Olisi kiva jos joku jaksaisi sepitykseni lukea loppuun ja vastatakin..
Olemme olleet avoliitossa 1,5vuotta, seurusteltu 2,5vuotta ja meillä on todella ihana vuoden ikäinen lapsi. Alkuun meni hyvin, sitten arki astu kuvioon ja nyt ei mene enään mitenkään. Molemmat rakastamme lastamme, muttemme toisia. Ollaan yhdessä siis lapsen vuoksi.
Tämä tilanne alkaa pikku hiljaa tympiä, lakanoiden välissä ei oo tapahtunu vuoteen mitään, ja sitäkin ennen n.puoli vuotta vain "velvollisuudesta". Lähes harvase ilta tulee riitaa, joskus pienempää joskus isompaa.
Mies saattaa olla välillä väkivaltainen, mutta sitten jos lyö, läimäyttää, ravistaa tms. niin rupee kauheesti itse valittaan "kato nyt mitä teit" ja pitelee esim. kättään ja joskus on jopa puristanut itse omaan kaulaansa jäljet että näyttäisi siltä että olisin ottanut kii..
Mut ongelma on siinä että tahtoisin lähteä, mutta en tiedä kuinka uskallan.. pelkään menettäväni lapsen, sillä isä on hyvätuloinen ja minä opiskelija, hänellä vakituinen työ, auto ja omistusasunto, minulla ei mitään. Ja kaiken kukkuraksi hänen, siis miehen vanhemmat ovat hyvin omistushauisia lastamme kohtaan ja jopa sanoneetkin "hanna on meidän tyttäremme", "mummun tyttö" jne. ja miehen täti on käräjäoikeudessa tai jossai sellasessa paikkaa töissä, joten ovat tehneet selväksi että he tietävät mitä riita tilanteissa täytyy tehdä.
Tästä tilanteesta kärsii lapsemme, minä ja ehkä myös mieheni. Uskoisin pärjääväni lapsemme kanssa paremmin yksin, sillon hänen ei tarvitsisi nähdä ainaista riitelyä. Olen huomannutkin sen kun mieheni on poissa.
Siis lähteäkö vai jäädä ja kärsiä? Ja onko minulla oikeasti mitään mahdollisuuksia saada lastani mukaan?
Olemme olleet avoliitossa 1,5vuotta, seurusteltu 2,5vuotta ja meillä on todella ihana vuoden ikäinen lapsi. Alkuun meni hyvin, sitten arki astu kuvioon ja nyt ei mene enään mitenkään. Molemmat rakastamme lastamme, muttemme toisia. Ollaan yhdessä siis lapsen vuoksi.
Tämä tilanne alkaa pikku hiljaa tympiä, lakanoiden välissä ei oo tapahtunu vuoteen mitään, ja sitäkin ennen n.puoli vuotta vain "velvollisuudesta". Lähes harvase ilta tulee riitaa, joskus pienempää joskus isompaa.
Mies saattaa olla välillä väkivaltainen, mutta sitten jos lyö, läimäyttää, ravistaa tms. niin rupee kauheesti itse valittaan "kato nyt mitä teit" ja pitelee esim. kättään ja joskus on jopa puristanut itse omaan kaulaansa jäljet että näyttäisi siltä että olisin ottanut kii..
Mut ongelma on siinä että tahtoisin lähteä, mutta en tiedä kuinka uskallan.. pelkään menettäväni lapsen, sillä isä on hyvätuloinen ja minä opiskelija, hänellä vakituinen työ, auto ja omistusasunto, minulla ei mitään. Ja kaiken kukkuraksi hänen, siis miehen vanhemmat ovat hyvin omistushauisia lastamme kohtaan ja jopa sanoneetkin "hanna on meidän tyttäremme", "mummun tyttö" jne. ja miehen täti on käräjäoikeudessa tai jossai sellasessa paikkaa töissä, joten ovat tehneet selväksi että he tietävät mitä riita tilanteissa täytyy tehdä.
Tästä tilanteesta kärsii lapsemme, minä ja ehkä myös mieheni. Uskoisin pärjääväni lapsemme kanssa paremmin yksin, sillon hänen ei tarvitsisi nähdä ainaista riitelyä. Olen huomannutkin sen kun mieheni on poissa.
Siis lähteäkö vai jäädä ja kärsiä? Ja onko minulla oikeasti mitään mahdollisuuksia saada lastani mukaan?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinun täytyy vain uskaltaa lähteä, sen enempää miettimättä ja uskoa että asiat järjestyy oikein ja saat pitää lapsesi. Lähde vielä kun siihen pystyt, mitä kauemmin aikaa menee sitä vaikeampaa sinun on lähteä.
Kun ette rakasta toisianne, varmaan lapsikin sen vaistoaa. Miehesi ei kunnioita sinua yhtään. Sinun on vain tehtävä niin kuin haluaisit tehdä ja uskot mikä on lapsennekin kannalta oikein. Sinä itse päätät omasta elämästäsi, ei miehen vanhemmat tai mies.
Toivon, että sinulla on ihmisiä ympärilläsi joilta saat apua. Ei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa että asiasi järjestyvät ja ehkä elämääsi tuleekin ihmisiä, jotka auttavat sinua selviytymään.
Ei miehesi ansaitse lastannekaan, kun hän kohtelee sinua noin. Rankkaa se on lähteä, mutta sinun on vain uskottava että se mitä teet jo lapsesi vuoksi on oikein ja palkitaan vielä sinulle.
.. sun äijäs ..
Seuraavan kerran kyn käy käsiksi, niin pollarit paikalle ja siten lääkäriin tutkituttamaan vammat. Taitaa se huoltajuus ratketa siinä aivan itsestään.
Lapsen huoltajuus tulee ratkaista sen perusteella, mikä on lapsen edun mukaista. Sinun tai miehesi tunteet ovat tässä toissijaisia.
Miten psykologisi on kommentoinut tilannetta?
juttusilla? Tarvisitko suojakotia tai kunnan asuntoa väkivaltaisen miehesi takia?
Ei mieheni niin väkivaltainen ole, siis joskus lyö. joskus, ei usein. En koe että tarvis suojakotiin tms. lähteä. Asiasta en ole puhunut kuin parille lähimmäiselle, joihin luotan. Asian ydin ei ollut väkivalta, vaan se että suhteestamme puuttuu rakkaus. Luulisi siis lähtemisen olevan helppoa, mutta kun tietää millaisen miehen kanssa asuu niin se ei ole helppoa, ei uskalla. Ajatus siitä, että vielä 10 vuoden päästä olisin tässä samassa suhteessa tuntuu mahdottomalta. Tahtoo rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä on vain yksi elämä, eikä sitä tahtois tuhlata.
Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Jos elää esim. se 10 vuotta huonossa suhteessa katkeruus on suuri. Päätös lähteä on vaikea ja alussa voi olla vaikeaa. Erosta toivuttua voi sitten olla ne uudet mahdollisuudet onneen. Se miten käytät elämäsi on sinun päätettävissä.
Jospa eroajatustasi helpottaisi sellainen asia, että joko sinun tai lapsesi henki voi väkivaltaisessa suhteessa lähteä.
Mieti itseäsi suremassa lapsesi arkun äärellä tai lastasi sitten hieman isompana suremassa kuollutta äitiään...