Kuinka monta prosenttia suomalaisista omaa jotain mentaalihairioita? Kuinka paljon niita on tuolla suomi24:ssa?
Missa vaiheessa kerrotte deittikaverilenne, etta minka sortin mentaalihairio teilla on?
Vai odotatteko vain, etta milloin viestikaveri alkaa arvata, etta tuossa on yksi, jolla on masennus, tuo toinen on alkoholisti, kolmannella on mania, neljas on masentunut...
Mita profiileja katsoin niin naista ei ainakaan akkia katsottuna ollut mainintaa.
Missa vaiheessa kerrotte deittikaverilenne, etta minka sortin mentaalihairio teilla on?
Vai odotatteko vain, etta milloin viestikaveri alkaa arvata, etta tuossa on yksi, jolla on masennus, tuo toinen on alkoholisti, kolmannella on mania, neljas on masentunut...
Mita profiileja katsoin niin naista ei ainakaan akkia katsottuna ollut mainintaa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kyllä mielenterveysongelmasta pitäisi kertoa jos juttu menee vakavampaan suuntaan. Paino sanalla jos.
Itselläni on Mahdollinen Asperger ja erittäin todennäköinen (Lisätty tietokonetomografian jälkeen luulisin) Ad/hd mutta ne teknisesti ottaen neuropsyykkisiä eikä niitä voi koskaan "parantaa". jos joku tahtoo sanoa että jokainen poikkeama on sairaus niin sitten kai minä olen sairas.
Itse kumminkin aion kertoa siitä sellaisille jotka sitä tietoa tarvitsevat.
Teen sinulle vastakysymyksen: oletko sinä laittanut omaan profiilisi, ettei sinulla
riitä ymmärrystä esim. masentunutta ihmistä
kohtaan?
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että ihmiset
joilla on masennusta tai vakavampia persoonahäiriöksi tunnistettavia sairauksia, etteivät he itse ole valinneet sairauksiansa?
Tiesitkö, että masennus on parannettavissa oleva?
Ja mielentilana sitä ei pidetä psyykkisenä sairautena kuten persoonahäiriötä.
Alkoholismiakaan ei lasketa persoonahäiriösairauksiin kuuluvaksi, vaikka
se sairaudeksi luokitellaankin.
Kun lähdit kategorioimaan ihmisiä, olisit voinut ottaa selville mitkä mielentilat kuuluvat parannettaviin mistä johtuen ne eivät kuulu persoonahäiriötiloihin.
Oletko ajatellut sitäkään, että heilläkin jokaisella on oikeus hakeutua muiden ihmisten pariin?
Kuinka harvat edes kertovat porfiilissaan oikeaa nimeään, tarkkaa asuinpaikkaansa, koulutustaan, työtään heti uuden ihmisen tavatessaan???
Ja sinustako omista sairuksistaan kuitenkin pitäisi heti kertoa jo profiilissaan???
Tässä sinulle tietopommi:
http://www.mielenterveysseura.fi/mieli_info.asp?cat=Mielen sairaudet&main=Mielenterveys ja elämänkulku&page=319
Tassa nyt muuta uskomatonta ole kuin sinun nopeat ja vaarat johtopaatoksesi. En ole laittanut profiiliin kuin alkutiedot vasta, siksi tassa kysynkin.
Minulla kylla riittaa ymmarrysta. Ja ymmarran, että ei kukaan sairauksiaan valitse. On oma kokemus vakavista sairauksista.
Huomasin, etta oli vaikka selkaleikkaus mainittu, mutta ei missaan mitaan psyyken vaivoista.
En mina alkanut lokeroida. Sina aloit. Kovasti aloit listata, etta mika on persoonallisuushairio ja mika ei.
Luultavasti tama nyt osui sinua herkkaan kohtaan, koska noin hermostuit etka edes ymmartanyt, etta mita mina kirjoitin. Mina kysyin mielipidetta, että missa vaiheessa tulisi kertoa.
Kaikilla on oikeus hakeutua ihmisten pariin... Sina halusit vaantaa minun kirjoituksen. Perkele, että haluttaisi kirjoitta sinulle rumasti ja muistuttaa sinua ottamaan laakkeesi. Koeta selvita harhasi kanssa, et sina mikaan psykoanalyytikko ole.
