Olen 27v. nainen ja jätin juuri miehen jota rakastin enemmän kuin ketään koskaan, rakastan kai vieläkin jollain kummalla lailla kun koskee niin pirun paljon. Asuimme yhdessä 1,7 vuotta, luulin löytäneeni sen elämäni miehen mutta pian karmea totuus alkoi paljastua. Se osasi olla alussa todella hurmaava ja hauska tyyppi, suht komeakin, kunnes tuli ensimmäinen lyönti. Syytä on turha etsiä koska sitä ei ollut muualla kuin sen omassa päässä, tajuan sen nyt selvästi. Siitä homma sitten kuitenkin jatkui, kun hyvässä uskossa annoin anteeksi ja pistin sen oman temperamenttini piikkiin. Mutta, kuten arvata saattaa, tuli oli jo saanut hyvän kipinän ja pikkuhiljaa hiipien kasvoi roihuksi - se alkoi alistaa mua niin henkisesti kuin fyysisestikin hirveillä tavoilla. Taitava se oli manipuloimaan ja käyttämään hyväksi sisälleni luomaansa pelkoa sekä rakastavia tunteita joita oli alun pitäen minussa saanut aikaan, jotta olisin kuin ansassa josta olisi mahdotonta päästä pois. Oli siis kovaa henkistä väkivaltaa, alistamista, omistuksenhalua, lyömistä, tappamisella sekä puukolla uhkailua , kuristamista, aseen piipun päähän painamista jne jne. Välillä se sylki päin naamaa ja haukkui huoraksi vaikka en kertaakaan sitä pettänyt. Ja se vielä kehtasi ylpeillä sillä ihmisille, kuinka minä en koskaan tekisi rikosilmoitusta. No enpä tehnytkään kunnolla koska se minuun luotu pelko (sitä kohtaan) oli niin käsittämättömän suuri ja vahva, oli hyvin vaikea olla tottelematta ja toteuttamatta sen tahtoa. Nyt sen huomaan kuinka uskomattoman sairas se on, ja miten heikko itse olen ollut. Moni ei varmasti ymmärrä miksi kestin sitä kaikkea niinkin kauan, mutta todellakaan ei ole helppoa päästä irti kun on kahlehdittu helvetttiin. Ja pahoin pelkään että ei se vielä tähän jää vaikka keräsin kaikki voimani että pystyin edes ilmoittamaan eropäätökseni. Asumme molemmat pienellä paikkakunnalla joten voitte kuvitella miten ahdistava tilanne. Muualle en tällä hetkellä voisi edes ajatella muuttavani koska täällä asuvat myös sairaat vanhempani ja isovanhempani. Erittäin hankala tilanne mutta en aio antaa periksi kun olen jo toisaalta näinkin pitkälle päässyt. Sydän on rikki raadeltu ja pää vainoharhaiseksi myöten revitty, silti jossain syvällä sisimmässäni jaksan uskoa parempaan huomiseen, sen kauemmas en uskalla edes toivoa......
Helpotuksen helvetti
*kaikkensa antanut
1517
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sulla on nyt tosi vaikeaa, tiedän. Mutta nyt vaan pidät huolta itsestäsi ja siitä, ettet enää ajaudu tuon kusipään läheisyyteen. Älä ikinä unohda mitä se on sulle tehnyt ja saanut sut tuntemaan ja kokemaan. Tarvitset voimia ja malttia, aika on paras lääke. Maailmasta löytyy myös mies, joka ei satuta sua rakkaudellaan. Mä lupaan sen:)