7 vuotiaana aloittaessani koulutaipaleeni vanhempani erosivat. Ihmettelin, että miksi eräänä kauniina päivänä äiti ja isoveli olivat surullisia ja itkivät. Kuin salama kirkkaalta taivaalta isäni käveli matkalaukkujen kanssa ulko-ovelle ja sanoi, lähtevänsä. 7 vuotiaana en tajunnut tilanteesta mitään, kunnes isäni mainitsi lähtevänsä kokonaan pois, uuden naisen ja uusien lasten luokse. Tällöin juoksin ovelle ja levitin käteni estääkseni isääni lähtemästä... Ei siinä paljoa estelyt auttaneet, isäni lähti tuona päivänä. Ei mitään puhumisia etukäteen, ei mitään ennakkoilmoituksia. Isäni vain lähti.
No tuo tietenkin vaikutti kaikkeen lapsuuteeni, mieleni katkeroitumiseen ja kateuden tunteeseen muita kohtaan. Kymmenen vuotta siihen tarkalleen meni, kun pääsin erosta ylitse. Nyt 20-vuotiaana aloitettua yliopisto-opinnot ajattelin aloittavani uuden elämän. Kuitenkin opinnoissani on ollut todella paljon vastoinkäymisiä. Koulutusohjelma on laadittu erittäin epätasa-arvoisesti suhteessa muihin. Ja yllätys yllätys tämän vastoinkäymisen myötä lapsuuden tapahtumat ja avioero palaavat jälleen mieleeni, ja ahdistus on kauhea. Toivoin niin, että kun pääsen aloittamaan yliopisto-opiskelut uudella paikkakunnalla unohdan vanhat asiat. Nyt kun opiskeluissakin tulee jatkuvasti paskaa niskaan, mieleeni palautuvat lapsuuden muistot ja vanhempieni avioero.
No tuo tietenkin vaikutti kaikkeen lapsuuteeni, mieleni katkeroitumiseen ja kateuden tunteeseen muita kohtaan. Kymmenen vuotta siihen tarkalleen meni, kun pääsin erosta ylitse. Nyt 20-vuotiaana aloitettua yliopisto-opinnot ajattelin aloittavani uuden elämän. Kuitenkin opinnoissani on ollut todella paljon vastoinkäymisiä. Koulutusohjelma on laadittu erittäin epätasa-arvoisesti suhteessa muihin. Ja yllätys yllätys tämän vastoinkäymisen myötä lapsuuden tapahtumat ja avioero palaavat jälleen mieleeni, ja ahdistus on kauhea. Toivoin niin, että kun pääsen aloittamaan yliopisto-opiskelut uudella paikkakunnalla unohdan vanhat asiat. Nyt kun opiskeluissakin tulee jatkuvasti paskaa niskaan, mieleeni palautuvat lapsuuden muistot ja vanhempieni avioero.
Vastaukset 75
Vanhimmat
Ei pidä suoraan sanoa onko se eroaminen tai eroamattomuus parasta lapselle.
Tapauskohtaisia nämä asiat.
Itse en ole ollenkaan varma olisiko se vanhempien ero ollut kovin huono juttu ollenkaan. Taloudelisesti olisi ollut köyhepää, mutta henkisesti varmasti kevyempää.
Tapahtui niin tai näin, ne vanhempien käyttäytymismallit seuraavat meitä läpi elämän niin hyvässä kuin pahassa.
Vaikka vanhempani erosivat,oli se mielestäni ehdottomasti paras ratkaisu kaikille.Isäni oli ja on edelleenkin alkoholisti,ei halunnut silloin,eikä nyt apua,koska hän ei itse näe jokapäiväistä juomistaan ongelmana.Tosin alkoholi ei ollut ainoa syy eroon.
Tietenkin sitä silloin mietittiin sisarusten kanssa,että onko vika meissä.Ei ollut silloin,eikä nyt.
Eli aika tapauskohtaisia asioita nuo on,mutta meille ainakin paras ratkaisu.Varmaan moni vanhempi tekee kaikkensa,ettei tarvitse erota,mutta joskus se vaan on parempi kaikille.
