Välillä sitä kuvittelee että joo nyt menee jo vähän paremmin mutta paskat
kohta sitä taas on synkkyyden syövereissä. Sitä on niin vaikeaa käsittää että
miksi, miksi yleensä erota kun rakkautta ja kemiaa oli ns loppuunasti, miksi
erota niin rumasti, miksi ei antanut meille mahdollisuutta, miksi kaikki ne
vuosikausien yhteiset unelmat ja suunnitelmat menettivät kaiken merkityksensä käytännössä
muutaman viikon aikana. Miksi se että tein kaikkeni että toinen olisi onnellinen
ei merkinnyt mitään, miksi vusikausien yhteiselo olikin yhtäkkiä kuin vanha
sukka joka vaan viskattiin roskikseen. Miksi ko henkilö ei arvosta sitä kaikkea
jonka hänelle tein, vuosikausia tein kaikkeni jotta hänellä olisi hyvä olla.
Sitä tuntee itsensä niin huijatuksi, varsinkin viimeiset vuodet sitä teki
kaikkensa yhteisen tulevaisuuden eteen ja pam sillä ei ollutkaan mitään
merkitystä ja nyt, nyt istuu tässä yksin. Kaikki
duunisuunnitelmat ja muut rakensin niin että tulevalla perheellä olisi hyvä
olla, kaikki oli niin valmista ja yhdessä suunniteltua ja yhtäkkiä niillä ei
ollutkaan yhtäkkiä mitään merkitystä.
Minä olin tyhmä, minä ihan oikeasti luulin että kun ihminen sanoo rakastavansa
minua hän tarkoittaa sitä mutta ei hän todellisuudessa varmaan koskaan
rakastanut. Olin niin tyhmä että minä oikeasti
tein kaikkeni mutta mikään ei ollut koskaan tarpeeksi, aina tuli uusia syitä
josta minua pystyi haukkumaan ja painamaan minua alas, milloin mikäkin. Sitten jos ei syytä löytynyt niin sellainen vedettiin täysin hatusta.
Miten ihminen jonka kuvittelin 7vuotta tunteneeni onkin yhtäkkiä kuin täysin eri persoona, missä vitussa se nainen jota rakastin on nyt.
Kolmansia osapuolia ei asiaan liity ja ymmärrän jos tulee vaihe että pitää esim saada mennä mutta eikö sitä olisi voinut mennä ja kuitenkin pitää parisuhteen jossa ei menoja rajoitettu.
2viikkoa ennen eroa oli vielä suunnitelmat kuinka kohta tehdään lapsia, kuinka kohta mennään naimisiin ja yhtäkkiä olikin tärkeämpää saada juosta uusien ihmekavereiden kanssa baarissa ja vetää viinaa kuin sieni mutta kuitenkin samaanaikaan selittää kuinka se tuleva perhe on edelleen tosi tärkeä. Ei siinäkään mitään, kyllä mä kriisit ymmärrän mutta pitääkö kaikki sillat polttaa mennessään ja heittää kaikki mun naamalle.
Miten ihminen pystyi valehtelemaan niin paljon ja miten sitä voi enään koskaan uskoa kehenkään, 7 vuotta kun vannotaan loppuelämän rakkautta ja yksi päivä sitä ei enään olekkaan niin miten sitä voi enään koskaan luottaa kehenkään.
Me olimme se pari jonka ei pitänyt koskaan erota ja jota muut pariskunnat ihailivat kun meillä meni aina niin hyvin. Mitä vittua tapahtui.
kohta sitä taas on synkkyyden syövereissä. Sitä on niin vaikeaa käsittää että
miksi, miksi yleensä erota kun rakkautta ja kemiaa oli ns loppuunasti, miksi
erota niin rumasti, miksi ei antanut meille mahdollisuutta, miksi kaikki ne
vuosikausien yhteiset unelmat ja suunnitelmat menettivät kaiken merkityksensä käytännössä
muutaman viikon aikana. Miksi se että tein kaikkeni että toinen olisi onnellinen
ei merkinnyt mitään, miksi vusikausien yhteiselo olikin yhtäkkiä kuin vanha
sukka joka vaan viskattiin roskikseen. Miksi ko henkilö ei arvosta sitä kaikkea
jonka hänelle tein, vuosikausia tein kaikkeni jotta hänellä olisi hyvä olla.
Sitä tuntee itsensä niin huijatuksi, varsinkin viimeiset vuodet sitä teki
kaikkensa yhteisen tulevaisuuden eteen ja pam sillä ei ollutkaan mitään
merkitystä ja nyt, nyt istuu tässä yksin. Kaikki
duunisuunnitelmat ja muut rakensin niin että tulevalla perheellä olisi hyvä
olla, kaikki oli niin valmista ja yhdessä suunniteltua ja yhtäkkiä niillä ei
ollutkaan yhtäkkiä mitään merkitystä.
Minä olin tyhmä, minä ihan oikeasti luulin että kun ihminen sanoo rakastavansa
minua hän tarkoittaa sitä mutta ei hän todellisuudessa varmaan koskaan
rakastanut. Olin niin tyhmä että minä oikeasti
tein kaikkeni mutta mikään ei ollut koskaan tarpeeksi, aina tuli uusia syitä
josta minua pystyi haukkumaan ja painamaan minua alas, milloin mikäkin. Sitten jos ei syytä löytynyt niin sellainen vedettiin täysin hatusta.
Miten ihminen jonka kuvittelin 7vuotta tunteneeni onkin yhtäkkiä kuin täysin eri persoona, missä vitussa se nainen jota rakastin on nyt.
Kolmansia osapuolia ei asiaan liity ja ymmärrän jos tulee vaihe että pitää esim saada mennä mutta eikö sitä olisi voinut mennä ja kuitenkin pitää parisuhteen jossa ei menoja rajoitettu.
2viikkoa ennen eroa oli vielä suunnitelmat kuinka kohta tehdään lapsia, kuinka kohta mennään naimisiin ja yhtäkkiä olikin tärkeämpää saada juosta uusien ihmekavereiden kanssa baarissa ja vetää viinaa kuin sieni mutta kuitenkin samaanaikaan selittää kuinka se tuleva perhe on edelleen tosi tärkeä. Ei siinäkään mitään, kyllä mä kriisit ymmärrän mutta pitääkö kaikki sillat polttaa mennessään ja heittää kaikki mun naamalle.
Miten ihminen pystyi valehtelemaan niin paljon ja miten sitä voi enään koskaan uskoa kehenkään, 7 vuotta kun vannotaan loppuelämän rakkautta ja yksi päivä sitä ei enään olekkaan niin miten sitä voi enään koskaan luottaa kehenkään.
Me olimme se pari jonka ei pitänyt koskaan erota ja jota muut pariskunnat ihailivat kun meillä meni aina niin hyvin. Mitä vittua tapahtui.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Tekstisi oli kuin suoraan elämästäni...
Eli ihan samoin on käynyt muillekin.