Ja juuri nyt teet aivan samaa minulle mistä minua syytät tehneen sinulle *nauraa toisen typeryydelle*:D
Etkö keksinyt mitään omaperäisempää kuin lääkkeiden otto - sehän juttu on keskiajalta
*repee ihan täysillä*:DDD
Ja vielä harhojakin *putoaa jo tuolilta nauraessaan*:DDD
surkealta vaikuttaa sinunkin mielenterveys.
mitään asiallista palautetta? Vai ootko oikeasti noin hullu?
Kaikenlaista porukkaahan sitä tietysti tuolla treffeillä pyörii...
Mitähän juuri aivan samaa minä tein sulle?
Mikä sinut tässä asiassa tekee niin hervottomaksi? Onko se niin, että sinulla on näitä mentaalihäiriöitä? Kerrotko, kuinka sinä olet onnistunut treffimaailmassa. Mitä on käynyt parisuhteessasi?
Sain nyt näppäimen kuntoon, kun oli murtumaa muutaman merkin alla.
Jaaha, joku oli rekisteröinyt tällä välin tuon nimimerkin. Täytyy vähän vaihtaa.
Omasta masennuksestani yleensä kerron muutaman viestittelykerran jälkeen, se on melkein pakko, muuten joutuisi valehtelemaan, johon en halua ryhtyä.
Profiiliin sitä ei viitsi laittaa, varsinkaan kuvalliseen, kun se voi lisätä häiriköiden määrää ja muutenkin sellaisen ilmaisu saattaa antaa ennakkokäsityksiä ihmisille, ja siten karkottaa muuten ihan mielenkiintoisia ihmisiä pois, ilman lähempää tutustumista, mikä olisi sääli.
Toki tuntuu, että naisilla masennus olisi anteeksiannettavampaa kuin miehillä, mitä tulee treffailuun.
Luulisin, että kyllä kuvasta ja profiilin asusta/sisällöstä pystynee tulkitsemaan, jos ihmisellä on jotain pahempaa ongelmaa.
Masennusta nyt on ihan täysin normaalinkin oloisilla ihmisillä. Se on vain osa ihmisluontoa, melkein jokainen kokee sen joskus, edes jollain asteella.
Juuri noihan sitä ihmisen tulisi toimia kuten
kerroit:)
Arvostan toimitanmallisi hyvin korkealle!
Toívon sinulle voimia ja uskoa
paranemiseesi:)))
Että masennus miehillä on anteeksiannettavampaa, koska naisten oletetaan olevan aina iloisia ja hymyileviä - tai siis, tuntuu että sellaisia naisia haetaan. Miehet saavat mököttää.
Itse en ainakaan profiiliin laita. Muutaman viestin jälkeen kyllä sitten kerron, että kärsin paniikkihäiriöstä ja että minulla on siihen lääkitys.
Jutut on kyllä kaikki loppuneet, mutta en usko, että se tuon asian syytä on. Ei vaan oo muuten napannut.
Mulla on tää paniikkihäiriö ollut nuoresta asti ja olen tästä huolimatta ollut aviossa ja saanut lapsenkin, joka on nyt jo aikuinen.
Onkohan tää sitten mentaalihäiriö (outo sana) vai mikä? Tiedän vain, että aika paljon tätä ihmisillä on.
Omasta mielestäni tää on mielenterveysongelma ja erittäin rajoittava sairaus.
Olen ns. kylähullu. Ei diagnoosia (yritin hakea, mutta en saanut, eikö sen pitäisi olla jo merkki etten ole ihan tasapainossa!), en ole vaarallinen ympäristölleni enkä itselleni. Tuli vaan sellaista ajatusta mieleen ap:n puheenvuoroa lukiessa, että pitäisi ihmistenkin tajuta sellainen asia, että henkilöt, jotka tunnistavat itsessään mielenterveydellisiä häiriöitä ja ovat diagnoosin siitä saaneet, ovat mielestäni ihan ok, jos ei ihan skitso ole ja ne ovat aika harvassa.