Meillä riideltiin vain purkeista pyykeistä, aivan olemattomista asioista!
Jos olisin teinnyt mihin se johtaa olisin siivonnut vaikka jokaikinen päivä!
Nyt tuntuu että mun koko elämä on tuhottu jos ei lopullisesti niin ainaskin hyvin pitkäksi aikaa.
En näe mitään valoa tässä kurjien murjujen välillä ramppaamisessa, ja arvatkaa vain ovatko riidat vähentyneet? Ie tasan vaan kymmenkertaisuneet ja menneet niin verisiksi että että housut kastuu niitä kuunnellessa!
Saatanan tunarit, sanoi jossain joku viisas, ja niin mäkin!
Meillä riideltiin vain purkeista pyykeistä, aivan olemattomista asioista!
Jos olisin teinnyt mihin se johtaa olisin siivonnut vaikka jokaikinen päivä!
Nyt tuntuu että mun koko elämä on tuhottu jos ei lopullisesti niin ainaskin hyvin pitkäksi aikaa.
En näe mitään valoa tässä kurjien murjujen välillä ramppaamisessa, ja arvatkaa vain ovatko riidat vähentyneet? Ie tasan vaan kymmenkertaisuneet ja menneet niin verisiksi että että housut kastuu niitä kuunnellessa!
Saatanan tunarit, sanoi jossain joku viisas, ja niin mäkin!
No tuskimpa se siivoaminen olisi enää vanhempiesi liittoa pelastanut.Siinä on ollut kyse isommista ongelmista ja harva lähtee hakemaan eroa kovin hepposin perustein.
Eikä kenenkään avioero tuhoa kenenkään elämää.Siihen sopeutuu ja sen kanssa oppii kyllä elämään.Ehdota vanhemmille,jos eivät vielä itse tajunneet,että asut pysyvästi jommankumman luona,niin loppuu se ramppaaminen kahden huushollin välillä.
Selasin päivän lehteä ja näin että englannissa nuoret ripustautuvat joukolla puun oksaan.
Siinä sulle sitä "sopeutumista"!
Mä haluan oikean kodin enkä mitään vuokramurjua. Vanhempien riitely on yltynyt siihen mittaan, että en haluaisi asua kummankaan luona!
Elämä tuo aina vastuksia ja tuskaa. Katso vaikka kenenkä elämää tai saippuasarjaa. Kenelläkään ei mene aina hyvin. Hyvä kun edes joskus.
Tiedän kyllä, että sulta meinaa usko loppua mutta muutaman vuoden päästä asut omassa kämpässä umpirakastuneena etkä edes muista näitä aikoja joista ei mukamas tule koskaan loppua. Aurinko kuivaa haisevimmankin tunkion viimeistään kesällä ja niin tulee käymään sullekkin!
Osuvasti sanottu, että henkisesti kevyempää. Olin ennen eroa ylipainoinen ja sairas ihminen. Nyt on kilot karisseet.
Minä olin 6-vuotias kun isäni kuoli, siitä on nyt aikaa yli 50 vuotta. Keski-iässä sairastuin vakavaan masennukseen ja kävin läpi kahden vuoden psykoterapian. Monissa elämäni solmuissa oli takana juuri isän varhainen menetys. Suosittelen sinulle oikein lämpimästi, että otat yhteyttä asiantuntijaan (psykologi tai psykiatri) etkä anna vaikeuksien lastin enempää kertyä päällesi. Jos nyt sinnittelet niin saatat myöhemmin olla ammattiavun tarpeessa.
Voin jotenkin kuvitella tilanteesi 7-vuotiaana lapsena. Minun isäni "lähdölle" oli sentään selkeä syy: kuolema. Mahtaa olla melkoinen ongelma lapselle ymmärtää, miksi isä haluaa vaihtaa äidin ja lapset johonkin uuteen äitiin ja lapsiin. Olet varmaan koko lapsuutesi miettinyt, mikä kumma sinussa, äidissäsi ja sisaruksissasi oli vikana.
