Miten toimimattomasta parisuhteesta saa toimivan yhteishuoltajuuden? Meillä ollaan menossa kohti eroa, ei voi sanoa että se olisi varmaa mutta en kyllä keksi miten tämän pysäyttäisi. Kumpikin yrittää tahoillaan eikä toisen yrityksistä tule kuin lisää sanomista.
Tällä hetkellä tuntuu, että menköön jos on mennäkseen. Niin vaikeaa tuntuu olevan kaikki, en sitten tiedä kummassa se vika lopulta on.
Lapsia minun vain käy sääliksi. Ei niinkään ero, vaan pelkään, että puolisoni jättää heidätkin jos jättää minut. Luulisi, että näin ei voi käydä. Lapset ovat hänelle tärkeitä, suurin osa vapaa-ajasta kuluu heidän kanssaan ja hoitaminen sujuu jne.
Miksi sitten lapset hylätään heti, kun minä sanon poikkipuolisen sanan? Jos ei rynnätä ovesta, niin ainakin mykkäkoulu koskee myös heitä.
Jos ajattelen eron jälkeistä elämää, minulla ei olisi sen suhteen suuria odotuksia. Mutta mitä jos puoliso alkaa tehdä kiusaa, kostaa lasten kautta - tai häipyy kokonaan? Se sopisi hänen luonteeseensa. Tällainen marttyyrimainen käytös onkin ristiriitojemme suurin syy (hänen mielestään varmaan se, että minä valitan tyhjästä enkä osaa pitää päätäni kiinni).
Loppuuko vanhemmuus siihen, että lasten toinen vanhempi ei halua enää jatkaa parisuhdetta? Oletteko saaneet yhteishuoltajuuden raiteilleen tällaisessa tilanteessa? Minua ei haittaisi vaikka samassa talossa (siis kerrostalossa) asuminen, jos vain lasten arki ja suhde molempiin vanhempiin olisi hyvä.
En ole tähän kirjoittanut, onko kyse isästä vai äidistä, saatte huviksenne arvata kumpi tässä olisi jättämässä kaiken kun ei kelpaa...
Tällä hetkellä tuntuu, että menköön jos on mennäkseen. Niin vaikeaa tuntuu olevan kaikki, en sitten tiedä kummassa se vika lopulta on.
Lapsia minun vain käy sääliksi. Ei niinkään ero, vaan pelkään, että puolisoni jättää heidätkin jos jättää minut. Luulisi, että näin ei voi käydä. Lapset ovat hänelle tärkeitä, suurin osa vapaa-ajasta kuluu heidän kanssaan ja hoitaminen sujuu jne.
Miksi sitten lapset hylätään heti, kun minä sanon poikkipuolisen sanan? Jos ei rynnätä ovesta, niin ainakin mykkäkoulu koskee myös heitä.
Jos ajattelen eron jälkeistä elämää, minulla ei olisi sen suhteen suuria odotuksia. Mutta mitä jos puoliso alkaa tehdä kiusaa, kostaa lasten kautta - tai häipyy kokonaan? Se sopisi hänen luonteeseensa. Tällainen marttyyrimainen käytös onkin ristiriitojemme suurin syy (hänen mielestään varmaan se, että minä valitan tyhjästä enkä osaa pitää päätäni kiinni).
Loppuuko vanhemmuus siihen, että lasten toinen vanhempi ei halua enää jatkaa parisuhdetta? Oletteko saaneet yhteishuoltajuuden raiteilleen tällaisessa tilanteessa? Minua ei haittaisi vaikka samassa talossa (siis kerrostalossa) asuminen, jos vain lasten arki ja suhde molempiin vanhempiin olisi hyvä.
En ole tähän kirjoittanut, onko kyse isästä vai äidistä, saatte huviksenne arvata kumpi tässä olisi jättämässä kaiken kun ei kelpaa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei vanhemmuus lopu eroon. Entinen puolisoni ainakin keskittyy nykyisin enemmän lapsiin kuin ennen. Yhteishuoltajuus sujuu hyvin viikko ja viikko -systeemillä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan aina eniten, joten voit olla varma, että puolisosi huolehtii heistä myös eron jälkeen. Lasten etua täytyy ajatella aina ensin. Parempi sopuisa ero kuin se, että kasvavat perheessä, jossa vanhemmat eivät rakasta ja kunnioita toisiaan. Siinä tulee sanotuksi sellaistakin, jota ei ikimaailmassa olisi lasten kuullen toiselle sanonut. Hävettää jälkeenpäin.
Omat lapseni tuntuvat nyt tasapainoisemmilta kuin moneen vuoteen ennen eroa. Jotenkin suhde on läheisempi. Johtunee siitä, että voi keskittyä vain heihin eikä tarvitse huomata enää sitä "kolmatta lasta".
