Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta...

Miksi laittauduit raskaaksi -olit(te)ko jo päättäneet, että olisi sen aika? Jos teitte sen vakaasta päätöksestä, yritä unohtaa epäilyksesi, koska mielesi voi olla myllerryksessä raskauden takia. Jos taas raskaus oli silkka vahinko, niin sitten ei voi kuin ihmetellä, kun maailmaan saadaan taas yksi "yllätysvauva" lisää:O

tämä ei ole oikea paikka etsiä vastauksia ongelmaasi vaan pyydän että menet lääkäriin. täällä voit saada vastauksia laidasta laitaan mitkä eivät varmastikaan ainakaan helpota oloasi.

Mulla oli parisuhteessa juuri tuollainen kokemus, suunniteltu oli, mutta sitten raskaus toi pintaan kaikki sellaiset epävarmuudet mitä ei ollut halunnut myöntää että tuntee. Se on helppo muiden sanoa että mitä sitten aloitte yrittämään, mutta joskus vaan haluaa haluta jotain niin paljon että vasta kun se sitten tapahtuu, joutuu vastakkain omien tunteidensa kanssa, ja se on HIRVEÄÄ huomata ettei sitten haluakaan sitä. Ei se välttämättä ole lapsellisuutta, enemmän kai sitä ettei halua antaa periksi vaan haluaa kaiken sen mitä on suunnitellut, eikä uskalla ajatellakaan muuta. Meillä raskaus päättyi keskenmenoon, ja nyt olemme eroamassa. Tunteesi ei välttämättä ole pelkkää raskaushormonien aiheuttamaa, vaan olet ehkä joutunut nyt myöntämään ettei kaikki tunnukaan siltä, miltä pitäisi, vaikka olitkin lasta toivonut. Itsekin mietin silloin ratkaisuja laidasta laitaan (ja siitä oli tietenkin todella huono omatunto, koska ei abortti minunkaan arvomaailmaan istu), mutta olisinko todella voinut elää itseni kanssa, jos olisin sen keskeyttänyt? en tiedä. Huonolta tuntui sekin, että kun keskenmeno tuli, tunsin sitä suurta helpotusta. Mutta sinun täytyy miettiä millaista elämä olisi lapsen kanssa, jos ette olisi miehen kanssa yhdessä? Lasta varmasti rakastaisit, ja eiköhän huoltajuus yms. järjestyisi. Sanoisin vain sen, että vaikka lapsella on oikeus kahteen vanhempaan, se ei tarkoita sitä että olisi pakko asua saman katon alla, joka on toki paras vaihtoehto, mutta kylähän vanhempienkin tulee olla onnellisia! Unohda sitten kaikki syyllistävät kommentit, koska muide on helppo syyllistää, kun eivät tiedä mitä sinä käyt läpi! Sinulla on oikeus tuntea niin kuin tunnet, ethän itsekään voi tunteillesi mitään. Mitäpä jos kävisit ultrassa? Näkisit onko raskaus normaali (itselläni ei ollut, ja se selvisi ultrassa), ja jos on, herättäisikö ultran näkeminen joitakin hyviä tunteita?

Ja miehestä sanoisin, että on ihan normaalia että jotkut jutut hänessä ärsyttää, varsinkin kun nyt mietit haluatko hänen kanssaan olla. Yritätkö kenties "etsiä" hänestä "vikoja", jotta voisit "tietää" ettet halua olla hänen kanssaan? Kannattaisi puhua tästä miehen kanssa, olla rehellinen, vaikka hän ensin varmasti syyllistäisi sinua, kannattaa olla avoin. Sitten käy neuvolassa puhumassa, siellä kukaan ei varmasti syyllistä, sillä onhan sinunkin hyvinvointisi tärkeä. Toivottavasti olet jo hakenut apua!

Minä tarjoan selitykseksi rakkauspsykologiaan kuuluvan teorian.Olette varmaankin olleet suhteessanne tähän asti "alkuhuumassa". Kaikki on ollut ihanaa ja on ollut kaikenlaisia haaveita ja kuvitelmia ja osittain vähän epärealistisiakin haaveita.Rakkaus alussa on ihan pään sekoittava ja ei silloin pysty järkevästi välttämättä ajattelemaan. Alkuhuuma on nyt alkanut haihtua ja silloin nähdään toisessa myös huonoja puolia. Arki astuu kuvioihin. Mieti nyt tarkkaan mitä haluat, haluatko vauvan tämän miehen kanssa.Minusta sinun kannattaisi nyt miettiä monesta eri näkökulmasta asiaa. Kaikissa suhteissa on 1) alkuvaihe (kaikki tuntuu niin ihanalta) 2) eriytyminen (huomataan toisen "viat", joko hyväksytään ne tai sitten ne ovat niin pahoja että suhde ajautuu eroon) 3) päätetään joko rakastaa kumppania vioista huolimatta tai sitten erotaan. Kannattaa miettiä minusta ensin sitä haluaako vauvan, vaikkei olisi lapsen isän kanssa tekemisissä myöhemmin. Suhdetta mietittävä sitten, että onko toisessa enemmän hyviä kuin huonoja puolia ja voitko elää toisen kanssa vaikka hänellä ne tietyt huonot puolet.