Surullista, miten aikuiset tekevät päätöksiä omasta näkökulmastaan käsittämättä, että lasten ymmärtämiskyky ei riitä aikuisten asioiden käsittelemiseen.
"Surullista, miten aikuiset tekevät päätöksiä omasta näkökulmastaan käsittämättä, että lasten ymmärtämiskyky ei riitä aikuisten asioiden käsittelemiseen"
Aikuisten ymmärrys ei riitä lasten asioiden käsittelemiseen.
Vanhemmat jankkaavat että me lapset olemme heille tärkeintä ja kaikki kaikessa, ja kuitenkin riitelevät meistä, tuhoavat kotimme, vievät meiltä ystävät ja suvun muuttamalla johonkin kurjaan murjuun jota vielä kehtaavat kutsua uudeksi kodiksi. Keskitysleirejä ne minusta ovat kummankin murjut omaan, oikeaan kotiin verrattuna.
Enää en uskalla luottaa minkään pysyvän sillä kaikki kaunis puhe meidän tärkeydestä oli saastaista valhetta omien vanhempien suusta!
Mihin enää voi sen jälkeen uskoa??? Ei ainakaan luimistellen esitettyihin tekosyihin muuton "välttämättömyydestä".
Tunnen omat vanhempani enkä vaihtaisi kumpaakaan kehenkään maailman ihmiseen, mutta maailmaltani revittiin pohja kun kaksi toistaan rakastavaa ihmistä ei enää nähnyt kuin paskaiset sukat ylipursuavan peilikaapin!
Olisitte pyytäneet niin olisin pessyt ne sukat ja siivonnut sen kaapin niin teidän ei olisi tarvinnut myydä kotiani! Olen sentään vielä lapsi!
Jos olisit pessyt sukat ja sen kaapin, olisi riidelty jostain muusta.
Minä yritin auttaa ja ahdistuin, kun tehtäviä asioita tuli aina lisää ja lisää. En ymmärtänyt, ettei minulla ollut vanhempieni valtapeliin mitään roolia. Äiti näki yritykseni ja koki siitä huonoa omaatuntoa, joka purkautui tiuskimisena. Hän tiuski tiskeistä ja sukista, vaikkei nimenomaan tahtonut minun ottavan taakkaa häneltä. Turhautuminen johtaa ristiriitatilanteisiin ja tunteet menevät solmuun, aikuisilla myös. Onneksi pystyn antamaan anteeksi. Vanhemmat erosivat 12 vuotta sitten, kun olin 8.
Avioeroperheen lapsi ei pysty elämään ilman vastuuntunnetta. Koen syyllisyyttä, jos en käy kodeissa kun pyydetään. Minullakin on aina ollut velvollisuus tavata kumpaakin vanhempaa. Oikeus=velvollisuus. Ymmärrän kiukkusi. Toivottavasti pystyt näyttämään sen myös vanhemmillesi, jotta he tajuavat ajatustensa itsekkäät lähtökohdat.
Mitä tarkoitat lauseella : "Koulutusohjelma on laadittu erittäin epätasa-arvoisesti suhteessa muihin."?
Oli kovin dramaattinen koko tarina. Liekkö elää tässä maailmassakaan. Aina epäonnistumisen syy on jossain muualla. Mieluiten isässä joka lähti. (vaivautumatta selvittää syitä miksi isä lähti - jos koko tapahtumaa on edes ollut)
syyttää omista ongelmistaan muita löytyy aina syyllinen. Jos isä ei olisi lähtenyt, niin syyksi olisi riittänyt eläminen vanhempien kanssa, jotka eivät rakastaneet toisiaan, tai sitten vanhemmat olisivatkin ehkä rakastaneet toisiaan enemmän kuin lasta, hohhoijjaa.....
Ihmiselämässä tapahtuu lähes poikkeuksetta vaikeitakin asioita. Mutta niistä selviää. Niistä pääsee yli. Luepa alkajaisiksi Ben Fuhrmannin kirja "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".
Jos vanhempasi ovat ihan noinkin normaalisti ja rauhallisesti eronneet, ei sinulla pitäisi olla mitään hätää! Luepa jatkeeksi vielä Benille Kreetta Onkelin kirja "Iloinen talo". Se kertoo alkoholistiperheen lasten turvattomuudesta ja kaameasta lapsuudesta.