Meillä taitaa olla erona se, että mä makselen tästä hyväuskoisuudestani ja sinisilmäisyydestäni loppuelämäni. Sitä vaan niin sokeasti luottaa toiseen ja kuvittelee, että toinenkin on tosissaan. Erosta on omalla kohdallani jo kohta pari vuotta mutta vieläkin saan joka viikko selitellä exäni tekosia milloin kenellekin. Paskaa tulee niskaan kuin ämpäristä kaatamalla ja itse olen syytön.
Tuntuu hyvältä ja samalla pahalta lukea näitä juttuja. Enpähän ole ongelmieni kanssa yksin. Oman tarinani voisin lisätä aivan samanlaisena. Minä myös maksan lopun elämääni toisen ihmisen unelmia. Mitä vittua oikein tapahtui...?
...tapahtui. Eikä se aina ole reilu. Ja kumppanillasi todennäköisesti ikäkriisi tms., jota ei osannut ratkaista "oikein". Ehkä suunnitelmat kävivät pelottamaan - hän ei vielä halunnutkaan samaa? Ja monesti on helppo kaataa omat ongelmat toisen niskaan - ei tarvitse ottaa itse vastuuta. Mutta pitäisi se tosiaan kertoa ajatuksensa avoimesti, ei teeskennellä olevansa samoilla linjoilla. Rehellisyys on kuitenkin se parisuhteen perusasia. Mutta muista myös se, että sinun tehtäväsi ei ole tehdä kumppaniasi onnelliseksi. Se on hänen omalla vastuullaan. Samoin sinun onnesi on omalla vastuullasi. Sopivanlainen kumppani ja hyvä parisuhde voi sitä onnen tunnetta lisätä.
Olen kokenut tavallaan saman - siis olin onnellinen parisuhteessani ja miehenikin sanoi olevansa. Kertoi rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani, kertoi unelmistaan, toiveistaan yhteiselämämme suhteen, seksiä ja naurua riitti sekä omaa vapautta jne. Ja mitä paljastuikaan - vuosien sivusuhde. Jep - kenen kanssa olinkaan elämäni viettänyt???? No, ehkä hän halusi olla kanssani aina, mutta tiesi kyllä vallan hyvin, että minä en halua suhteeseemme kolmatta osapuolta "ikuisiksi ajoiksi":) No, nyt kyllä katuu ja ymmärtää, että kaikki oli hänen "päänsä sisässä", hänellä oli kriisi...Joo, ei naurata. Elämä koulii...Ja olen tosiaan minäkin tuntenut itseni typeräksi, huijatuksi jne.
Kyllä se matalaksi lyö, kun vastoin käymiset tulevat täysin yllättäen. Sitä suuttuu itselleen, miten sokea olikaan.
Itsellä ero ei tullut noin puun takaa, jotenkin sitä alitajuisesti tiesi näin käyvän lopulta. Toipuminen tulee siitä huolimatta viemään vielä kauan aikaa.
Jossittelut ei auta, on vain hyväksyttävä, että se mitä teki ei riittänyt tai sitten yritti liikaa.
Nyt voi tuntua, että miksi millään mitä teki, ei ole ollut merkitystä. Kyllä niillä varmasti on ollut merkitystä, mutta ne eivät ole olleet lopulta niitä asioita mitä toinen on halunnut.
Voi olla, että jotkut ihmiset eivät vain saa ajallaan sanotuksi, että ovat eri mieltä asioista tai ovat vain mielyttämisen haluisia. Lopulta heille tulee seinä vastaan ja ei auta muu kuin paeta koko tilanteesta.
Ja mieti, eikö olisi kauheampaa, että kumppani olisi kanssasi vain, koska sinä haluat tai kiitollisuuden velasta esim. asuntoon. Ei sen takia, että välittäisi sinusta itsestäsi.
Marttyyriksi ei pidä ruveta, eikä itsesääliin vajota. On kyllä helppoa, vaan ei johda mihinkään.
Marraskuun lopulla koin itse eron, avomies jätti 5v yhteiselon jälkeen. Olin aina ajatellut että tässä se on, mies jonka kanssa tulen viettämään elämäni, mutta toisin kävi :(
tästä on nyt aikaa kohta 3kk, mutta uskon toipumisen vievän todella kauan..päivä kerrallaan yritän kitkuttaa eteenpäin.
Olen myös miettinyt muuttoa eri paikkakunnalle, jossa voisin aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, kun ei tarvitsisi pelätä törmäävänsä exään..olen toki vielä nuori, vasta 23, mutta kyllä se pahalta tuntuu kun mies sanoo että haluaa olla ja elellä yksikseen, "kokeilla rajojaan" jne..
oli varmaan virhe aikoinaan muuttaa suoraan äidin helmoista yhteen, jolloin mies ei ehtinyt asustella lainkaan yksin. Nyt sitten tuli se aika eteen..ehkä jokin ikäkriisi, tai sitten just reilu 20-vuotiaiden miesten kanssa on turha edes ajatella mitään vakavampaa..sille tässä on nyt alkanut tuntumaan :(
Miesten pitäisi luultavasti saada olla ja mennä tiettyyn ikään asti, kunnes haluavat rauhoittua ja ehkä harkita asettumista aloilleen.. En halua yleistää, mutta kyllä se usko menee tällaisten kokemusten vuoksi. :( mutta jospa jossain olisi vielä mies joka oikeasti haluaisi olla ja elää minun kanssa!
että voi tässä syyttää itseäänkin, ei sikäli että olisi tehnyt mitään väärää tai ollut mitään muuta kuin unelmien poikaystävä vaan ihan siitä että en osannut nähdä aiemmin millainen ihminen tuo toinen oli. Se on vain niin että kun itse on ns kiltti ja rehti niin ei sitä halua uskoa että toiset ovat itsekkäitä sairaita kusipäitä joille mikään ei merkitse mitään ja joille toiset ihmiset ovat olemassa vain jotta niiltä saa revittyä jotain itselleen. Itseasiassa olihan tuollaisesta psykopaattisesta kylmyydestä ja itsekkyydestä merkkejä aiemminkin, jo ainakin vuosi sitten mutta kun en halunnut uskoa ja nähdä niitä vaan uskottelin itselleni että ei se varmaan tarkoittanut että ihan vahingossa se jnejne.
..sitä, että tunnistat ja tunnustat ettet oikeasti ollut suhteessa virheetön. Et pääse eteenpäin (et nyt etkä uudessa ihmissuhteessa) ellet aidosti havainnoi virheitä, joita itse olet tehnyt suhteessai. Kukaan kun ei ole virheetön - sorry.
en tietenkään ollut virheetön enkä ole täydellinen ihminen mutta aidosti yritin parhaani ja jos ja kun tein joitakin virheitä niin tein ne koska en tiennyt paremmin. Nuo virheet olivat kuitenkin niin pientä luokkaa että jos niiden takia joku jätetään niin hurjaksi menee.
Harvoin ne pienet yksittäiset asiat mitään eroa aiheuttaa. Ja kun itsekkin ne vähäpätöisiksi tunnistat niin turha niihin on takertua.
Kyllä se kokonaisuus lopulta ratkaisee. Aika kuluu, ihmiset muuttuvat ja alkavat haluamaan eri asioita kuin vuosia sitten. Siinä ei auta, että olisit jossakin pienessä asiassa tehnyt toisin, tms.
