Kaipaisin kommentteja samankaltaisessa tilanteessa olevilta..
Ollaan oltu yhdessä kahdeksan vuotta, meillä ei ole lapsia eikä yhteistä velkaa. Mieheni on pettänyt minua muutaman kerran suhteemme aikana, mutta halusin itse jäädä, sillä hän on paras ystäväni, olemme kiinnostuneita samoista asioista ja harrastuksemme ovat samat.
Aina viime aikoihin saakka hän on ollut tärkeintä elämässäni, mutta nyt hänen kaikki tekemisensä ja sanomisensa ärsyttää minua. Hän on heittäytynyt ylihempeäksi ja olisi koko ajan pussaamassa ja halaamassa, mutta en tunne mitään. Seksiä ei tee mieli yhtään.
Ennen kyynelehdin pelkästä ajatuksestakin, että joutuisin viettämään elämäni ilman häntä, mutta nyt ottaa päähän, jos hän ei jää ylitöihin. En taida enää rakastaa häntä. En ole itseasiassa varma olenko rakastanut enää sen ensimmäisen pettämisen jälkeen. Luulen, että se on vain ollut pelkoa yksin jäämisestä.
Nukun todella huonosti hänen kanssaan, sillä hän vie suurimman osan sänkyä ja minulle jää vain kapea kaistale. Selkääni ja päätäni särkee koko ajan. Lisäksi hän alkoi lihotessaan kuorsaamaan niin, että huolimatta jopa kymmenen tunnin yöunista, olen rättiväsynyt koko ajan.
Huomasin viime viikolla rohkaisevani häntä katselemaan muita naisia.
Mieheni on lihonut noin 40 kiloa. En ymmärrä, miksi en voi suhtautua asiaan positiivisemmin, ottaen huomioon että itse olin viisi vuotta sitten noin 10 kiloa ylipainoinen. Hänen iso mahansa inhottaa minua ja uusi leuka ei kiinnosta katsomaan. Itse yritän huolehtia kunnostani.
Lisäksi hän tuo minulle herkkuja "tuliaisiksi", vaikka olen miljoona kertaa sanonut, että säästäisi mieluummin rahansa.
En voi käsittää, mistä moinen muutos on itsessäni tullut. Olen miettinyt sata kertaa, miksi en lähde, mutta suoraan sanoen olen jäänyt siksi, että minulla ei ole varaa muuttaa omaan asuntoon. Opintotukiaikani loppuu enkä ole saanut töitä. Reiluahan tämä ei ole mutta siitä puhuttuani hänelle, hän sanoi ettei haittaa. Hän maksaa mielellään. Minulla on vaan ihan äärettömän huono omatunto ja yritän mahdollisimman vähän elää hänen kustannuksellaan.
Olisiko reilua jättää hänet sen jälkeen, kun hän on käytännössä kustantanut asumiseni viimeiset neljä vuotta?
Miten olette löytäneet kadonneen tunteen uudelleen?
Ollaan oltu yhdessä kahdeksan vuotta, meillä ei ole lapsia eikä yhteistä velkaa. Mieheni on pettänyt minua muutaman kerran suhteemme aikana, mutta halusin itse jäädä, sillä hän on paras ystäväni, olemme kiinnostuneita samoista asioista ja harrastuksemme ovat samat.
Aina viime aikoihin saakka hän on ollut tärkeintä elämässäni, mutta nyt hänen kaikki tekemisensä ja sanomisensa ärsyttää minua. Hän on heittäytynyt ylihempeäksi ja olisi koko ajan pussaamassa ja halaamassa, mutta en tunne mitään. Seksiä ei tee mieli yhtään.
Ennen kyynelehdin pelkästä ajatuksestakin, että joutuisin viettämään elämäni ilman häntä, mutta nyt ottaa päähän, jos hän ei jää ylitöihin. En taida enää rakastaa häntä. En ole itseasiassa varma olenko rakastanut enää sen ensimmäisen pettämisen jälkeen. Luulen, että se on vain ollut pelkoa yksin jäämisestä.
Nukun todella huonosti hänen kanssaan, sillä hän vie suurimman osan sänkyä ja minulle jää vain kapea kaistale. Selkääni ja päätäni särkee koko ajan. Lisäksi hän alkoi lihotessaan kuorsaamaan niin, että huolimatta jopa kymmenen tunnin yöunista, olen rättiväsynyt koko ajan.
Huomasin viime viikolla rohkaisevani häntä katselemaan muita naisia.