Tiedoksi, että itse olen itkenyt lapsena ja nuoruudessa silmäni kuivaksi; minua ei tukenut kukaan, ei auttanut kukaan. Rankkaa oli, mutta selvisin. Ymmärrän jopa äitiäni, joskin en tule hänen kanssaan toimeen muutamaa tuntia kauemmin.
On se mukavaa, kun voi syyttää kaikesta vanhempiaan! Ehkä jos elämässä ei ole sen suurempaa kamaluutta tapahtunut, kuin että isä käveli ovesta ulos taakseen katsomatta, niin se täytyy sitten ottaa syyksi omille ongelmilleen.
Jos vanhempasi olisivat pysyneet yhdessä ja olisit kasvanut jäätävässä ilmapiirissä, niin syyttäisit heitä siitä. Kasva aikuiseksi ap.
Omat vanhempani erosivat kun olin pari vuotias, äitin kuoli kun olin kahdeksan vuotias ja 20:een ikävuoteen mennessä olivat jo kasvattivanhempanikin kuolleet sekä isäni. Voisin rypeä itsesäälissä, mutta en suostu.
Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta kun siihen ottaa oikean aseman, niin vaikeistakin ajoista selviää. Tsemppiä meille todellisille selviäjille, jotka emme kaikesta ruikuta!
On se kumma kun nuo kakarat jaksaa valittaa kaikesta! Eivät ymmärrä että mulla pitää olla kivaa!
Just näin tuo on oikea asenne ! On ihan turha ruikuttaa, kun elämässsä ei voi itse valita mitään todella tärkeää, kuten vanhemmat. ja voisikin ei ole yhtään täydellistä vanhempaa, ei voi tietää kaanko saa elää jne.
ap.Lle sanoisin ole kiitollinen siitä mitä sulla on, kattto oli varman päänpäällä, ruokaa ym. Ja nyt pääset vielä opiskelemaan, se on enemmänn kuin monella muulla. Ja arvosta äitiäsi hän on varmasti tehnyt eteesi kahdenverran enemmän.
Elämässä on käytävä vaikeat asiat läpi tahtoi tai ei. Jos käsittelyä väkisin siirtää, se vie puhdin kaikesta muusta mitä yrittää. Koeta saada taakkasi purettua ja etsiä tunteittesi solmukohdat. Sitä kautta löytyy itsetuntemusta ja itsetuntoa. Ne auttavat varmasti löytämään itsevarmuutta kaikkeen mihin ryhdyt.
Olen itse aloittanut pari vuotta sitten yo-opinnot, ja tuntui myös nousevan seinän vastaan. Vasta kun pääsin eronjälkeisestä kotijärjestelystä omilleni ja ehdin tottumaan yksineloon, tuli vanhempien eron käsittelyyn tarpeeksi tilaa. Toivon, että prosessi etenee ja uskallan joskus itse ryhtyä suhteeseen.
Itse avioero lapsena en koskaan oikein ole pystynyt luottamaan kehenkään.Mun vanhemmat riitelivät tosi paljon,mutta silti olisin halunnut että perhe olisi yhdessä.
No aikanaan minäkin miehen löysin ja perheen perustin.Olin onnellinen,kun tunsin että mieheni minua rakasti.Luotin myös että tämä kestää,oli turvallinen olo.Tyttäreni täyttäessä 7v mieheni halusi eron.En voinut uskoa korviani.Muistin kuinka väsynyt äitini oli ollut yksin kantaessaan vastuun meistä lapsista.Tottakai sitä apuja saa kun pyytää,mutta se ei ole samakun vieras käy kotona kun se et perhe on kasassa.Tyttäreni on nyt samassa tilanteessa kuin minä olin aiemmin.Eksä ei ota kuuleviin korviinsakaan,kun yritän hänelle sanoa että tytär voi huonosti jaainut hänen toiveensa on,voi kun voitais asua kaikki yhdessä.Niinpä..voin sanoa,että en ikinä maailmassa olisi tätä omille lapsilleni suonut.