Toista vain ei voi pakottaa pitämään itsestään, jos ei enää niin koe. Silloin se ero on lopulta hyvä ratkaisu molemmille...
Toki asian hyväksymiseen voi auttaa, jos keskusteluvälit on olemassa ja saisit vastauksia kysymyksiisi, mitkä epäselviä.
Itselläni nyt tilanne menossa näin: yhdessä reilu 4v, lapsi reilu 1v, yhteinen asuntolaina, vielä kuukausi sitten naimisiinmeno mielessä vaikkei asiat ole läheskään niinkuin toivoisi, seksiä ehkä 2 kertaa kuukaudessa,ei yhteisiä ystäviä juuri ollenkaan, ei yhteisiä harrastuksia (paitsi lapsi) eli ei käytännössä muuta yhteistä kun vitusti velkaa ja lapsi! arki sujuu hyvin kun ei juurikaan nähdä, kun toinen töissä, toinen hoitaa lapsen ja puuhaa omiaan. pusuttelua ja naurua on silloin jos elämä jostain syystä tuntuu molemmista mielekkäältä eli aika harvoin. itse olen vajaa 30v mies ja vaimoke on 23v. ilmeisesti lapsen liian aikaisin hankkinut tai jotakin kun tuntuu se lapsiperheen arjen viettäminen niin vastenmieliseltä. ite olen kotona viihtyvää sorttia mutta jos en saa kotonani mitään vastapainoa työlle,kotitöille,lapsenhoidolle ja muulle arkiselle niin en tule kauan tässä jaksamaan. en tarvitsisi kuin pusuja, hymyjä, huomiota ja iloista juttuseuraa niin en valittaisi. mutta kun olen jo pidemmän aikaa ollut niitä ilman niin väistämättä on tullut mieleeni että josko olisi ruoho vihreämpää aidan toisella puolen..? Josko saisi kokea uudestaan sen parin vuoden ihastumisvaiheen jolloin velatkin tuntui saatavilta.. saattaa olla että kadun lopun elämääni jos tästä lähden mutta kumpi sitten on pahempi, rikkoa perheensä vai rikkoa itsensä? lapsen kanssa haluan toki olla aina tekemisissä lähestulkoon päivittäin jos mahdollista mutta jos elämä on lähtenyt viemään pariskuntaa eri suuntiin niin ei pysty kauan löysässä hirressä roikkumaan! anteeksi tämä marttyyrimäinen itsesäälissä rypevä epäselko teksti mutta tältä tuntui just nyt!
...ajatuksistasi kumppanisi kanssa? Toisen ajatuksia kun ei voi lukea. Ja tottahan on, että lapsen tultua suhteeseen paljon muuttuu. Se on monelle todella yllättävä ja iso asia, joka saattaa säikäyttääkin. Ja lapsiperhen arki on monesti karua - yhteinen aika, seksi yms. jää vähemmälle, kun lapsi on se tärkein juttu. Naisella liittyy vielä hormonijutut yms. asiaan. Ja kun kumppanisi on päivän lapsen kanssa, hän ehkä tosiaan haluaa sitten sitä omaakin aikaa.Ja totta on, että kumppanisi on aika nuori, joten hänelle se voi olla erilainen asia kuin sinulle, jolla jo enemmän elämää takana. Luin joskus, miten pareille on järjestetty kursseja siitä, mihin kaikkeen lapsen tulo vaikuttaa ja miten siitä selviää. Sellainen kurssi pitäisi olla melkein pakollinen. Tilastojenkin mukaan pienten lasten vanhemmat ovat suurimmassa eroriskissä.
Puhukaa ihmeessä kaikesta. siitä mitä molemmat toivotte ja miten sitä yhteistä kipinää voi ylläpitää. Joku ulkopuolinenkin voisi auttaa. Jos ei terapeutti niin joku hyvä ystävä, jolla on elämänkokemusta lapsiperheen arjesta, parisuhteesta jne. Vaikka jokainen suhde on tietysti omanlaisensa. Älä lähde pettämään. Ei ole oikein ja oikeutettua toimia toisen selän takana ja epärehellisesti mistään syystä. Ensin erotaan, jos asioita ei voi korjata ja sitten katsellaan muita. Mutta se on tietysti vain oma periaatteeni. Pettämällä tulet kuitenkin rikkomaan todella paljon. Et kai halua, että lapsesi saa joku päivä kuulla, että vanhemmat erosivat, koska isä halusi kurkata aidan toiselle puolen? Vaikea ottaa kantaa, kun ei näiden kirjoitusten perusteella oikeasti voi juiden elämää tietää, mutta tässä joitain ajatuksia.
Sehän tässä on hyvä puoli että molemmat ovat kyvykkäitä keskustelemaan tilanteesta ja hakemaan ratkaisuja. tuntuu vaan siltä että kun sitä kuitenkin pidemmältä ajanjaksolta on näitä tuntemuksia puolin jos toisin, ja keskusteltu on, mietitty ratkaisuja, olevinaan keksittykkin niitä mutta sitten se toteutus onkin aivan eri asia. vaikka kuinka päättää että nyt kaikki muuttuu paremmaksi niin silti sama jatkuu parin päivän päästä. Ja kun toiselta on usko jo loppunut asioiden järjestymiseen niin vaikeaa sitä on yksin yrittää. rajallinen se on minunkin usko tulevaan mutta pakko kai sitä on viimeisillä voimilla yrittää roikkua mukana ja koittaa löytää kultainen keskitie kaikkeen.
Meillä oli sama tilanne, erotuksena se, että minä olin se joka aina lupaili keskittyä ratkaisuihin, muttei niitä koskaan oikein toteuttanut. Miksi? Koska välitti toisesta, eikä halunnut mitään pahaa, ei halunnut särkeä sydäntä. Ei uskaltanut ajatella elämää ilman toista, kun toinen oli kuitenkin vuosien ajan jo ollut itselle koti. Mutta kuitenkin sisimmässään tiesi, ettei tämä toimi, ettei tämä ole se mitä loppujen lopuksi haluaa, ja sen takia ratkaisuyritykset jäivät vain sille pienen yrityksen asteelle, eikä niitä koskaan viety loppuun asti. Olin pelkuri, tiedän.
Sitten tuli itsellä lopullinen piste vastaan, ja päätettiin muuttaa erilleen. Ehkä sinunkin kannattaisi nyt nostaa kissa pöydälle ja jos lopullinen ero tuntuu liian radikaalilta, niin ehdottaa asumiseroa. Lujasti ja tosissaan. Koska kuulostaa siltä, että myös häntä pelottaa, eikä siksi saa sitä itse tehtyä. Elämä muuttuu paljon paremmaksi, kun tekee OIKEASTI ratkaisuja (jyrkkiäkin) eikä vain jää paikalleen siihen mikä on turvallista.
mutta mä tulen niin vihaiseksi tuollaisesta alkavat haluamaan eri asioita kuin vuosia sitten. Eihän toiset ihmiset olemitään pelinappuloita joista otetaan yhdestä yksi kiva juttu ja sitten jonkun vuoden päästä vaihdetaan toiseen ja otetaan siitä joku toinen juttu jne jne.