Mieheni on lihonut noin 40 kiloa. En ymmärrä, miksi en voi suhtautua asiaan positiivisemmin, ottaen huomioon että itse olin viisi vuotta sitten noin 10 kiloa ylipainoinen. Hänen iso mahansa inhottaa minua ja uusi leuka ei kiinnosta katsomaan. Itse yritän huolehtia kunnostani.
Lisäksi hän tuo minulle herkkuja "tuliaisiksi", vaikka olen miljoona kertaa sanonut, että säästäisi mieluummin rahansa.
En voi käsittää, mistä moinen muutos on itsessäni tullut. Olen miettinyt sata kertaa, miksi en lähde, mutta suoraan sanoen olen jäänyt siksi, että minulla ei ole varaa muuttaa omaan asuntoon. Opintotukiaikani loppuu enkä ole saanut töitä. Reiluahan tämä ei ole mutta siitä puhuttuani hänelle, hän sanoi ettei haittaa. Hän maksaa mielellään. Minulla on vaan ihan äärettömän huono omatunto ja yritän mahdollisimman vähän elää hänen kustannuksellaan.
Olisiko reilua jättää hänet sen jälkeen, kun hän on käytännössä kustantanut asumiseni viimeiset neljä vuotta?
Miten olette löytäneet kadonneen tunteen uudelleen?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Moikka,
Tilanteeni on siinä mielessä erilainen kuin sinulla, että olen ollut mieheni kanssa yhdessä 5 vuotta ja otimme aikalisän n. puoli vuotta sitten. Muutin omaan asuntoon. Kk meni ihan hyvin yksin ja elämään yksin totutellen.
Sitten taas nähtiin ja siitä se sitten taas lähti.
Hän vietti paljon aikaa luonani ja teimme asioita paljon yhdessä. Omat tunteeni ovat ristiriitaiset, ehkä enemmän kuitenkin sitä läheisriippuvuutta kuin todellista rakkautta.
Minua on myös petetty, sanoin loukattu ja nöyryytetty. Kaiken olen anteeksi antanut.Viimeksi olin täysi kusipää ja saan kuulemma jatkaa elämääni juuri niinkuin huvittaa. Näin teen.
Ongelma onkin se, että tilanne on ollut sama ennenkin. Mies on soittanut muutaman päivän päästä, pyytänyt anteeksi, tekoja/sanoja ja vannonut rakastavansa ja olen aina takasin ottanut.
Ei tää voi olla rakkautta ja siksi sanon sinullekin, että mieti oletko itsekin kenties läheisriippuvainen miehestäsi. En tiedä miten tunteet saa palaamaan tai syvenemään. Sinun tapauksessa luultavasti kaikki on kiinni itsestäsi. Olen nyt itseltäni kysynyt olenko tällaisessa tilanteessa onnellinen ja tullut tulokseen, että pakko tarpoa nyt hetken yksin ja sitten katsella kaikkea uusin silmin. Vanhaan en enää palaa. Voimia sinulle. Tiedän miltä sinusta tuntuu!
kerro sille totuus.
sekä ylipainon vaikutuksesta suhun, että raha-asioista. ja voithan aina kysyä, että millä voit hänen rahallisen panostuksen korvata vaikka kun olet saanut töitä...
Mies lihoi, tunteesi haihtuivat. Niin yksinkertaista se on.
Tiedän sellaisen parin, jossa naisen tunteet katosivat miehen lihottua. Kyseinen pari erosi, mutta myöhemmin nainen alkoi haluta miehen kanssa takaisin yhteen miehen laihduttua entiselleen. Mies ei suostunut, mutta hänen puheidensa perusteella ei ollut sattumaa. Nainen ei tosin koskaan ollut huomauttanut hänelle hänen ylipainostaan, mutta näin kaveri oli itse asian syy-yhteydet nähnyt.
Mies petti sinua ainakin kahdesti, joten olkoon asumiskustannustesi hoito hyvitys siitä.
Henkiset säryt ja kivut voi mielestäni korvata myös rahallisesti, jos se vain toiselle osapuolelle sopii.
Lisäksi, hän ei ole huolehtinut fyysisestä kunnostaan, joka sekin aiheuttaa sinulle huolta hänen terveydestään, ja mahdollisesti myös vähentää fyysistä vetovoimaa, jolloin suhteenne laimenee ennestään.
