Olen 20 vuotias nuori nainen. Olen seurustellut yli 2 vuotta poikaystäväni kanssa ja siitä 2 vuotta asuttu saman katon alla.
Ongelma on se, että minä olen niin etäinen. Rakastan sitä kun saan olla yksin ja poikaystäväni ei ole häiritsemässä opiskelujani. Unelmani on kunnon ura, kaunis koti ja turvattu elämä. En nauti perhe-elämästä ja läheisyydestä sen koommin, viihdyn mainiosti yksin tai vain kavereiden kanssa.
(Joskus tietysti minullakin tulee hetkiä kun tarvitsen toisen olkapäätä ja silloin arvostankin sen olemassaoloa, mutta en tiedä osaanko itse olla olkapäänä?).
Tämä itsenäisyys häiritsee minua. EN haluaisi olla tälläinen.
Kaikki johtuu varmaan lapsuudestani kun alkoholisti äitini kuoli kun olin 14 vuotias ja sitten kasvoin täysi-ikäiseksi asti laitoksessa. Köuhä olen ollut aina lapsena ja vihattu koulussa. Teen siis kaikkeni että siihen en palaa. Niin helvettiä se sillon oli.
Minulla ei ole koskaan ollut ketään kehen tukeutua ja ketä välittää ta ketä huolehtisi minusta.
Eli nyt se sitten kostautuu. Haluan kaiken tehdä itse. En luota muihin. Olen aina se ketä on oikeassa. EN tarvitse kenenkään pusuja ja haleja. En tarvitse ketään. Olen täydellinen yksin ja saan enemmän aikaiseksi elämässäni jos ei ole perhettä.
En kuitenkaan siis ole -onnellinen- yksinkään vaan tiedän, että tarvitsen rinnalleni ihmisiä, mutta en vain osaa kohdella heitä. En osaa huolehtia heistä. En osaa edes välittää. En osaa arvostaa heidän olemassaoloaan.
No niin siinä jotain ajatuksiani. Minusta vaikutan todella julmalta. Ja osaan kuvitella miltä poikaystävästäni tuntuu kun jatkuvasti työnnän häntä pois luotani.
Ajatuksia kiitos. Mutta älkää analysoiko kun kerroin aika suppeasti ja en jaksanut miettiä lauserakenteita!
Ongelma on se, että minä olen niin etäinen. Rakastan sitä kun saan olla yksin ja poikaystäväni ei ole häiritsemässä opiskelujani. Unelmani on kunnon ura, kaunis koti ja turvattu elämä. En nauti perhe-elämästä ja läheisyydestä sen koommin, viihdyn mainiosti yksin tai vain kavereiden kanssa.
(Joskus tietysti minullakin tulee hetkiä kun tarvitsen toisen olkapäätä ja silloin arvostankin sen olemassaoloa, mutta en tiedä osaanko itse olla olkapäänä?).
Tämä itsenäisyys häiritsee minua. EN haluaisi olla tälläinen.
Kaikki johtuu varmaan lapsuudestani kun alkoholisti äitini kuoli kun olin 14 vuotias ja sitten kasvoin täysi-ikäiseksi asti laitoksessa. Köuhä olen ollut aina lapsena ja vihattu koulussa. Teen siis kaikkeni että siihen en palaa. Niin helvettiä se sillon oli.
Minulla ei ole koskaan ollut ketään kehen tukeutua ja ketä välittää ta ketä huolehtisi minusta.
Eli nyt se sitten kostautuu. Haluan kaiken tehdä itse. En luota muihin. Olen aina se ketä on oikeassa. EN tarvitse kenenkään pusuja ja haleja. En tarvitse ketään. Olen täydellinen yksin ja saan enemmän aikaiseksi elämässäni jos ei ole perhettä.
En kuitenkaan siis ole -onnellinen- yksinkään vaan tiedän, että tarvitsen rinnalleni ihmisiä, mutta en vain osaa kohdella heitä. En osaa huolehtia heistä. En osaa edes välittää. En osaa arvostaa heidän olemassaoloaan.
No niin siinä jotain ajatuksiani. Minusta vaikutan todella julmalta. Ja osaan kuvitella miltä poikaystävästäni tuntuu kun jatkuvasti työnnän häntä pois luotani.
Ajatuksia kiitos. Mutta älkää analysoiko kun kerroin aika suppeasti ja en jaksanut miettiä lauserakenteita!
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja mulla on vähän samanlaisia piirteitä kuin sinnullakin, olen tottunut itse selviämään asioista enkä pahemmin osaa tunteitani näyttää. Voin lohduttaa sillä, että jos joskus saat oman lapsen kyllä niitä tunteita tulee sitä lasta kohtaan. Minulle se oli elämän ensimmäinen suuri rakkaus. Toki tykkään miehestäni ja monesta muustakin, mutta en ehkä koskaan osaa tuntea samanlaista palavaa rakkautta niin kuin saduissa ja joillakin varmaan ihan oikeassa elämässä. Mies taas olis ihan toisentyyppinen ja tykkäis enempi läheisyydestä sun muusta, minulle ei ole niin väliä vaan mieluusti teen asioita myös itsekseni. En osaa neuvoa saisko tätä tilaa jotenkin kohennettua, minustakin olisi mukavaa olla vähän "normaalimpi".