Sen sijaan olisin huolissani niistä lukuisista ihmisistä jotka kulkevat "vapaina", vaikka olisivat hoidon tarpeessa selkeästi eivätkä edes itse sitä ymmärrä eivätkä ole saaneet diagnoosia kun eivät ole menneet hoitoon! Ne ovat kaikkein harmillisimpia tapauksia. Jo mielenterveysongelman tunnistaminen itsessään on puoli voittoa tai jopa enemmään.
Mutta pitäisikö siis profiilin 2000 kirjainta täyttää sairaskertomuksella? Mitä pitäisi kertoa tai jättää kertomatta. Pitäisi kuvailla itseään ja vielä sairauksiaan?
Esim. Olen 30-vuotias eronnut mies. Etsin tositarkoituksella seuraa 25-35-vuotiaasta vapaasta naisesta. Minulla on peräpukamat, alentunut kuulo, käytän silmälaseja, minulta on poistettu umpilisäke, olen ollut 5 vuotta sitten masennuksen vuoksi lääkityksellä puolen vuoden ajan, ryyppäsin itseni kerran humalaan, olen polttanut 12 savuketta 12-15-vuotiaana, minulla on heikot polvinivelet, kärsin ajoittaisesta sukupuolisesta kyvyttömyydestä, saan ilmavaivoja maitotuotteista, en voi sietää paprikaa, vatsani toimii vain kerran viikossa, kitarisani poistettiin kaksi vuotta sitten...
(tuossa keksittyjä esimerkkejä)
Siis tuollaistako halusit?
Mitä luulet 2000:n kirjaimen omakuvaukseen mahtuvan?
Aloittaja kysyy käytäntöä ja täällä aletaan kirjoitella hirveitä paasauksia! (Pari asiallista vastausta joukossa sentään).
Missä kohtaa se on väittänyt, että sairaudet pitäisi sen mielesä profiilissa ilmoittaa?
On kyllä ihme, jos sinä et saanut diagnoosia, vaikka vaikutat noinkin tasapainottomalta. Nykyään sentään löytyy tautinumero vähän joka asialle, jopa nauramiselle.
Mitenkä minä ajattelin, että ap:llä on itsellään jotain ja miettii, että missä vaiheessa siitä pitäisi mainita?
Toisaalta vois olla ihan ok, että kertois, jos on vaikka paranemassa masennuksesta. Silloin vois heti löytää ymmärtävän ystävän eikä tarviis törmäillä tiukkapipojen kans.
Ehkä kuitenkin paras kertoa vasta pienen viestittelyn jälkeen.
Itelläni on syömishäiriö ja mun on vaikea siitä puhua, haluan tunnustella ilmapiiriä, että kerronko ollenkaan. Jos juttu etenee, kerron. Tää voi olla sellainen asia, että sitä on toisen vaikea ymmärtää ja kuitenkin tää sitten, jos jutusta tulee jotain, vaikuttaa meihin molempiin.
Sinähän se iskit oikein asiaan:)))
Toit esille todella merkittävän näkökulman,
mikä ei ollut nähtävästi kelleen mieleen, minullekaan:)
On helpompi nähdä asiat niin yksisilmäisesti
kuin lähteä miettimään asioita monipuolisemmin
ja eritoten sieltä toisen ihmisen näkökulmasta.
Tässä tapauksessa tiettyjen mielenhäiriöitä
omaavien.
Eiköhän se oli tärkeintä antaa heille myöntätuntonsa kuin tuomionsa,
vai mitä mieltä olet?
Usein myös nämä ns. vapaana diagnoosia tarvitsevat heijastelevat(projisoivat)
omat ongelmansa muihin nostamalla itsensä arvostelijan asemaan - verhoten sen
kysymyksen muotoon, vaikka sieltä
hyvin paistaa läpi mikä kirjoittajan oikea motiivi on.
Tuo sinun esimerkkisi kirvoitti makeat naurut - se oli kertakaikkisen loistava:DDD
...sorry. En minä irvailla tarkoittanut, mutta tosiasiahan on se että nykyisin kaikki mahdollinen erilaisuus halutaan diagnosoida. Ennen puhuttiin ilkeistä ihmisistä tai seinähulluista ja kaikkea siltä väliltä. Nykyään on ADHD:ta, aspergeria, anorektikkoa, bulimikko ym. Ja kuitenkaan kukaan meistä ei ole täysin tasapainoinen eikä terve. Eikö vain? Jokaisesta löytyy jotain.
