Miksi kaikki tuntuu niin vaikealta?

sitä. nyt vaimo on ihastunut korviaan myöten työkaveriin joka on sitä 14v. vanhempi. Meillä on 5v. lapsi jota kohtaan olen myös ollut välinpitämätön. olen käyttänyt kannabista ja koittanut unohtaa sen avulla kaikki ja senkin takia ollut välinpitämätön. olen lopettanut sen käytön koska se vaan kasaa ongelmia ja nyt on kaikki tunteet päässyt pintaan. en osaa olla enää yhtään vihainen mistään vaimoni teoista ja tuntuu kuin kaikki tunteet joita olen yrittänyt työntää syrjään pääsisi kerralla irti. En vaan tiedä mihin kohdistaisin tän kaiken rakkauden. lapseen olen yrittänyt mutta sitä on niin paljon etten pysty kaikkea lapseen suuntaamaan. vielä muutama kuukausi sitten vaimo oli valmis yrittämään parisuhde terapiaa mutta minä en tyhmänä lähtenyt siihen ja nyt se ei ole enää valmis siihen. rakastan vain niin paljon ja tuntuu etten pysty enää luottamaan ikinä keneenkään. Mitä voin enää tehdä? vaimo on muuttamassa 140km päähän uuden miehen kanssa ja en usko että pystyn ikinä hyväksymään sitä. Ja en tiedä pystyykö tämä uusi mies ikinä rakastamaan lastamme tai vaimoani ikäeron takia vai haluaako hän lohtua oman eronsa jälkeen ja jotain esittely kappaletta että hänellä on nuori tyttöystävä / tulevaisuudessa vaimo. en pysty päästämään irti. Olen alkanut kärsimään unettomuudesta ja tilanne räjähti pariviikkoa sitten töissä ja olin viikon sairas lomalla. lääkeri määräsi minulle nukahtamis lääkkeet ja mieliala lääkkeet mutta tuntuu ettei ne auta yhtään. saan kyllä iltaisin unta mutta heräilen pitkin yötä näihin painajaisiin. Auttakaa joku mua. Mulla ei ole yhtään ystävää kenen kanssa voisin puhua asiasta. enkä haluaisi edes vaivata ketään kun kaikilla ihmisillä on omatkin murheensa. pää rajähtää ja sydämeen sattuu. helpottaako tämä tunne ikinä? Sen ainakin tiedän että tulen ikuisesti rakastamaan vaimoani ja lastani kuten jo kerran lupasin kunnes kuolema meidät erottaa. en pystynyt alussa oikein hyväksymään että minulla on lapsi ja kadun asiaa koko ajan. olen viime aikoina alkanut rakastamaan myös lastani ihan eri tavalla mutta en tiedä uskallanko senkään kanssa enää päästää tunteitani valloillee kun kerta olen menettämässä senkin. Haluaisin olla hyvä isä tulevaisuudessa mutta en jaksa uskoa että se onnistuu välimatkan takia ja siksi kun se tuo liikaa muistoja. en pysty antamaan itselleni tätä varmaan koskaan anteeksi enkä tiedä haluanko edes. Miks tän elämän pitää olla näin helvetin vaikeata? Eikö vois olla joku katkaisija tai pilleri jolla saisi nollattua kaikki tapahtuneet tai että voisi palata ajassa taaksepäin korjaamaan kaikki virheet.

Kysymys ei ole sinun anteeksi antamisessä. Sitä ei kaipaa kukaan. Voisit otta selvää miksi "vaimosi" on etsinyt lohtua muualta ja samalla saat vastauksen kaikkiin kysymyksiisi.
PS.Sinulla on hyvin kärsivällinen tyttöystävä, kun on tyytynyt vaan seurusteluun 8 v aikana. Vaimoksi et häntä voi sanoa.