Ylipainon karsastaminen ei johdu pelkästään ulkonäköön liittyvistä asioista, vaan paljolti myös terveyteen. 40 kilon lihominen on aika paljon. Se tuo jo tullessaan paljon riskejä, esim diabetes,sydänkohtaukset, veritulpat yms.
On aika kova taakka kumppanille kantaa vastuuta ja huolta kovin sairaasta kumppanista, varsinkin jos toinen on sen omaa tyhmyytään tai välinpitämättömyyttään aiheuttanut. Eri juttu on sellaiset sairaudet, joilleei kerta kaikkiaan mahda mitään.
Hänen olisi ajateltava myös sinua. Jos hän sanoo rakastavansa, hänen on myös huolehdittava itsestään. Näin on!
Kun opintotuki aikasi päättyy, ja jollet ole vielä löytänyt työpaikkaa, ota kiireen vilkkaa yhteys Työvoimatoimistoon ja Kelaan. Saat kyllä työttömyyskorvausta. Jos muutat omaan vuokrakämppään, saat lisäksi asumistukea, uskoisin.
Tuossa tilanteessa pitää ehdottomasti hakea sinulle kuuluvat etuudet, olethan itsekkin kaikista tuloistasi maksanut aina veroja, joilla noita etuuksia kustannetaan, joten huonoa omaa tuntoa ei tarvi siitä tuntea. Sitten vaan etsit aktiivisesti työtä.
Kukaan ei suomessa kuole nälkään,jos vaan hoitaa asiansa oikein. Eikä kenenkään tarvi elää tisen siivellä.
Onnea ja voimia sinulle!
Kiitos tähän asti vastanneille.
Olette kukin oikeassa ja yritän saada itsestäni enemmän irti. Ei kai tässä puhumiset hänen kanssaan enää auta, kun hän on perusmalliltaan semmoinen, että pussaa, mutta ei puhu.
vielä kun saisi rohkeutta..
Tajusin myös, että taidan olla jo liian vanha aloittamaan uutta elämää. Täytän 27 tänä kesänä ja se alkaa olla turhan paljon ottaen huomioon, että jos meinaan lapsia joskus hankkia, on löydettävä mies ja tässä iässä semmoisen löytäminen on varmasti jo vaikeaa. Tämä ajattelu tietysti sillä, että olen aikuisikäni ollut saman ihmisen kanssa..
Miten tämän ikäiset yleensä pääsevät uuteen elämään kiinni?
olet oiken ominut itsellesi, ei 27v. mikään vanha ole, katsoi sitä minkä mittarin läpi tahaansa.
Uuden ihmissuhteen syntyminen ei ole iästä kiinni, itsestäsi ehkä enemmänkin.
On tosi paljon pariskuntia jotka ovat yhdessä vain siitä syystä, että joutuu elämään pienemmällä pudjetilla jos eroaisivat. Onhan se huomattavasti helpompaa elellä 100:lla kuin 10:llä.
Ota itsestäsi vastuu olethan jo kuitenkin sen ikäinen että sen pitäisi onnistua ja järjestä elämäsi kuntoon se ei todellakaan ole liian myöhäistä.
Minä aloitin uuden elämän 30-vuotiaana,joten sinä et todellakaan ole liian vanha!Nyt minulla on uusi mies ja elämä hymyilee...
Hmmm..
Millaisen ajatusmalli sitä on tullutkaan hankittua..
Ehkä se johtuu siitä, että siskolla oli jo neljä lasta tämän ikäisenä. Paras ystävä teki juuri kolmannen. Kolme ystävää on naimisissa ja maksaa omakotitalon lainaa takaisin.
En minä tiedä, kaipa se on asennevamma. Sääli vaan, että noita ajatuskuvioita on hirveän vaikea muuttaa.
siis jos sä oot vanha ni mä oon ikäloppu koska oon sua kaks vuot vanhempi.......helposti uus elämä kiinni?en osaa sanoo
Ymmärrän että jokaisesta meistä voi joskus tuntua oma ikämme "vanhalta", mutta esimerkkinä uuden elämän aloituksesta voisin kertoa sinulle, että eräs ystäväni tapasi nykyisen miehensä 41-vuotiaana...saivat (ensimmäisen) lapsensa kun mimmi oli 43-vuotias, ja nyt perhe-elämä kukoistaa pari vuotta myöhemmin edelleen... Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ns. uutta elämää, ja ikä on omasta asenteesta kiinni. Toki kaikille ei käy yhtä hyvä tsägä elämässä, mutta tämä taas ei ole iästä kiinni vaan onnesta & omasta asenteesta.
