Olen ollut mieheni kanssa lähes 10 vuotta, meillä on yhteinen lapsikin. Esitin miehelle joku ilta yllättävän kysymyksen mutta vastaus ei todellakaan ollut mieleinen.
Kysyin häneltä, olisiko hän kanssani vaikka sairastuisin vakavasti tai esim. invalidisoituisin. Hän sanoi ettei pystyisi sellaisessa tilanteessa enää jatkamaan.
Olen hieman järkyttynyt. Mielestäni rakkauteen kuuluu juuri tuki ja turva myös vaikeissa tilanteissa enkä koskaan hylkäisi häntä vastaavassa tilanteessa. Jonkunlainen epäluottamus tuli nyt minulle, tyhjyys sisälleni.
Mielestäni hän ei voi mitenkään rakastaa minua aidosti. Ja mitä hän opettaisi yhteiselle lapsellemme jos hylkäisi minut tälläisessä tilanteessa?
Ajatuksia?
Kysyin häneltä, olisiko hän kanssani vaikka sairastuisin vakavasti tai esim. invalidisoituisin. Hän sanoi ettei pystyisi sellaisessa tilanteessa enää jatkamaan.
Olen hieman järkyttynyt. Mielestäni rakkauteen kuuluu juuri tuki ja turva myös vaikeissa tilanteissa enkä koskaan hylkäisi häntä vastaavassa tilanteessa. Jonkunlainen epäluottamus tuli nyt minulle, tyhjyys sisälleni.
Mielestäni hän ei voi mitenkään rakastaa minua aidosti. Ja mitä hän opettaisi yhteiselle lapsellemme jos hylkäisi minut tälläisessä tilanteessa?
Ajatuksia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Todellakin! Elikä olisi valmis hylkäämään, jos eteen tulisi sairastuminen ym. mikäli ei kestäisi tilannetta. Loukkaavasti vastasi, ei voi muuta sanoa!!
Olisin varmasti suuttunut tommosesta vastauksesta! Ei ihme että tuli sellanen olo ettei hän rakasta sua oikeesti. Häissäkin sanotaan valat, että luvataan olla toistensa kanssa niin myötä- kuin VASTOIN käymisessä. Ikävää että sun miehes on sitoutunut suhun vain myötä- eikä vastoinkäymisiin.
Miehesi pelkää piirtämääsi kuvaa, mikä on varmaan aika luonnollista. Asiahan on hänelle vieras ja outo. Ei hän tiedä, miten invalidin kanssa oltaisi ja elettäsi. Se kun voi fyysisten muutosten lisäksi tuoda luonteen muutoksia,katkeruutta, vihaa yms.
Luulen, että me naiset romantisoimme asioita miehiä enemmän. Me ajattelemme, että vaikka mies olisi jalaton ja kädetön, ja vielä vähän henkisestikin sairas, jaksaisimme kuitenkin ikuisesti häntä hoitaa ja kantaa.....Onkohan noin? Kas kun emme seurustele sellaisten kanssa jo nyt...
Ehkäpä miehesi maalasi mieleensä aika toden tuntuisen kuvan. Ehkä hän tunsi, ettei jaksaisi tai osaisi, ja oli mokoma sitten vielä rehellinenkin !
Totuushan on, että emme me voi täällä koskaan tietää, kuka sairastuu, mies vai nainen, tai jopa molemmat, esim jossain onnettomuudessa.
Emme voi myöskään saada takuita ikuisesti kestävästä rakkaudesta. Sen kun voi katkaista jopa puolituntematon viikon kestänyt nettisuhde. Saati vakava invaliditeetti.
Mielestäni miehesi oli hyvin aito ja rehellinen. Arvosta sitä.
Sitten vaan toivomme, että sinä sekä hän saatte elää terveinä ja onnellisina. Sitäpaitsi, jos se vamma iskee sitten vanhempana, on hän jo paljon viisaampi ja vahvempi,ja ehkä hyväksyy paremmin tuollaisen asian.