Ihmisillä on minusta ihan sairas suhtautuminen toisiinsa nykyisin, ihan kuin toinen ihminen olisi vain joku hyödyke josta revitään jotain itselle ja sitten vaihdetaan makua. Missä on kunnioitus, ystävyys jne jne.
Toki jos loppuelämän haaveet olisivat eriäviä niin silloin ymmärtäisin mutta kun meillä ne olivat täysin samat joten ainoaksi "syyksi" eroon jää silloin se että minä en kelvannut enään niin se pistää niin surulliseksi. Enhä minä toki täydellinen ole mutta yritin helvetisti olla toiselle hyvä ja kuvittelin että 7vuoden jälkeen parisuhde on pitkälti juuri sitä että yhdessä rakennetaa sitä yhteistä haavetta ja ollaa toiselle hyviä, ystäviä, kumppaneita ja tukena.
En ole maaailman rikkain, en ehkä edes maailman komein ja saaattaahan se ollaettä minun naama vaan alkoi ärsyttämään mutta en minäkään exääni aina tuntenut palavasti rakastavani mutta tiesin että hän on silti se ihminen kehen olen sitoutunut niin myötä kuin vastamäessä vaikkei avioliittolupausta vielä ollutkaan annettu.
Löytyy vielä naisia, jotka on 100% mukana alusta alkaen ja hamaan tulevaisuuteen. Mulla on kanssa se "vika" olemassa ja itsekin olen saanut jo monta kertaa pettyä siihen, etteivät miehet tienneet oikeasti mitä halusivat elämältä.
Alkaa itselläkin vähitellen usko loppua... ja silti en edelleenkään pystyisi pelejä pelaamaan ja ajattelemaan, että kunhan vain tässä ollaan yhdessä vailla kummempaa päämäärää tai sitoutumista.
Mulle kävi kans pari vuotta sitte samalla lailla ja juuri 7-vuoden jälkeen. Sillä erotuksella,että meidän juttuun liittyi kolmas osapuoli.
Justiin niin yksi kaunis päivä ja akka sanoo se on loppu 15v.jälkeen ja menee naapurin ukon kans ja tekee saman tien lapsen että naiset on sikoja jos jotkut on.MIEHET ON NIILLE PASKAN HAILEE .mut kait niille joku päivä kostautuu ja sitten on niiden oma elämä yhtä paskaa.
Seitsemän vuotta, silloin meilläkin oli se ensimmäinen todellinen kriisi avoliitossa. Pääsimme siitä yli tehtiin lapset, kaikki oli hyvin "liian hyvin"? Nyt kun yhdessä on taivallettu 30v mies on ollut uskoton, naisen kanssa joka uskotteli olevansa ystäväni, perhetuttu.Kaksi vuotta selän takana vehtaamista valheita, ym. Siinä sitä on miettimistä mikä meni vikaan, syyttää itseään, en ollut tarpeeksi hyvä. Avioliittoon asti ei koskaan päästy, ehkä ihan hyvä näin, mutta ne kaikki lupaukset ja "rakastan tottakai vain sinua", voi että on katkera mieli. Vaikeaa on enää kehenkään luottaa, se on kyllä totta. Voimia kaikille petetyille.
Miten ihmeessä sitä pääsisi taas elämän syrjään kiinni, erostamme on jo kuukausia ja oikeastaan varsinainen suru alkoi vasta muutama viikko sitten. Taisin olla kuin unessa nuo ensimmäiset kuukaudet kun selvisin niistä niinkin hyvin. Nyt kuitenkin suru on niin mieletön että pelkään vakavasti masentuvani lopullisesti, en vain pysty käsittämään että tämä painajainen ei lopu, jokainen aamu alkaa tuskalla sydämessä kun toinen ei ole edelleenkään vieressä. Ihan kuin hereillä olokin olisi vain yhtä painajaista, epätodellista niin epätodellista. Ei muista syödä, ei pysty tekemään mitään, suihkussakaan muista käydä kun ajatukset pyörivät vain siinä että mitä tapahtui.
Yritin niin kaikkeni että toinen olisi onnellinen ja niin hän uskotteli olevansakin. Annoin itseni niin täysillä ja sitten minut hylättiin ilman mitään armoa, antamatta minulle mitään mahdollisuutta. Miten täsä huijatuksi tulemisen tunteesta, siitä että koko elämä menetti merkityksensä pääsee ohi.
...että uskotellaan jotain toiselle. Ajatuksia kun on mahdoton lukea. Ja kun arki tulee kyllä välillä vastaan joka suhteessa. Ja minusta rakkaus on enemmän kuin tunne - se on sitoumus, joka perustuu muuhunkin kuin jatkuvaan huumaan. Kirjotin tonne aikaisemminkin, mutta meillä mies vedätti minua useamman vuoden - siis sivusuhde oli ollut vuosia, vaikka hän sanoi olevansa kanssani onnellinen, toi esille arvojaan, kuten rehellisyyttä ja avoimuutta, kaikki tuntui olevan hyvin, oltiin paljon yhdessä, lähekkäin jne. Mut kaikki oli kulissia - kai. Mulla se isoin suru on tullut vasta nyt - n. 6kk eron jälkeen. Sitä ennen toimin jotenkin rauhallisesti ja järkevästi. Jokainen reagoi eri tavoin ja käsittelee asiat eri tavoin. Siksi varmaan aikaakin erosta selviämiseen menee eri lailla eri ihmisillä. Mulla siihen vaikuttaa myös se, että ollaan exän kanssa yhteydessä edelleen (mitä en itsestäni olisi uskonut moisen tempun jälkeen), hän katuu, ikävöi ja muutenkin tavallaan käsitellään eroa yhdessä! Ei välttämättä oikea tai paras tapa tai sitten on... Mutta aikaa kannattaa itselleen antaa. Mutta lopulta märehtiminen on lopetettava. On ajateltava uusia asioita, tehtävä sitä, mikä tuottaa itselle iloa (harrastukset, työ, ystävät jne.). Hyväksyttävä, että näin kävi ja jatkettava eteen päin. Ehkäpä saa jopa jotain parempaa elämäänsä tilalle, kun vanhaa poistuu. Tuskin lohduttaa, mutta itse ainakin sinnittelen tällä tavalla:)
Mikä olisi oikea tapa, me olimme aiemmin exän kanssa myös yhteydessä ja yhden tapaamisen ajan ihan kuin olisin nähnyt sen ihmisen jonka tunsin mutta sitten taas muutaman päivän päästä hän haistattelee minulle puhelimessa ilman mitään syytä, lyö luurin korvaan jnejne vaikka soitin ihan vain käytännön asioita selvittääkseni. En voi tietää onko hän katunut tätä päätöstään hetkeäkään mutta ainakin minulle on vakuuttanut että ei kadu joten kuten sanoitkin en ajatuksia lue niin se on sitten uskottava.