Ei millään pahalla, mutta kysyn vaan, ei tarvitse julkisesti vastata, kun mainitsit syömishäiriöstäsi, että millä tavoin se vaikeuttaa elämääsi. Tietämättä tapaustasi, monesti esim. anorektikoiksi leimataan ihmiset, jotka tarkkailevat painoaan ja sitähän tässä itse kukin herkkujen keskellä joutuu tekemään. Jos olet bulimikko niin so what? Minä en ole mielestäni bulimikko vaikka intoudun syömään hillittömästi.
Mutta mitä se haittaa, seuraava päivä sitten hillitymmin.
Miksi kaikki erilaisuus täytyy diagnosoida?
Mullakin on ongelmia, mutta ei ne välttämättä ole ongelmia "vastapuolelle".
Sitten on sekin pointti, että jos kerrot ongelmastasi, olipa se mikä tahansa, toiselle ihmiselle, niin hän saattaa suuttuessaan käyttää sitä lyömäaseenaan sinua kohtaan. Totta kai puhuminen asioista helpottaa, mutta ikävä kyllä monesti siinä saa lisää turpiinsa.
... tarjosin sinulle päivän piristyksen ja tein jollekin hyvän mielen, sain sinut nauramaan. Upea juttu! Jaettu ilo on kaksinkertainen! Minä tein pilkkaa itseestäni, sinä minusta, mutta tässä elämässä täytyy osata nauraa itselleen.
En nauranut sairauksille vaan tavallesi esittää kuviteltu profiili:)
Luin kirjoituksesi tilannekomiikantajuksi,
mikä huumorinlajina puree minuun poikkeuksetta.
Missään tapauksessa en halunnut loukata sinua ja
jos niin tein, pahoittelen syvästi!
Jos oikeasti lukisin tuollaisen profiilin
en takulla nauraisi vaan se herättäisi vääjämättä
myötätuntoni.
Asia vilpitön.
Mutta kaikkille kauan treffanneille tai palstakirjoittajille; mitkä ovat yleisimmät kommentit mitä saatte? Yleensä käsketään hakeutumaan pikaisesti hoitoon - ja vain siksi, että uskaltaa olla eri mieltä.
Näin se menee. Peräpukamista puheen ollen onhan se mainoskin joka pyörii telkkarissa: 10% suomalaisista kärsii peräpukamista... Herää vaan kysymys mitä ne muut 90 % tekee, nauttivat niistä vai?
Itsensä haukkumisella voi myös saada sympatia-pisteitä. Mutta silloin pitää olla super-säälittävä tyyppi tai ainakin tehdä itseestään sellainen tyyliin "mitä minä mies-poloinen tässä, kukapas se tällaista rääviötä huolii..." jne.
Sulla taitaa olla jotain pahasti pielessä. Koeta kestää.
"monesti esim. anorektikoiksi leimataan ihmiset, jotka tarkkailevat painoaan ja sitähän tässä itse kukin herkkujen keskellä joutuu tekemään. Jos olet bulimikko niin so what? Minä en ole mielestäni bulimikko vaikka intoudun syömään hillittömästi. "
Huh. Ensinnäkin anorektikoiksi ei leimata painoaan tarkkalevia ihmisiä, koska sellaisia ihmisiä varten on lehdet täynnä vinkkejä. Sen sijaan sairaalloista laihuutta lähentelevät ja jokaista suupalaa vahtivat saattavat moisen leiman saadakin. Syystä.
Bulimia on sairaus eikä mikään satunnainen "so what"-asia. Bulimiassa on kysessä pakkomielteisestä ahmimisesta, ei "intoutumisesta". Tähän yhdistyy ulostuslääkkeiden käyttö tai oksentaminen ja pakkomielteinen painon ja kehon muotojen vahtiminen. Syyllisyys ja häpeä. Että ei ihan "so what"-osastoa kuitenkaan.