Tsemppiä ja luottamusta tulevaisuuteen ;-)
t. Sinkku, 39-vee
Me ollaan oltu yhdessä reilut 11v. Ollaan neliseiskoja. (eli siis ikäloppuja!;DD)
Parhaita ystäviä oltiin kyllä aiemmin, nyt lähinnä kämppiksiä, seksiä ei ole ollut noin 1,5 vuoteen.
Samaten on alkanut mies ärsyttää. Samaten ylihempeä ja lääppimässä.
Samaten ärsyttää kun on nyt aina illat ja viikonloput kotona. On ollut kuukausia viikot poissa ja totuin uuteen rytmiin.
Et taida rakastaa häntä. Eikä se ihme olekaan, pettäminen tekee arven.
Yksinjäämisen pelkoa tuo lienee. Ja tottumusta toiseen.
Emme mekään nuku yhdessä. Kuorsaa ja kääntyilee kaiken aikaa. Lihonut myös, tosin niin olen itsekin. Nyt olen tehnyt elämäntaparemontin ja laihdun hitaasti mutta varmasti. Hällä taas toisinpäin, lopetti tupakan ja lihoo.
Ihmisen pitää saada nukkua, muuten ei hyvää seuraa. Vaikka sitten erillään.
Vaikka menisi tosi hyvinkin muuten suhteessa, niin jos toinen kerta kaikkiaan kuorsaa, niin ei auta.
En itse ymmärrä että pitäisi nukkua vaikka hampaat irvessä yhdessä:=O
Tosin TIETYSTI on yritettävä tehdä kaikkensa kuorsausongelman eteen, koska JOS rakastaa toista, niin ihana on vieressä nukkuakin mun mielestäni. Ja silloin niin haluaa tehdä.
Niin olen minäkin rohkaissut katselemaan muita naisia.
Jätä vaan ne herkut syömättä. Eiköhän jätä tuomatta seuraavan kerran, tai sitten syököön itse. (tai vaikka sitten kerta kaikkiaan roskiin) Älä mene tuohon lankaan!
Itsellä oli kerran kaveri, joka kantoi myös hirvittävät määrät kaikkea makeaa, ja oli itse tosi lihava ja minä silloin tosi sutjakka! Yrittikö nähtävästi alitajuisesti tai miten lie tehdä minusta kaltaistaan tai jotain..
Ei siinä mitään reiluuksia tarvita, jos hän on kustantanut sinun elämistäsi, että sinun pitäisi sitten siitä edestä pysyä aloillasi. Ollutta mikä mennyttä. Haluaakokaan kukaan olla ihmisen kanssa, joka on vain jostain velvollisuudesta.
Välttämättä kadonneita tunteita ei "löydä" uudelleen. Jos jotain on jäljellä, voi yrittää terapiaa.. jos mies siellä saisi suutansa auki..
Meillä mies ei vaan lähde "akkojen juttuihin" eli terapioihin.
Olen silti yksin käynyt keventämässä mieltäni.
Saan uusia näkökulmia tilanteeseeni, ihan käytännön neuvojakin, ja työstän ratkaisuani. Tässä on mennyt jo kuukausikaudet miettien käytännön juttuja.
Vaikeita ne voivat olla, mutteivät mahdottomia!
Sitä kaipaamaasi rohkeutta saa juuri joltain ulkopuoliselta luotettavalta taholta. Ainakin itse olen saanut. Ja hyvä Ystäväkin voi olla sellainen (itselläkin 3 ihmistä joille voi kertoa aika paljon..), joskin sellainen on aina vähän subjektiivinen.
Juu no vanhahan sinä kyllä olet ;DD
Kuule, sinä olet nuori. Lapsia voit tehdä vielä kauan, suuntaus on siihen suuntaan muutenkin nykyään, ja riskejäkin pystytään kartoittamaan.
Lasten aika on sitten, kun sulla on oikeasti vierelläsi ihminen, jonka kanssa aivan varmasti tunnet haluavasi olla.
Sen tuntee ja tietää kun niin on.
Sitten haluaa saada lapsen Hänen kanssaan (jos sellainen suodaan).
Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämän suuntaa ja valita uudestaan. Elämä on valintoja, ja joskus vaan aiemmat valinnat osoittautuvat vääriksi.
Kiitos sanoistanne ja ojennuksestanne. Tilanteeni ei ole vielä muuttunut, vaan kasvatan itseäni omaan tulevaan elämääni.
Olo on kuin olisi menossa taas ekaluokalle. :)