Jotenkin sekin saa olon tuntumaan entistä pahemmalta kun toista ei tosiaan vaikuta paljonkaan hetkauttavan koko ero(vaikka enhän sitä toki voi tietää) sillä luulin että kaikissa näin pitkissä suhteissa jos erotaan niin ainakin joko käsitellään se ero keskustelemalla yhdessä tai sitten jos sitä ei tehdä niin myös jättäjää alkaa kaduttaa ja hän haluaa edes vähän ajan päästä käydä tuon ns viimeisen keskustelun.
Minun tapauksessa ex tuntuu hoitavan koko eron puhtaasti vihaamalla minua, varsinkin kriisin alkaessa hän oli niin julma ja ilkeä sanoissaan että en voinut uskoa korviani kun polvillaan itkevälle miehelle huudetaan kuinka hän vihaa minua ja haluaa uuden miehen ja ei koskaan tekisi lapsia minun kanssani (tiesi että se oli suurin koko elämäni haaveista).
Olen kuullut että jotkut ihmiset hoitavat varsinaisen eron tuolla vihan tunteella koska muuten eivät siihen pystyisi mutta erostamme on jo kuukausia ja edelleen tuo viha minua kohtaan tuntuu olevan voimissaan, aivan kuten suhteemme loppuvaiheessa, se on aivan sama mitä minä sanon niin siitä saa syyn vihata minua.
Ystäväni ovat sanoneet että jos eivät paremmin tietäisi niin naisen viha on sitä luokkaa kuin olisin suunnilleen hakannut häntä tai pettänyt häntä hänen ystävänsä kanssa, siis jotenkin niin pyhää vihaa minua kohtaan.
En käsitä mistä moinen voi johtua, olen koittanut kysyä syitä mutta en ole saanut mitään vastausta ja sanotaan nyt vielä selvennykseksi että en todellakaan ole tehnyt mitään em asioita tai itseasiassa yhtään mitään josta tuo viha voisi kummuta.
Kukin ihminen 'selvitytyy' tavallaan. Puolisosi tapa tuntuu kyllä aika tuhoavalta tavalta käsitellä asioita.
Erittäin pahasti sanominen ja tietoinen loukkaaminen voi olla keino saada viesti perille ja vakuutettua, että on tosissaan siinä mitä sanoo ja tekee.
...mistä moinen viha tulee, jos hän itse sitä eroa on halunnut. Itse en pystynyt mitään kamalaa sanomaan/tekemään, vaikka olin siis tuo vuosia petetty. Siis tunsin kyllä vihaa, mutta olin silti asiallinen. Jotenkin viha ja kosto tms. eivät kuulu luonteeseeni. Harvoin erot helppoja on. Itseä harmittaa, kun kumppani väitti jakavansa ne samat tärkeät arvot ja parisuhteen säännöt. Ja nyt ei osaa oikein luottaa kenenkään aitouteen.
Anna kumppanisi olla - räyhätköön itsekseen. Sinun ei tarvitse loukkauksia kuunnella, kun et ole mitään väärää tehnyt. Mutta näyttäähän tuo ero häntä vaivaavan, jos pitää vihoitella. Jos ero olisi hänelle yhdentekevä, miksi hän mesoisi? Tsemppiä.Hän ei ollut sinulle sopiva - hoida käytännöt asiat ja anna sitten olla.Keskity omaan hyvinvointiisi.
luottamuksen antaminen tulee myös olemaan tulevaisuudessa kovin vaikeaa ellei mahdotonta.
Tuota vihaa olen miettinyt niin paljon että mistä ihmeestä tuo kaikki kumpuaa ja miten toinen pystyy olemaan niin epäreilu että suoraan sanottuna lyö lyötyä eli ihan kuin ei pelkkä jättäminen olisi riittänyt, piti vielä satuttaa extra paljon ja jatkaa vaan vaikka pyysin, rukoilin ja huusin lopettamaan. 2 viikkoa eli 2puhelua ja yhden tapaamisen kohteli muo normaalisti mutta taisivat nekin johtua siitä että tarvitsi palveluksen tuolloin. Koska välittömästi palveluksen tehtyäni jatkui sama luurin iskeminen korvaan yms nöyryyttäminen.
Varsinkin aiemmin ilkeys oli sellaisella tasolla että sitä alkoi jo miettimään että onko tämä tottakaan vai muistanko mä väärin yms. Onneksi jokaisen ilkeyden jälkeen kirjoitin tapauksen ylös ettei täydy jälkeenpäin epäillä omaa muistiaan ja vaikka tapaisimmekin hän ei pysty taas vääristelemään asiaa jotenkin minun syykseni.
Olisiko ex kumppanisi padonnut asioita itseensä koko suhteen ajan, nyt eron jälkeen antaa kaiken takaisin korkojen kera.
Onko ex puolisosi ihminen, joka ei koskaan ole väärässä? Kääntääkö asian kuin asian omaksi edukseen eli vääristää niitä omaksi edukseen? Onko vika aina muissa? Onko hän hyvä manipuloimaan muita?
Jos kuuluu tuohon ihmistyyppiin niin, ei kannata energiaansa hirveästi häneen tuhrata.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että eivät kestä heikkoja / tunteikkaita ihmisiä tai kyseisessä mielentilassa olevia. Ärsyyntyvät, provosoituvat ja lyövät lyötyä. Mitään hyvää asiassa ei ole, joten jälleen kerran ei kannata tuhlata liiemmin energiaansa tällaisiin ihmisin.
Aivan järjettömästi hän keräsi katkeruutta jo aiemmin, aivan naurettavan pienistä riidoita joihin molemmilla oli oma osuutensa hän jaksoi muistuttaa vielä vuodenkin jälkeen ja luonnollisesti tarina oli muuttunut hänen päässään aina niin että ainoa syyllinen olin minä ja hän se sorrettu.
Vääristely on myöskin tuttua, eikä mikään kevyt värittäminen vaan asioiden vääntäminen täysin päälaelleen ja nyt eron jälkeen jopa suoranainen harhaisuus. Muita ihmisiä kohtaan hän tuntui ja tuntuu olevan suhteellisen realistinen mutta minua kohtaan keksimällä keksii syitä josta minua syyttää.
Manipulointi on myös tuttua ja hän ei ole hyvä vaan loistava siinä ja tälläkin hetkellä taatusti kerää sympatiaa muilta koska minä olin niin hirveä että joutui minusta eroamaan. On myöskin myöntänyt minulle että saa yleensä aina tahtonsa lävitse.
Tässä on oma pää niin kovilla kun katsoo jqa kuuntelee toisen sekoilua, aivan siis juttuja joissa ei ole päätä eikä häntää ja jotka ovat niin kaukana realismista ettei mitään rajaa, vittumaisinta asiassa on se että minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa joka näkee hänet pintaa syvemmälle ja muille hän esittäytyy edelleen samana ihanana ihmisenä kuin oli vuosia sitten.
Kertomuksesi perusteella suosittelen, että tutustut tarinoihin narsistisista ihmisistä. Tältäkin sivustolta löytyy kertomuksia aiheesta.