Ei teillä mitään hätää ole, voit luottaa häneen, sillä hän kuulostaa oikeasti Tosi Rehelliseltä!!!
Onnea teille!
Tunnemyllerryksen invalidisoituminen tai vakava sairastuminen olisi todennäköisesti joka ikiselle, ja todellinen jaksaminen on varmaan aika harvinaista. Silti jos saa tuollaiseen kysymykseen pelkän "ein", niin enpä ihmettele lainkaan, jos olo on hämmentynyt. Kyllä minä haluaisin kuulla, että toisella on edes halua yrittää, vaikka epäilyttäisikin. Jos vaikka itse saisin kuulla, että sairastan syöpää ja mies hylkäisi minut heti tiedon kuultuaan, niin eipä siinä varmaan olisi kovasti enää elämänhalua jäljellä.
Tottahan se toki on, että ihmisetkin kasvavat ajan myötä. Entä jos ketjun aloittaja joutuisi autokolariin tänään ja joutuisi elämään pyörätuolissa koko loppuelämänsä? Ymmärrän kyllä hänen huolensa.
Lapsellista jossittelua.
Kukaan ei oikeasti pysty ennakoimaan omaa toimintaansa ja suhtautumistaan kriisitilanteessa.
Todella typerää kysellä tuollaista.
Lapsellista jossittelua? Itse pitäisin pikemminkin lapsellisena sellaista elämäntyyliä, että kaikki mahdolliset ikävät elämänkäänteet suljetaan itsen ulkopuolelle ja kuvitellaan elävämme vaaleanpunaisissa, turvallisissa pilvilinnoissa, joissa koskaan ei joudu kohtaamaan vaikeita asioita eikä niihin siksi tarvitse varautua.
Tuollaiset pohdinnat kuuluu terveeseen mieleen. Ja monet niistä puhuukin. Ei siitä koko elämänsisältöä tarvitse tehdä, mutta vastoinkäymiset kestää sitten aikanaan paremmin kun tiedostaa, että muodossa tai toisessa niitä on tulossa, ja pohtii jo etukäteen elämänarvojaan.
Maalailla piruja seinille...
Vastoinkäymisiä tulee aivan liian kanssa ilmankin.
Kyllä normaali ihminen miettii kaikenlaisia. Omaa sairastumista/kuolemaa ym. maan ja taivaan välistä! Eri asia jos alkaa liikaa pelkäämään =)
sinulla on ainakin rehellinen mies.. mutta itsekäs.
Mitä jos tekisit niin, että kysyt asiaa mieheltäsi uudelleen?
ajatteliko hän asiaa loppuun asti mitä sanoi.
Mieltäsi asia selvästi vaivaa eikä kannata jäädä sitä murehtimaan suotta :)
älä ala ajatella "jos olisin halvaantunut" mulla erittäin läheinen ystävä(mies minä nainen) ja hänkin tulee toimeen yksin ilman apua. mieli järkkyy joskus mutta perusasiat on kunnossa. luulen ettei oma mieheni hoitaisi minuu jos sairastuisin(enemmän...masennus ym.)meilläkin kaks lasta toinen hänen ja toinen vaan mun. tulee toimee yhdes helvetin hyvin,joskus oon osallistumatta heidän kivoihin juttuihin..ku ei se äippä tajuu.:)
On varmaan hankala oikeasti tietää miten suhtautuu jos toiselle puoliskolle sattuisi käymään jotain ikävää. Mutta onhan se mukava kuulla että avomies on valmis pysymään siinä vierellä.
Sain vähän aikaa sitten diagnoosin. Avokkini on suhtautunut tähän sairauteeni todella hyvin. Sen kaiken tukemisen lisäksi tuntuu kyllä hyvältä, että hän suunnitelee myös meidän tulevaisuutta jos sattuu käymään niin että joutuisin joskus pyörätuoliin. Esim. rakennetaan yksikerroksinen talo jne.
Eihän sitä koskaan tiedä miten sitten oikeasti käy, jos jokin onnettomuus tai jokin muu sattuu, mutta kyllä puolisoa tulisi tukea myös vastamäessä.