Lapselle pitää selittää eron syitä, hänen ymmärtämisensä puitteissa. Jos perheessa on turvattomuutta, lyömisen, alkoholin tai sairauden vuoksi, varmasti lapsikin silloin ei ole eroa vastaan. Vaan kerrottaessa oikein ymmärtää.
Kauheinta lapselle on kuiten kin silloin, kun ero tulee yäättäen, yleensä silloin on uskottomuus ja petollisuus puolisoa kohtaan syynä. Toisinaan saattaa tapahtunut liian alkoholin käytön seurauksena ja siitä ei jatkossa hyvää tiedä.
Tämä on shokki lapselle, lienee myös tavallista, että tätä ei edes lapselle osata selvittää, joten lapsi syyttää itseään.
Vileä suurempi on shokki, jos kotiin muuttaa heti vieras ihminen, jonka vieressä äiti ja isä jatkuvasti nyhjöttää ja pussailee. Lapsen kansssa ei jää enää keskusteluaikaa ja hänen pitäisi selvitä yksin. Tämä jättää varmasti ikuisen trauman lapsen elämään. Hänet on tataalisesti jätetty, mikä tuska hänen sisällään mahtaakaan olla. Pelko on hirvittävä, lasta näin käytetään hyväksi, sillä eihän hän uskalla tehdä mitään, että ei menettäisi äitiään tai isäänsä, jonka luona nyt pitäisi olla koti. Kuitenkin tätä kotia ja sen sääntöjä hallitsee lapselle täysin vieras ihminen. Julmaa
Olet aivan oikeassa. Valitettavasti lapsia saavat tehdä kaikki, nekin, jotka eivät pysty eivätkä kykene jälkeläisiään eteen päin ja elämään luotsaamaan. Ikä pelkästään ei tee aikuiseksi, ja sitä em. tapaukset eivät tiedä.
En oikein ymmärrä miksi vanhempien avioeroista jaksetaan valittaa. Omat vanhempanikin ovat eronneet, kun olin pieni lapsi. Äiti hoiti meidät kolme lastaan upeasti emmekä missään nimessä olleet eron syynä. Vanhemmat eivät vain tulleet keskenään toimeen ja oli parempi tulla toimeen erillään kuin yhdessä.
Eikö vanhemmillakin olisi oikeus onneen joko yksin tai uuden kumppanin kanssa, jos lasten äidin/isän kanssa ei ole enää mitään yhteistä, ei rakkautta, ehkä vain riitaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa toista kohtaan. Ei ne erot yleensä lasten syytä ole, vaan kahden toisilleen epäsopivan aikuisen päätös parantaa elämää omilla tahoillaan.
Keskustelu ja se, että annetaan aikaa lapsellekin sopeutua ajatukseen vanhempien erosta, selkeät käytännönjärjestelyt, ovat tietenkin tärkeitä. Toivottavasti kukaan ei suin päin varoittamatta rynnistä ulos perheestään!
Mekin jo aikuiset lapset olemme vastuussa omasta onnestamme. Emme voi syyttää vanhempien valintoja, jos omassa elämässä ei ole kaikki kohdillaan. "Jokainen on oman onnensa seppä".Erolapsi
Jep jep. Ja minä olen taipuvainen uskomaan, että ero ei ole läheskään niin ilkeä asia kuin kuolema.
Oma mummoni jäi leskeksi aikoinaan kahdeksan alle 14v lapsen kanssa. Isäni oli nuorin lapsista, 3v. Lapsia mummolle olisi jäänyt kaksi enemmänkin, mutta heistä toinen kuoli 2vuotiaana ja toinen 8kk ikäisenä. Mummo kävi töissä tehtaassa. Vanhemmat lapset huolehtivat nuoremmista. Jos olisi tullut jokin hätä olisi pitänyt kääntyä naapurintädin Martan puoleen. Mummon ei koskaan valittanut. Iloitsi lapsistaan ja myöhemmin lastenlapsistaan - hoiti sitten niitä eläkeikäisenä. Kaikista lapsista tuli täyspäisiä aikuisena - voi sanoa onnellisia ja tyytyväisiäkin.