Jos päädyt asiaan perehdyttyäsi johtopäätökseen, että entinen puolisosi on ehkä narsisti, niin kiitä Luojaasi erosta.
Juttusi on ohan kuin minun elämästäni. Ero vain siinä, että mies lähti. Oltiin menossa syksyllä naimisiin ja lapsiakin teki jo mieli. Kahdeksan vuotta ehdittiin yhdessä olla... Mies kyllä puoli vuotta oireili ja puhuttiin asioista mutta päätti kuitenkin lopulta lähteä. En tiedä mikä lie 30-kriisi iski, mutta minulta vedettiin kyllä matto täysin jalkojen alta. Mutta kyllä tämä tästä...hengissä selvitään...
Täällä tuntuu olevan paljon kohtalotovereitasi. Meillä päättyi vuosien suhde eroon, kun miehen 2 vuotta kestänyt sivusuhde paljastui. Järkyttävintä on, etten koskaan osannut epäillä mitään. Nekin pienet asiat, jotka jälkeenpäin tuntuvat hälytyskellon kilahteiluilta, eivät silloin merkinneet muuta kuin kysymystä, jonka vastaukseen luotin täysin. Luotin mieheeni niin paljon, pidin häntä aina rehellisenä, suoraselkäisenä ja suhdetta/toista kunnioittavana ihmisenä.
Kummalla tavalla sitä eron jälkeen huomaa silti virheitä myös omassa käytöksessään. Mikään niistä ei ole silti missään nimessä oikeuttanut pettämiseen. Kaikki ne suutuspäissä sanotut loukkaukset ovat jääneet miehen sisimpään, vaikka vilpittömästi olen sanojani pyytänyt anteeksi riidan jälkeen. Temperamentti purkautuu usein niin väärillä tavoilla :( Nykyään tiedostan omaty virheeni täysin eri tavalla, ja tiedän etten voisi toimia enää kuten ennen.
Olen aina ollut miehelleni rehellinen, ja ongelmia jos on ollut, niin olen kissan nostanut pöydälle, asiat juurta jaksain selvitetty. Luulin että rehellinen keskusteluyhteys on ollut yksi suhteemme ehdottomista voimavaroista, mutta todellisuudessa miehellä olikin koko ajan toinen nainen kuuntelemassa ja antamassa miehelle egoa hivelevää huomiota. Tämä nainen oli yhteinen tuttumme, en osannut koskaan epäillä mitään. Pidän itseäni todella tyhmänä ja idioottina, miksi luulin kaiken olevan hyvin?
Kävimme terapiassa pariin otteeseen, ja sen myötä on paljastunut kuinka erilainen olettamus meillä lopulta on hyvästä suhteesta. Minun mielestäni hyvään suhteeseen kuuluu tottakai myös riitelyä ja erimielisyyttä, tärkeintä on että positiivista on enemmän kuin negatiivista. Riitely ei saa olla kuluttavaa, vaan ilmaa puhdistavaa. Miehen mielestä taas riitelyä tulisi välttää, mikä on omituista kun hän itse usein ehdottomuudellaan provosoi riidan syntymään. Mies inhoaa riitelyä. Hän koki sen, että halusin puhua suhteemme tietyistä ongelmista, jotenkin epävarmuutta tuovaksi asiaksi. Muutamaan otteeseen puhuin erosta, mutta olen silti halunnut aina jatkaa tehdä töitä suhteemme eteen. Tuntuu, että minun olisi pitänyt tuoda itseni hopeatarjottimella hymyilevänä ja täydellisenä miehen eteen. Tämä kaikki tajuaminen on tapahtunut jälkeen päin.
Oli meillä rakkautta ja kemiaa. Luulen vain yhä enemmän, että miehen tragedia on hänen persoonansa, joka kovasti yrittää kieltää heikkoudet. Minä havahduin vasta eron myötä huomaamaan, miten epätodellisessa onnessa olin elänyt. Meidän piti alkaa yrittämään lasta, juuri samaan aikaan kun mies jäi kiinni pettämisestä. Kiitän luojaani siitä, että kaikki paljastui ennen lapsia. En anna helpolla periksi, enkä osaa kuvitella mihin kärsimykseen kaikki olisi johtanut, jos olisin sitten osin lasten takia jatkanut yhdessä ja antanut anteeksi tietäen, että mies jatkaa valehtelua ja toista elämää selän takanani.
Kun erosimme, mies ei jatkanut suhdetta tähän toiseen naiseen. Hän oli tällekin valehdellut ihmissuhdeasioista. Meni pari viikkoa, kun hän löysi toisen. Sain tästä tietää vasta äskeittäin, ja tähän asti mies on silti anellut minulta anteeksiantoa ja paluuta yhteen. Koko ajan hänellä on ollut uusi viritys kuitenkin, vaikka minulle antaa ymmärtää muuta.
Elämä on tätä. Toisen mielenliikkeitä ei voi koskaan täysin ymmärtää ja tunnistaa. On kamala huomata, miten ihminen, jota rakasti, onkin yhtäkkiä täysin toinen. Uskon silti, että kaikella on tarkoituksensa. Pidä kiinni unelmistasi ja arvoistasi, ne ovat jotain puhdasta ja ainutlaatuista tässä maailmassa. Uskon, että jonain päivänä olet vielä onnellinen, olet löytänyt paikkasi ja rakentanut luottamuksen uudelleen - johonkin toiseen ihmiseen. Itse kiinnitän kyllä tästä lähtien enemmän huomiota ihmisen arvoihin jo alkuvaiheessa, mitä ihminen elämästä ajattelee, miten suhtautuu eri asioihin. Ja siltikään ei voi tietää, mikä on lopulta lopputulos. En kuitenkaan anna rakkauden enää sokaista itseäni. Ehkä tarkoitus tässä kaikessa on se, että tie syvempään tajuamiseen ja viisauteen elämässä on käytävä läpi epäonnistumisten ja vastoinkäymisten kautta.
...itse kirjoittanut!! Mun miehellä oli sivusuhde yli kolme vuotta, jäi vahingossa kiinni. Minä olin onnellinen ja mieskin väitti aina olevansa. Minäkään en tajunnut mistään mitään - en edelleenkään osaa sanoa, mistä olisi pitänyt tajuta - niin hyvin hän teeskenteli vuosia. Oli läheisyyttä ja seksiä, yhdessä oloa ja omia menoja. Ja minäkin tosiaan luotin aina ja annoin sen vapauden. Mullekin riitely oli hetken kiukkua, joka sovittiin ja unohdettiin. Mutta mies ei sitä sietänyt ja huomautteli vielä vuosien perästä jotain sanomaani - ei siis ollut oikeasti antanut anteeksi, vaikka asiat oli keskusteltu. Kyllä minäkin tajuan omat virheeni - kukapa on täydellinen. Mutta luulin, että molemmat olivat rehellisiä keskusteluissamme. Ja kun sitä yhdessä oloa ja läheisyyttä oli - emme olleet kasvaneet kliseisesti erillemme.