Kuulostaa siltä, että eron myötä myös tuo tilanteenne voisi laueta ihan itsekseen.
Vanhemmuus ei mitenkään lopu siihen, että parisuhdetta ei jatketa. Lapselle on tärkeää se suhde vanhempiinsa, ei niinkään vanhempien välinen parisuhde. Ero voi olla jopa lapsille suuri helpotus, jos vanhempien välit ovat olleet tulehtuneet.
Sikälimikäli jos puolisosi erossa hylkää lapsensa niin se on hänen (typerä) päätöksensä, etkä sinä ole siitä mitenkään vastuussa. Aikuinen ihminen tekee itse päätöksensä ja itse niistä myös vastaa.
Yhteishuoltajuuden saa varmasti toimimaan hyvin, valitettavasti vain ne ei-toimivat systeemit nousevat näkyviin ja saattavat luoda kokonaisuudesta väärän kuvan. Itse erossa muutin etävanhemmaksi mutta vain muutaman sadan metrin päähän. Tilanne on vasta pari kuukautta vanha, mutta toistaiseksi yhteishuoltajuus tuntuu toimivan vaikka minun ja exäni parisuhde on historiaa.
Meillä isä ei viettänyt aikaa lasten kanssa kovin paljon ennen eroakaan mutta eron jälkeen vanhemmuus loppui täysin. Tapaamisia on hyvin harvoin ja vain silloin kun isästä tuntuu että nyt voisi "leikkiä" vähän kotia. Erossa on oltu melkein vuosi ja lapset ovat olleet isänsä luona tänä aikana yötä 5 kertaa, päivätapaamisia muutama.
Lapset ei eroa vanhemmistaan.
Vanhempien viha, kauna ja katkeruus toisiaan kohtaan ei saa koskea lapsia = lapsille EI SAA tuputtaa omia tunteitaan puolisostaan.
Lapset ovat omilla aivoillaan ajattelevia ja omalla sydämellään ajattelevia ihmisiä, joiden suhde isään ja äitiin on ERI suhde kuin äidin ja isän suhde toisiinsa. Kumpikaan, äiti tai isä ei ole oikeutettu rikkomaan lapsen suhdetta toiseen vanhempaan. Päinvastoin.
Lasten ja vanhemman suhdetta pitää tukea erosta huolimatta niissä olosuhteissa joissa eron jälkeen eletään. Tämä tarkoittaa tapaamisten järjestämistä säännölliseksi ja mahdollisimman tiheäksi. Ehtoja ei ex puolisolle asetella, eikä lapsilla kiristellä.
Sinä vastaat omasta käytöksestäsi ja hän omastaan. Hyökkäävän, aliarvostavan ja ylimielisen asenteen valitsemalla voi varautua saavansa samalla mitalla takaisin. Viisas ei sille tielle lähde vaan pidättäytyy asiallisessa ja rakentavassa toimintamallissa. Vain siten tilanteella on mahdollisuus ajautua paremmaksi. Vastahyökkäys osuu eniten lapsiin. Kaikki riita osuu eniten lapsiin.
Älä aseta itseäsi puolisosi yläpuolelle, paremmaksi ihmiseksi. Vaikutat katkeralta jo nyt. Ehkä ero on teille todellakin parempi vaihtoehto. Jos puolisosi jättää lapsetkin teet pahimman virheen jos osoitat lapsille "siinäs näitte, ei siitä ole vastuunkantajaksi".
Nekin, jotka pysyvät eron jälkeen lapsista erosta, kokevat sen ikävänä. Kyseessä on jotain mikä ei ole yksinkertaisesti ratkaistavissa. Eikä se tarkoita samaa kuin että lapsista erossa pysyvä vihaisi lapsiaan. Jokainen ihminen sisällään käsittelee eron omalla tavallaan. Monille ero on raskaampi kuin miltä päällepäin näyttää. Ensimmäinen exäni oli meillä se joka lähes perusteetta alkoi haluta eroa. Eron sai, ja vaikutti siltä ettei se tuntunut hänestä missään. Hänen läheiset kertoi hänen olleen vähän niinkuin kovanaama ja jopa vähätteli eron merkitystä. Lapsiaankaan hän ei halunnut tavata. Neljä vuotta eron jälkeen hän teki itsemurhan. Poikkeuksellisesti hän oli pitänyt päiväkirjaa. Siitä selvisi miten raskasta koko elämä hänelle oli. Hän ei luottanut kehenkään, eikä osannut puhua kenellekään. Ero oli hänelle kaikkein pahin. Kirjoitti toivoneensa että asiat olisi muuttuneet niin ettei oltaisi erottu. Eron jälkeen häntä hävetti niin ettei siksi halunnut lasten tapaavan häntä. Lapsiaan hän oli kuitenkin ikävöinyt valtavasti.