Se, että nykyään diagnosoidaan kaikki massasta poikkeavat persoonallisuudet, ei tarkoita, että anoreksia ja bulimia eivät olisi sairauksia. Nämä sairaudet hallitsevat koko ihmisen elämää ja aiheuttavat mittaamattomasti kärsimystä ja itseinhoa!
mitään.Joka niin väittää niin paukautan nokkaan.
Minulla oli profiili pari vuotta sitten,tapasin miehen,ja rakastuin.Pelotti kertoa,että olen kaksisuuntainen eli bipo,ja lääkitys loppuiäkseni.
Muutaman tapaamisen jälkeen kerroin,hän vastasi että hänelläkin on lääkitys masennukseen ja paniikkihäiriöön.Se oli helpotus molemmille,mut siitä ne ongelmat alkoi.
Mieheen ei voinu luottaa,ei vastannu viesteihin,teki ohareita.Minulle valkeni heti alussa,että hän pitää edelleen profiilia,vaikka minä poistin oman heti.En kysyny häneltä syytä,ajattelin että jos löytää toisen,niin sit se löytää.
Lisäksi valkeni että hän juo aika paljon,hän kertoi että on nuorempana(hän oli 28)käyttäny huumeita.Kysyin et mitä laatua,kuulemma mitä vaan millä saa pään sekaisin.Et silleen.
Kaikesta huolimatta,rakastan häntä vieläkin,vaikka olemme tavanneet 10kk sitten.Joka ikinen päivä ajattelen ja kaipaan häntä.Oltiin niin samanlaisia,pystyimme puhumaan syvällisiä,nimenomaan mielenterveyteen ja lääkkeisiin liittyviä ajatuksia.
Olen häntä reilusti vanhempi,olen kokenu elämässä vaikka mitä.En kerro muillekkaan ihmisille sairaudestani,moni tuttu joka tietää,sanoo et ei sinussa mitään "vikaa" ole.
Täs nyt on ongelmana se,että vain mielenterv.sairautta poteva puhuu samaa kieltä toisen potevan kanssa.Ja sit kun seurustellaan toinen jää häviölle.Minulla on enemmän masennusjaksoja,mut on ollu manioitakin.
Olen kovin tunteellinen ja rakastava,sallin huonoa käytöstä vaikka kuinka pitkälle,annan anteeksi ja kärsin.Mutta rakastan niin kovin ja annan kaikkeni että toinen pysyisi elämässäni.Vaan ei,katoaa vaan kauemmas.
Kun tää suhde oli niin täynnä rakkautta,hänkin kyllä osasi pitää minua hyvänä ja sit suunnatonta epävarmuutta,masennuin entistä enemmän.Tapailin tätä miestä 10kk.Olin kolme kertaa sairaslomalla masennuksen takia(muitakin syitä oli kuin onneton rakkaus)
Kerran otin lääkkeitä ja alkoa,kaverit toimitti ensiapuun.Tilanne oli aika vakava.
Et hengenvaarallista on rakastua näin kovin,kaksi potevaa on huono yhdistelmä.
Tällä hetkellä on seurustelunpoikanen aluilla,mies ei ole netistä löydetty.Hänkin juo aika paljon,on masentunut välillä.Mut hän sentään vastaa puheluihin,kokkaa minulle,katsellaan elokuvia.
Kerroin hänelle että syön lääkkeitä masennukseen,hänestä se ei ole kauheaa.Mut saa nähdä,tuntuu et toistan samaa kaavaa koko ajan.
En ole tätä sairautta itselleni pyytänyt,eikä siitä parane.On välillä niin vaikeeta elää sen kanssa.Mut pakko on vaan elää,vaikka en haluakkaan.Olen aina halunnu pois tältä.
Mulla on kokemus 2:sta naisesta deittipalstoilta. 1. oli ihan piupau, kontrollifriikki muka 2:n lapsen äiti, opettaja, kauhee rokkari, mut "silti hirveen herkkä. Herkkyys ilmeni toistuvina anaalipanovaatimuksina ja hellyys oli kuristamista pannessa. Toinen onkin eri juttu. Rakastan häntä vieläkin. Pus.