Exäni on nyt puhunut omasta kriisistään ja onnellisuuspakostaan ja siitä, että hän ei kestä arkea. Hänellekin kaiken olisi pitänyt aina olla niin superihanaa - yleensä joko pää pilvissä tai sitten ojan syövereissä. Siis vain suurissa tunteissa tuntee elävänsä oikeasti...Ja että hän ei osaa myöntää heikkouksiaan. Ja siihen yhdistettynä menestymisen himo ja vielä kiire menestyä. Haki sitten "äitiä" ja ymmärtäjää muualta. Nyt katuu, ikävöi, on kuulemma oppinut, haluaa pitää minut elämässään, koska olin paras ystävä, että hän muuttui ylimieliseksi kusipääksi, joka halusi aina vain lisää...Hän on kuitenkin jonkin näköisessä etäsuhteessa edelleen tähän toiseen, joten onko muuttúnut, kun samaan aikaan exää haikaa....
Minä en ole vielä noin sinut asian kanssa kuin sinä. Ikävöin kamalasti ja tunnen pettymystä. Exäni oli minulle oikeasti aina hyvä ja lapsellisesti ajattelin tämän olevan se elämäni rakkaus ja suhde. Mutta miten voi oikeasti luottaa enää, kun on niin taitavasti johdettu harhaan?Kuka on aito? Koska se rakkain on sanonut jakavansa ne tärkeimmät arvot ja antanut olettaa, että parisuhteemme säännöt ovat yhdessä hyväksytyt. Ironista on se, että exäni aina sanoi rakastavansa minussa sitä, kun olen aito, rehellinen ja uskollinen...Että minuja on vain yksi maailmassa. No, olihan noita hoitoja ainakin kaksi:)Mutta minä olen edelleen rikki...
Kyllä tämä minuun jätti ikuiset jäljet. Vielä ne ovat haavoja, jotka eivät ole arpeutuneet kuin hiukan. Mutta mä olen hyväksynyt sen, että näin tapahtui, enkä löydä kaikelle koskaan syytä. Koska toinen ihminen ei voi nähdä toisen pääkopan sisälle täysin koskaan. Ehkä minulla oli epäterve luottamus mieheeni, ajattelin että hän ei VOI tehdä tiettyjä asioita rakkaalleen. Itse asiassa en edes ajatellut, se tuntui itsestään selvyydeltä. Meilläkin mies arvosti kiltteyttäni, rehellisyyttäni ja arvojani yleisesti ottaen. Ehkä hän tulkitsi asian kuitenkin sen läpi, kuka olisi hyvä perheenäiti - luotettava, hoitaisi lapset, olisi uskollinen, haluaisi silti miestään, tekisi töitä yhteisen edun hyväksi. Kyllä tämä avasi silmäni totaalisesti. Keneenkään ei lopulta voi luottaa, muuhun kuin itseesi. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla aina epäluuloinen. Pitää vaan ottaa vastuu vain itsestään (ja mahd. lapsista tietty), muttei kumppanista, sen voi tehdä vain kumppani itse. Jos kumppani pettää luottamuksen, hän on pettänyt samalla itsensä. Tämä erokriisi on tehnyt minusta entistä enemmän rehellisen itseäni kohtaan. Elä haavemaailmoissa, vaan elän elämän realiteettien keskellä, uskaltaen silti unelmoida ja tavoitella haluamiani asioita.
Huomaan entistä selkeämmin nyt, kuinka henkisesti epäkypsän ihmisen kanssa olen elänyt. Se vain korostuu kun seuraan hänen nykyistä toimintaansa. Mistään ei uskalleta päästää irti, mitään ei uskalleta itsestään antaa, itseään ei uskalleta katsoa rehellisesti. Kyvyttömiä olemme me kaikki joissain asioissa. Se on tervettä, mutta kaikkeen kyvyttömyyteen sisältyy haaste, joka on joskus kohdattava. Minulle anteeksianto on aina ollut tärkeä asia, se on ikään kuin ihmisen kypsyyden ja nöyryyden mitta. Minun on kuitenkin nyt hyväksyttävä se, että kaikkea ei voi ja pidä antaa anteeksi. Ei niin saa kohdella itseään, että sinisin silmin antaa anteeksi ihmiselle, joka ei itse tee asioita muutoksen eteen. Silloin kuset vain omaan jalkaasi. Silti silloin tällöin tunnen syyllisyyden valtaavan mieltä, olisiko pitänyt, olisiko sitä ja tätä...mutta tiedän vastauksen: ei olisi. Mitään ei ihmisen pidä tehdä, mikä on vastoin hänen oikeudentuntoaan ja moraaliaan. Mitään ei pidä tehdä, mikä itsestä tuntuu pahalta. Vaikka puoliso kuinka syyllistäisi, hän tekee sen omista lähtökohdistaan. Vain sinä voit tietää ne omat lähtökohtasi, ja sen mukaan vedät rajat. Jos niistä rajoista lipsuu, toinen voi ovelalla tavalla käyttää anteeksiantoasi hyväksi. Mitään ei voi saada jollei jostain asiasta luovu. Sinunkaan kumppanisi ei ilmeisesti ole luopunut tästä "varavaihtoehdosta". Mitä se kertoo hänestä ihmisenä? Mielestäni se on pelkuuruutta, pelkoa kohdata elämä kipeine asioineen. Pelkoa kohdata itsensä. Et sinä voi toista ja teidän suhdetta pelastaa, ensin pitäisi miehen pelastaa itsensä.
Koska näin ei selvästikään ole minun mieheni kohdalla tapahtunut, vaan pikemminkin päinvastoin, olen päättänyt jatkaa elämääni yksin. En ole ryhtynyt miehen lohtusyliksi, vaikka hänelle kelpaisi tässä vaiheessa ystävyyskin, mikä vaan jotta saisi olla seurassani. En siihen ryhdy, koska hän ei edelleenkään ota vastuuta teoistaan, vaan yrittää puhumalla puhua minua ympäri. Verbaalilahjakkuudellaan hän peittää omat heikkoutensa. Joskus hän itkee, se on sitä todellista tuskaa mikä sisältä kumpuaa...mutta se tekee niin kipeää, että senkin hetken aikana tai jälkeen hän siirtää kantamansa tuskan minun harteilleni "etkö ymmärrä kuinka rikki olen kun hylkäät minut" jne. Alussa menin tähän lankaan, itkin ja mietin kuinka tästä selvittäisiin. Mutta ei, mies koko ajan vierittää vastuuta minulle hänen henkilökohtaisessa tragediassaan.
Jos mieheni olisi todella katkaisuut kaikki välit näihin naisiin (mielenkiintoista muuten että teilläkin ilmeisesti miehen exien painolasti suhteessa on ollut suuri?), ja jatkanut yksilöterapiassa parikäyntien jälkeen, olisin voinut uskoa hänen todella tekevän töitä itsensä kanssa. Jotta meidän suhteella olisi vielä mahdollisuus. Mutta näin hän ei kyennyt tekemään, ja siitä en voi minä vastuuta ottaa. Hän teki valintansa, omien ehtojensa saneleman, ja hyvin todennäköisesti jatkaa oman elämänsä draamaa vetämällä siihen muita ihmisiä mukaan näyttelijöiksi. Sääliksi käy mies ja hänen tulevat kumppaninsa. Samaa on nimittäin odotettavissa niin kauan, kun toinen ei tee mitään henkisen kasvunsa eteen. Kun toinen ei ota mistään opiksi.
