Haluaisin tietää kumpi suhteessa on tärkeämpää, raha vai se että on onnellinen sillä en usko että molempia voi saada jos joudut tekemään kovasti töitä sen rahan eteen. Aviomies työskentelee 10-16 tuntia päivässä ja on kotona vain sunnuntait jolloin hän nukkuu ja lepää. Näin on ollut viimeiset 5 vuotta. Rahaa kyllä tulee niin että pärjäämme vallan mainiosti vaikkemme ole mitään upporikkaita. Olen erittäin ristiriitasessa asemassa sillä tiedän että aviomies tekee tätä rahaa minun, vastasyntyneen poikansa ja tietysti tulevaisuuden eteen mutta entä minä? Pitääkö minun kärsivällisesti odottaa että työnteko kenties joku päivä loppuu ja voimme ottaa rennosti ja viettää aikaa yhdessä vai pitääkö minun etsiä oma onneni muualta vaikka ilman sitä rahaa.
Raha vai onnellisuus?
Olo kuin yksinhuoltajalla
111258
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
omasta kokemuksesta voisin kertoa ajassa 16v.taaksepäin..
Näen itseni sinussa...tilanteessasi.
Oikein kylmät väreet menee.
Yrittäjäperheenä, mies aina poissa.
Viimeisilläni olin vielä auttamassa ja seuraavana aamuna laitokselle, syntyi poika...
Minun piti ilmoittaa lapsemme syntymästä, ei hän ehtinyt katsomaan, kiire..Tulee kyyneleet silmiini, kateellisena katsoin kun muilla oli isät läsnä..
Luulin olevan kaikki hyvin. Uskottelin itselleni.
Rahaa oli ja matkustimme muille maille vain siksi, jotta mieheni on poissa puhelimen tyköä.
Lapset kasvoi, olin kotona, hoidin kaiken ja odotin milloin oikea perhe elämä alkaisi..
Se ei alkanut, olin kuin taksikuski vain koppalakki puuttui. Kuskasin lapsia harrastuksesta toiseen, miestä paikasta toiseen...
Aloin saada tarpeekseni hitaasti mutta varmasti.
Jos olin lähdössä sukulaisteni tai ystävieni luokse, mies tarvitsi aina silloin autoa.
Olin kuin vanki...
Kerroin miehelleni tuntemuksistani, vastauksena sain "Mitä sinä vielä tarvitset" Rahaa oli, mutta perhe-elämää ei.
Aloin sulkeutua, en pitänyt yhteyttä ystäviini.
Yks kaks tuttavani sanoi minulle, älä pilaa elämääsi edes lapsien takia.
Aloin pohtia, olin kuin vanki, miksi??
Silloin pistin asiat tärkeysjärjestykseen..
Lähdimme... siitä on kulunut jo vuosia.
Olemme onnellisia, vapaita, tulemme toimeen.
MUTTA MEILLÄ ON NYT ELÄMÄ!
Mieti asiat niinkuin tunnet. Elämme vain kerran...
Kaikkea ei voi saada ja kaikkea ei voi pitää.
Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten.
Onnea ja menestystä!!
"Mieti asiat niinkuin tunnet. Elämme vain kerran...
Kaikkea ei voi saada ja kaikkea ei voi pitää.
Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten."
Miten oikeassa oletkaan!
Itse olen katsonut sen lantin kääntöpuolen. Yrittäjänä oli vain loputon kiire. Liian myöhään huomasin, missä mennään; jäljellä oli enää kylmyys, kulissi ja yhteinen pankkitilin numero. Ei se oikea perhe-elämä ala koskaan, jos sitä ei ole ensin. Yrittäjä on kuin narkomaani, jolle mikään ei riitä, vaan aina lisää ja lisää ja lisää..
Jotkut juoksevat kiihtyvällä tahdilla kohti ennenaikaista hautakiveään - jotkut tekevät tämän saman ratkaisun, jonka minä olen tehnyt: täydellinen elämäntavan muutos. Tunnen yrittäjiä, jotka osaavat yhdistää perhe-elämän ja yrittäjyyden, mutta harvinaista se on. Itse en osannut. Valitettavasti.
Uusi elämä, uudet kujeet. Nyt on aikaa ystäville ja harrastuksille. Rahaa on sen verran, että tulee laskut maksetuiksi. Ehkäpä joskus vielä perhekin.. aika näyttää.
lähes samassa tilanteessa kuin sinä. Synnytyksessä mieheni oli mukana, mutta hävisi töihinsä (yrittäjä) aina välittömästi sen jälkeen. Kotona olin usean vuoden kolmen lapsen "yksinhuoltajana" ja välillä erittäin tuskastunut. Totesin kuitenkin, että oikea elämä on tässä ja nyt, kuka on sanonut, että sen pitäisi olla helppoa? Perhekin on tavallaan yritys ja karsastan ihmisiä, jotka lyövät hanskat tiskiin heti kun kaikki ei suju oman mielen mukaan.
Parisuhteessa on kaksi ihmistä, joilla on myös oma elämänsä elettävänä. On lapsellista kuvitella olevansa onnellinen vain siinä tapauksessa että kumppani pitää kädestä kiinni vuodesta toiseen. Kyseenalaista on, onko se edes mahdollista.