Ihanteet ovat hienoja. Kaikki tietävät miten asiat pitäisi sujua. Harvoin ne kuitenkaan sujuvat ihanteellisesti. Kuten ystävälläni, vuosia sitten hänen olleessaan 14v. Erotilanne syntyi niin, että isänsä lähti ostamaan kioskille tupakkaa, eikä tullut enää takaisin. Äiti mietti mihin äijä katosi. No, isä soitti Ruotsista parin päivän päästä "täällä ollaan". Soittelin kerran pari kuukaudessa kuulumisia. 3kk jälkeen ystävän äiti sanoi, ettei tartte enää hänelle soitella.
Lisäksi monen moni lapsi huokaisee helpotuksesta, kun toinen vanhempi lähtee. Jos eroa on vatvottu pitkään tai se on ollutkin suunnitteilla, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi, on myös lapselle huojennus, jos toinen vanhemmista (yleensä isä) vain ottaa ja lähtee. Kuten ensilumi, myös ero yllättää tavallaan aina, vaikka sitä olisi suunnitelukin.
Haloo! Lopeta itsesi sääliminen. Vanhempien ero on ihan perussettiä. Elämässä voi tapahtua oikeastiin kamalia asioita, mutta kaikesta voi päästä yli. Helpollahan harvemmin mitään saa, vaan oman onnensa eteen on tehtävä itse jotain.
Ei ole perussettiä. Vanhemmaat ovat vaan nykyisin niin toisten aivopestävissä, niinhän tuo nimimerrkki unelmakin tuossa yrittää esittää. Hakee vain itselleen omantunnon puhdistusta.
Kaikista asiosita pitää mennä eteenpäin, unohdu ne ei koskaan. Lapsi hakee kaikelle selvitystä koko lopun ikäänsä.
Tämän tiedän oman äitini kohdalta, sillä koskaan hän ei elämässään päässyt yli isä-asiastaan ja samalla voin sanoa, että hänen omien lasten kasvattaminen kärsi tästä suunnattomasti.
Älkäähän hyvät ihmiset luulotelko asioita tai usko niitä, jotka ovat toimineet erossa omia lapsiaan kohtaan väärin, täällä kirjoitettaessa tai vain muutoin keskusteluissa he kaiken aikaa hakevat omalletunnolleen rauhaa tekemistään täysin vääristä valinnoisata, kuten eräs äiti tässä totesi lapsensa kohdalla tapahtuneen. Piti äitiinsä ja isäänsä hyvin pitkään kaunaa, mutta vuosien jälkeen ovat nyt silmät auenneet ja on palannut edes vanhempiensa luo käymään ja muutoinkin pitää yhteyttä.
Mutta arvatkaapa, minkä verran tuskaa on tarvittu kaikkien vuosien aikana.
Toivon jokaisen eroavan ihmisen ajattelevan ja ajattelevan ja hakevan apua, sillä ei elämä eron jälkeen lasten kanssa ole perussettiä. Harva kuitenkin heti ryntää uuteen suhteeseen ja saman katon alle, mutta niitäkin hulluja on.
Omatuntoni on puhdas, etenkin lasteni osalta. Sitäpaitsi mitä hienoa kuvittelet syyttelemällä toisia saavasi aikaan? Onko vaikea ymmärtää, että kaikki eivät tarvitse kymmeniä tunteja, tai ollenkaan terapiaa eron jälkeen? Miksi jätät huomioimatta, että monet oikeasti tarvitsisivat terapiaa ja apua liitossa ollessaan? Terapiaa, jotta tajuisivat erota?
Kun lapsi on aikuinen, on täysin hänen omalla vastuullaan vihoitteleeko ja kiukutteleeko hän vanhemmilleen. Tosiasia on kuitenkin, ettei menneisyyttä voi muuttaa, vaikka mitä tekisi. Tämän hyväksyminen tuottaa tietysti tuskaa.