Nyt olen itse eroamassa toisesta puolisostani jolle menneisyyteni ei ole koskaan auennut, eikä ymmärrä traumojani. Yritetty on. Vika ei ole hänessä eikä minussa. Me olemme vain liian erilaisia ymmärtääksemme toisiamme.
Erossa ei kannata - oikeasti! - ajatella syyllisyysnäkökulmia. Kaksi ihmistä on vain niin erilaisia ettei voi avioliitossa elää. Asiallinen lähestymistapa helpottaa asioista selviämistä. Puhua saa ja pitääkin, mutta ei lasten niskaan pidä purkaa kaikkea.
Eron jälkeen katse eteenpäin ja uuteen elämään.
Meillä oli hirveän riitaisa avioliitto viimeisinä vuosina. Se oli täynnä vihaa, kostoa ja kaikkea pahantoivomista. Toivoin mieheni kuolemaa useammin kuin kerran päivässä. Lapset oireili siten etteivät viihtyneet kotona jos oltiin mieheni kanssa molemmat paikalla. Hyvä kun yöksi saatiin heidät kasaan.
Onneksi sain päähäni avioeron. Siihen sopeutuminen kesti aikansa, ehkä vähän reilun vuoden.
Ystäväni tuella onnistuin pitämään erotilanteessa tunteet kylminä ja pysyin asiallisena. Ajattelin vain tulevaa: se mies ei tulisi enää koskaan olemaan läsnä herätessä, päivän mittaan, eikä läsnä nukkumaan mennessä. Myös yöt saisin viettää täydellisessä mielenrauhassa. Saisin vastata vain omasta elämästäni ja omista jäljistäni.
Pidin pintani. Erilleen muutto rauhoitti tunteita. Tuli välirauha. Pakolliset asiat hoidettiin lyhyimmän mahdollisimman kaavan mukaan.
Tunne-elämä tasaantui vähitellen. Mielestäni lapset ei kärsineet erosta. Lapset kärsi avioliitosta ja yhteiselämästä. Miehellä on toinen nainen kuvioissa. En tiedä siitä naisesta mitään, enkä ole kiinnostunutkaan mutuen kuin lasten puolesta, mutta vaikuttaa olevan lapsillemme myötämielinen.
Tietysti se tuntui pahalta, että niin pian eromme jälkeen mies pystyi uuteen suhteeseen. Ehkä olin kateellinen tai mustasukkainen, pelkäsin menettäväni lapset. Rakas ystäväni jälleen tuki tässäkin asiassa ja vältyin osoittamasta tunteita lapsille. Keskityin pitämään ajatukseni tulevaisuudessa en menneessä. Olen pysynyt yllättävän asiallisena ja olen todella tyytyväinen.
Suosittelen tunteiden hallintaa ja lasten edun korostamista.
Ehkä parisuhdekurssi voisi pelastaa liittonne. Tai hakekaa kirjastosta lainaksi Josef Kirscherin kirjoittama Parisuhdeopas ja alkakaa rakentaa suhdettanne sen mukaisesti.
"Lapset ovat hänelle tärkeitä, suurin osa vapaa-ajasta kuluu heidän kanssaan ja hoitaminen sujuu jne."
En usko, että hylkää lapsiaan eron jälkeen. Nyt helppo osoittaa mieltään sinulle ja käyttää lapsia osana sitä. Ei siis pidä mykkäköulua lapsille siksi, että sitä heille haluaisi, vaan tekee sen siksi koska on huomannut että se vaivaa sinua. Pieni lisäkiusa sinulle.
Eron jälkeen luulen, että haluaa pitää kiinni tiukasti tapaamisoikeuksistaan. Toki saattaa aluksi esittää sitä marttyyriä, mutta vaikea uskoa, että hylkäisi lapsensa kokonaan. Jos haluat varmistaa, että niin ei käy ehdota, että haluat yksinhuoltajuuden. Ihan sinun kiusallasikin toinen haluaa tehdä toisin=)
Meilläkin on eropaperit jo tulleet, eka vaihe. Ja 3 viikon kuluttua olen muuttamassa pois lasten kanssa tuohon lähelle. Mies vain uhkailee kaikkea lapsiin tapaamisiin ja elatuapuun kohdistuvissa asioissa.
En tiedä miten tässä käy. Olen yrittänyt toiveikkaana lapsille selittää että olette äidillä 3 viikkoa ja isällä viikon. Mitäs sitten jos se mies ei niitä otakkaan? Mitä mä niille sitten sanon? Ymmärrän että voi olla mulle vihois, mutta jos väittää että lapset on tärkeitä, niin ei sitten pitäs näin uhkailla. Lasten kuulleen vielä=(