..aika paljon samoin kuin mitä minäkin ajattelen. Exäni on taitava sanojen käyttäjä suullisesti ja kirjallisesti. Ja tietää, mistä naruista minua vetää. Hän on kyllä hyvin analysoinut kaiken tapahtuneen ja koko suhteemme ja omat heikkoutensa. Ja on ajan myötä jopa sanonut, että kaikki oli vain hänen vikaansa - tavallaan ottanut vastuun. Mutta sitten hän myöntää epämääräisesti, ettei ikinä opi vaan hakkaa päätään seinään. Mutta että hän jatkaa sitä itsensä ruoskimista niin kauan, että oppii. Että hän ei voi antaa itselleen anteeksi, että loukkasi rakkaintaan. Minustakin kaikki hänen sanomansa olisi ollut hyvinkin uskottavaa, jos hän olisi jättänyt sen toisen naisen ja tekisi todella nyt töitä yksin itsensä kanssa ilman, että pitää olla ihmisiä "varalla" ja että hän edelleen joutuu tavallaan valehtelemaan sekä minulle että tälle toiselle. Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt mennä aikoinaan terapiaan - no olisin mennyt, jos olisin tiennyt meidän sitä tarvitsevan. Ja että hän aikoo tehdä sen joka tapauksessa. Ei ole kyllä vieläkään varannut aikaa.
Minä olen sitä mieltä, että jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Sitä ei voi kumppanin hartioille lykätä. Sopiva kumppani voi kyllä sitä onnea lisätä. Ja kenenkään ajatuksia ei tosiaan voi lukea, vaikka kuinka yrittäisi. Olen minäkin paljon syyllistänyt itseäni - miten olisin voinut nähdä toisen pahan olon ja auttaa, miten olisin voinut pelastaa meidät jne. Mutta parisuhteen pitää perustua rehellisyydelle ja toisen kunnioittamiselle. Mieheni ei siihen pystynyt ainakaan viime vuosiana. Edelleen, jos häneltä tulee kärsivä viesti, minulle tulee sellainen olo, että haluan auttaa - ottaa se pahan olon pois. Vaikka itsehän hän sen on aiheuttanut. Ja myönnän, että exäni on aina ollut sellainen, joka haluaa, että kaikilla on aina hyvä olo. Hän on siis tavallaan unohtanut itsensä, mutta toimii kuitenkin itsekkäästi pettäessään. Nytkin hän selvästi haluaisi jättää tämän toisen, mutta ei halua loukata, koska ajattelee, että tämä toinen nainen kärsii siitä. Ja sotkeutuu sitten aina vain pahemmin tilanteeseen, jossa ei oikeasti halua olla. Henkinen kipu on asia, jota exäni on aina välttänyt.
Minä pyrin anteeksiantoon (ei tarkoita, että palaisimme yhteen). Sellaiseen, että en tunne enää vihaa ja etten enää surisi menetystäni, vaan jatkaisin elämääni vapaana menneisyyden taakasta. Työtä se vaatii ja aikaa. Ja arpia tosiaan jää varmaan ikuisiksi ajoiksi. Ja välillä tuntuu pahalta se, miten hän nyt tajuaa virheensä ja muuttuu. Että tämä oli niin kova menetys. Että hän sokaistui sille, miten hyvin asiat olivat. Kasvutyö tapahtuu tavallaan minun kustannuksellani. No, minä kellun nyt ajassa - ehkä se parantaa ja katson taas tulevaan luottavaisesti.
kaikki tuo on läpi käyty.. ja rankkaa se on kun joku vetää maton jalkojen alta tossa vaiheessa.. voimia sinulle =)
Nii,,,oon ollu parisuhteessa nyt melkein 18-vuotta. Rakastettiin ihan simona toisiamme siitä noin 16-vuotta. Nyt rakastan enää minä. Mua ei halata, pussata tai mulle ei ees puhuta. Mahtaa lapsetki ihmetellä, että mitä helvettiä on tapahtunu. Itte ihmettelen sitä kun luulin tuntevani hänet kuin omat taskuni ja nyt olen huomannut, että en tunne häntä ollenkaan.
Oon ollu ihan paskana viimeset 1,5 vuotta. ihmetelly ja itkeny paljo. Mutta nyt on itkut itketty ja aivan sama miten käy.
Rakastan vieläkin, mutta sanonta siitä, että miehet ei puhu eikä pussaa näyttää pätevän ihan samalla tavalla naisiinki.
Muistakaa te kaikki joita on "lyöty märällä kinttaalla kasvoihin", että ero ei ole elämän loppu. Se on mahdollisuus!!!!
Toi on hyvä -> Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa ;-)
Asia kommentti! Jokanen minuuttikin paskassa suhteessa on liikaa. Kirpaseehan se ero, ei auta, mutta enemmän se kirpasee kun huomaa elämänsä jatkuvaa kärsimysnäytelmää. Uutta kehiin ja kohta entinenkin on portailla rääkymässä takaisin!
"Kuulin usealta eri taholta, että lausetta Minä rakastan sinua ei saa käyttää liian kevein perustein. Siis että jos sanoon noin on antanut suuremman lupauksen ja tämän sanonomisen jälkeen ihmisellä on suurempi vastuu. En ymmärrä. Minusta rakkaus on paljon enemmän, kuin pelkkä lause. Siis että sanat itsessään ei vielä tarkoita mitään.
Miten on teidän mielestänne? Onko suomen kielessä tässä ilmaisussa mukana poikkeuksellisen voimakas tunnetila?"
---
Näin kirjoitti ex-kumppanini, joka käytti kovasti aikaa ja näki vaivaa piirittämisessäni, vakuuttamisessani ja luottamukseni herättämisessä. Puhui yhteisestä tulevaisuudesta pienintä piirtoa myöten. Kun minut oli vakuutettu, heitti hän minut roskikseen. Joidenkin mielestä näin voi käyttäytyä. Suhdetta ei kestänyt vuottakaan, mutta haavoja olen nuollut jo toista vuotta.
Ville, Viestisi kuvaa lähes täydellisesti juuri omaa elämäntilannettani.
Olen seurustellut nykyisen avovaimoni kanssa reilut 6 vuotta ja kaikki tuntui menevän jouluun asti hyvin. Nyt toinen osapuoli on kuitenkin sanonut haluavansa pois suhteesta siksi, että on ihastunut vaikka toisen kanssa ei (vielä) olekaan sattunut mitään. Ajoituskin oli mitä parhain, sillä olemme juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
En ymmärrä miten ihminen voi noin vain syrjäyttää kaiken mitä kuuden vuoden aikana olemme jakaneet? Jos / kun ero tulee muuttuu elämäni täysin, sillä käymme myös samassa työpaikassa. Tyttö haluaa yhä olla kavereita, mutta en tiedä pystynkö suhtautumaan häneen vain ystävänä näin pitkän yhdessäolon jälkeen.