Käytät ilmaisua "väärä valinta". Elämässä tehdään valintoja ja ne tehdään juuri sen hetkisen tilanteen pohjalta. On aivan hullua, että jää märehtimään jotain valintaansa "tein joskus väärin, olisi pitänyt silloin valita toisin". Kukaan ei koskaan voi tietää miten hyvin tai huonosti asiat olisivat menneet, jos todella olisi valinnut aikoinaan toisin. Menneisyyteen ei kannata jäädä jumiin.
"Vanhempien ero on ihan perussettiä"
Ihan niin. Avioerotkin ns. peritään. Avioerolapsi eroaa moninkertaisesti useammin omasta liitostaan kuin kahden vanhemman perheessä kasvanut.
Avierolapset ja monessa perhekuviossa kasvaneet lapset erottuvat kyllä joukosta. Vanhemmat eivät tule ajatelleeksi, että erotilanteessa etenkin lapsi tarvitsee kaiken tuen ja mahdollisesti terapian.
Eikö kukaan ihmettele nykyisten erojen määrää? Täälläkin usea on vakuuttanut, että avioeroa ei koskaan oteta heppoisin perustein. puppua, sanon minä.
Tunnen tarpeeksi monta avioerolasta. Ei naurata.
Suhtaudut sinäkin avioeroon hyvin ajattelemattomasti ja moralisoiden. Et voi ikinä tietää miten ahdistuneita lapset voivat olla ydinperheessä. On lisäksi täysin mahdotonta vertailla mikä lapsen traumoista johtuu vanhempien erosta tai yhdessäasumisesta. Kaikenlisäksi myös turhaa. Jos ihmisellä, minkäikäisellä tahansa on jokin trauma, niin se ei parane sillä, että syytellään vanhempia erosta tai yhdessä asumisesta (tai mistä muusta tahansa).
Perussettiä ero on nykyisin juuri sen takia, ettei huonoon liittoon ole PAKKO jäädä. Kuten ennen. Se on hieno asia, ei huono.
Kuten myös sanoin tuossa aiemmin: monelle (itseasiassa hyvinkin monelle) lapselle vanhempien ero on helpotus.
Mikä on huono liitto, taitaa olla jokaisella oma käsityksensä asiasta.
Ajatteletko aina vain itseäsi, lapsillesi tuo toinen puoliso on isä tai äiti, taidat unohtaa sen.
Onko omat odotuksesi kaataneet liittosi, eikö mikään enää riitä.
Miksi sitten usein haetaan heti uutta suhdetta, se on ainut tarve eroon ja tässä yhtälössä lasten elämä ei merkitse mitään. Näin on näreet.
Pitäisi teidän itsenne kokea sama, pakotetaan kaikkeen, eikä sinulta kysytä mitään. Olisiko se sitä elämää, jota halauat lapsillesi, jos eroat, ole sitten lastesi kanssa ilman uusia suhteita ainakaan kotoan. Jätä edes se koti lapsille ehjäksi.
Kyllä teitä yksinäisiä kurppahuulia on aivan tarpeeksi tässä maailmassa!
Lapsenne kasvatatte alahuuli väpättäen marttyyriasenteella ja lasten pään
täyttäen sairailla ajatuksilla, että muut ne on kaiken pilannut, teissä ei vikaa löydy!
Lapselle tulee jo pienestä pitäen selväksi, että "iskä" tai "äiskä" jätti perheen ja on huono ihminen ja lapsi alkaa miettimään, että syy olikin hänessä, ja kotona marttyyriä leikkivä huoltaja ei voi olla enää ikinä onnellinen...
Tuollaisten ihmisten pitäisi älytä hakeutua hoitoon ja äkkiä!
Ihmisellä on oikeus onneen ja jos suhde on kaatunut (syy on aina olemassa, kukaan ei hyvästä suhteestä lähde!!!) uuteen on täysi oikeus!
Lapselle tekee hyvää nähdä onnellinen vanhempi ja uusi perhe ympärillä,
Tuollainen myrkynkylväjä tyhmine mielipiteineen joutaa jo vanhainkotiin märehtimään. Olet asennevammainen!
