alkuun se tuntuu kummalle ja ikävälle, mutta siihen tottuu. Ja jos vaan haluaa, niin sen pystyy kyllä kääntämään voitoksi.
Pian oppii arvostamaan omaa aikaa ja kumppania ei pidä itsestäänselvyytenä.
Jälleennäkemisen riemu on suuri, kun intistä pääsee lomille.
Toisesta erossa oleminen tekee välillä vaan hyvää ja kyllä suhde armeija-ajan kestää, tai ainakin se on hyvä mittari sen suhteen, miten luja suhde on.
Tsemppiä tytöt, kyllä me kestetään! =)
Kiitoksia kovasti, Äijä! Tuo herätti aika hyvin. Luin tekstisi myös sulhaselleni, joka tokaisi, että niinhän se on. Pienikin viesti kuulemma piristää kovasti! Itselleni ainakin, illan kohokohta on juuri tuo, että toisesta kuulee edes jotain. En ole ottanut enää tätä armeija juttua kovin rankkana, kaikkihan sen joutuvat suorittamaan, ja on siitä selvitty. Kun suhde on vankka ja tärkeä molemmille, kyllä tuollaisen ajan jaksaa odottaa! :) Se on rankkaa aluksi varmasti kaikille, mutta kyllä se helpottaa, niinkun olen tässä nyt jo muutaman kerran sanonut! :)
Kuulostipa pelottavalta tämä ananaksen kirjoitus. Itselläni sama kestäminen on vasta vuoden päästä, mutta on sitä jo nyt tullut pohdittua.
Nytkin tuntuu jo niin pahalta jos ei nähdä pariin viikkoon (välimatkaa kun on 50 km).
Eräs opiskelukaverini sanoi miehensä ollessa intissä, että hän teki alkuaikoina hirvittävät puhelinlaskut kun kaipasi seuraa miehen ollessa poissa. Niiden maksaminen ei sitten ollutkaan kovin kivaa.
Mutta toisaalta pitää ajatella, että se on vain se puoli vuotta, joka vaikkapa sivariaikaan nähden on huomattavasti lyhyempi.
No kai siitä selvitään. Tsemppiä ananakselle ja muillekin "kotiin itkemään jääneille"!
voin sanoa, että alku on aika hirmuista.. mutta tällähetkellä, ainakin itse olen jo hyvin tottunut siihen, että sulhaseni soittelee vain iltasella. siihen rytmiin tottuu todella nopeasti, ja kun muistaa, että sillä pojalla siellä ei muuta pohdittavaa oikein olekkaan, kuin ne armeijatouhut, kannattaa koittaa aina piristää puhelimitse. itse olen ottanut asenteen, että hyvin se menee, ja että pianhan nuo viikot kuluvat! :) niin siitä selviää parhaiten, ja et arvaa, miten helpottuneelta oma sulhanen kuullostaa, kun puhelimeen vastaa, että: "no heippa muruseni!" :) pitää koittaa vaan jaksaa.
jännitin itse melkein enemmän sulhaseni armeijaan lähtöä, kun hän itse. tosi asiassa, häntä jännitti niin paljon, että viimeisen halin pariin viikkon hän antoi hyvin jäykästi, ja ilmeestä näki, että nyt se on menoa. tätä nykyä, mitä hän siellä on 2 viikkoa ollut, tuntuu, että tilanne on huomattavasti rauhoittunut, eikä itsestäkään tunnu niin pahalta enää. :) kyllä siihen tottuu, kukin aikanaan! :)