Ihmiset jotka eivät koskaan kohtaa vaikeuksia vaan sivuuttavat ne, saavat elämältä vähän. Onnellisin on se, jonka elämässä vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, mutta jotka silti kykenevät löytämään onnen. Pienenpieni onnenmurunen tuntuu silloin suurelta.
ja onnellisuus eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Molempia voi olla. Ei kai kukaan tosissaan voi väittää, ettei rikkaat ole onnellisia ja köyhät ovat! Ei se niin mene.
Ole onnellinen siitä, että miehelläsi on töitä ja hän tekee niitä ilmeisen mielellään. Mieti asiaa toisinpäin: Olisitteko onnellisia jos miehesi olisi työtön ja jokapäiväinen leipä todella tiukassa? Tai velkainen yrittäjä, jolloin miehesi olisi aina pois ja siitä huolimatta raha olisi tiukoilla? Monien ammattienharjoittajilla on harvoin tai ei juuri koskaan aikaa käydä kotona (vrt. muusikot, joiden ansiot eivät päätähuimaa kuten ei merimiestenkään). Eivätkö he muka voi olla onnellisia eikä heidän perheensä?
Sinun ei pidä odottaa että miehesi työnteko loppuu, onnellisuutesi ei ole siitä kiinni vaan itestäsi. Mikäli itselläsi on ammatti/harrastus, josta pidät ja jonka parissa viihdyt, tajuat, että se on rikkaus eikä onneneste.
sopimuksen.
Alkuasetelma oli sama meilläkin, mutta minä VAADIN saada tehdä osan rahoista, kun äitiysloma loppui. Näin mieheltä säästyi aikaa perheelle, eikä rahasumma kuitenkaan pienentynyt, minun ansioitteni tullessa mukaan. Onni palasi ovelta, lähtöä se jo teki...onnellisia ollaan nyt.
Sehän nyt riippuu ihan puolisoiden ammateista, kuinka paljon täytyy tehdä töitä ja kuinka paljon on rahaa.
Itse olen ekonomi ja työskentelen suuressa kansainvälisessä rahoituslaitoksessa ja vaimoni on lääkäri, kirurgi.
Työpäivät kestävät minulla tasan 7 h 40 min, eikä vaimollani sen pidempiä ole. Jos nyt sattuu joku suurempi leikkaus, niin silloin päivä venyy.
Rahaa meillä on mielestäni ihan riittävästi ja olemme hyvin onnellisia! Naimisissa jo 10 vuotta.
Silti minun mottoni on "Raha ei tee onnelliseksi mutta mielummin itken uudessa BMW:ssäni kuin bussissa!"
Ja viekä lopuksi sanon, että aivan varmasti suhteessa voi saavuttaa molemmat; sekä onnelliseuuden että varallisuuden!
kuitenkin itkeä bussissa kuin BMW:ssä. Rohkeeta.
aikuisena ehkä opit sen.
Toteat yksin hylättynä laitoksessa, että eipä se niin mennytkään..
Moi!
Elin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Meillä tosin ei ollut lapsia. Päällisin puolin elämämme näytti hyvälle; asuimme omakotitalossa järven rannalla, autot, moottoripyörät yms. maallista mammonaa. Mieheni teki yli 12 tuntista päivää ja usein myös viikonloppuna hommia. Hän oli jonkin asteinen työnarkomania. Tilanne kuitenkin ajautui siihen, että molemmilla alkoi olla oma elämä, omat ystävät ja jos aikaa olisi ollut olla yhdessä tehtiin se erikseen kavereiden kanssa. Asioista tai ongelmista ei puhuttu (tai ei ainakaan tarpeeksi), huomasin etten ollut onnellinen ja mietin tarkkaan varmaankin vuoden verran (ei pitkästä suhteesta noin vain lähdetä), kunnes päätin erota. Päivääkään en ole päätöstäni katunut. Jokainen suhde ja myös ihmiset siinä ovat erilaisia, joten enpä oikeastaan voi sen kummempia neuvoja antaa. Kehottaisin kuitenkin keskustelemaan... Tsemppiä!
Moi!
Elin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Meillä tosin ei ollut lapsia. Päällisin puolin elämämme näytti hyvälle; asuimme omakotitalossa järven rannalla, autot, moottoripyörät yms. maallista mammonaa. Mieheni teki yli 12 tuntista päivää ja usein myös viikonloppuna hommia. Hän oli jonkin asteinen työnarkomania. Tilanne kuitenkin ajautui siihen, että molemmilla alkoi olla oma elämä, omat ystävät ja jos aikaa olisi ollut olla yhdessä tehtiin se erikseen kavereiden kanssa. Asioista tai ongelmista ei puhuttu (tai ei ainakaan tarpeeksi), huomasin etten ollut onnellinen ja mietin tarkkaan varmaankin vuoden verran (ei pitkästä suhteesta noin vain lähdetä), kunnes päätin erota. Päivääkään en ole päätöstäni katunut. Jokainen suhde ja myös ihmiset siinä ovat erilaisia, joten enpä oikeastaan voi sen kummempia neuvoja antaa. Kehottaisin kuitenkin keskustelemaan... Tsemppiä!