Tottaihmeessä jokainen tietää itse parhaiten onko juuri hänen liittonsa hyvä vai mikä siinä mättää. Mitä ihmettä oikein kuvittelet?
Yhtälailla lapset pakotetaan elämään perheessä, jossa vanhempien välit ovat täysin risaiset, riitaiset, ilmapiiri kotona kireä/pelottava/uhkaava jne. Lapset joutuvat usein riitojen kohteeksi. Yleistä on myös, että toinen vanhempi suorastaan ilkeilee lapsilleen.
Kuten myös sanoin tuossa jo pari kertaa aiemmin: monelle (itseasiassa hyvinkin monelle) lapselle vanhempien ero on helpotus.
Vanhemman uudesta suhteesta lapsi (tai teini-ikäinenkään) ei tykkää kyttyrää vaan päinvastoin nauttii, jos vanhemman uusi kumppani on mukava tai vähintään osaa suhtautua lapseen/nuoreen asianmukaisella tavalla. Aivan samoin, kuten vanhempi yleensä haluaa lapsensa olevan onnellinen, myös lapsi haluaa vanhempiensa olevan onnellinen.
Rakastan koruja, etenkin sormuksia (ja korviksia ja kaulukoruja, rannekoruja...). Niitä minulla on aina kasapäin sormissa. Jo ennen virallista eroa vaihdoin vihkisormukseni ihan tavalliseen toiseen sormukseen. Tästä tuli noottia lapsiltani: "ota sormus pois nimettömästä, tai et ikinä saa uutta miestä."
Mitä pidempään lasten vanhempien välinen huono suhde ja liitto on jatkunut, sitä tärkeämpää olisi antaa lapsille malli parisuhteesta, joka toimii.
Joo...onhan tosiasia, että jotkut eivät osaa erota fiksusti ja silloin jää ikävöiviä lapsia, mutta tiedän itsekkin monta eroperhettä, joissa alkuikävöintien jälkeen
on elämä jatkunut paljon parempana.
Ne ikuiset riidat vanhempien välillä ovat taaksejäänyttä elämää ja
lasten elämä on täten rauhoittunut normaalimmaksi, kuin ennen.
Monesti käy myös niin, että se isän rooli korostuu vasta erottaessa, sitä ennen ei isällä ole ollut aikaa lapsille, mutta erotessa pitää isänkin omilla hoitovuoroillaan olla oikeasti läsnä lapsen elämässä.
Tavallaan moni lapsi saa eka kertaa isän huomion kokonaan viikonlopuiksi..
Ei ne erot ole se kummitus, vaan miten ero hoidetaan ja miten lapset siinä huomioidaan.
Tuo on aivan tyhmää ottaa esille eron tullessa ihmisten välinen normaali asia, eli seksi.
Seksiä on aina ollut, tulee aina olemaan ja pitääkin olla ja aikuiset kyllä harrastaa sitä poissa lasten silmien alta, joten jos joku valittaa seksinnälkäisistä aikuisista, on itsellä joku trauma kyseisestä, normaalista kahden aikuisen ihmisen välisestä asiasta, joka ei kuulu muille. ;D
Minäkin tunnen monta avioerolasta, hyvin sosiaalista porukkaa ovat. ;D
Jos vanhemmat ovat hyvin eronsa hoitaneet, lapset kyllä selviävät.
Tietenkin on näitä ikäviä, vastuutaan pakoilevia vanhempia, joiden ei olisi pitänyt ikinä vanhemmiksi edes ryhtyä,mutta kun tuo sikiäminen on niin helppoo.
Näitä huonoja vanhempia löytyy sitten kyllä näistäkin ei-avioeroperheistä...
Lapset selviävät kyllä usein huonostikin hoidetusta avioerosta, kuten myös aivan kamalista ei-avioeroperheistä. Sen verran sosiaalista porukkaa ovat. Lapset ovat selviytyjiä luonnostaan, hyvin pitkälle. Aikuisten kannattaisi ottaa oppia heistä.
Kuules AP, eiköhän olisi sinun aika tilata terapiaistunto ammattilaiselle..
Kyllä on epänormaalia, jos vielä aikuisenakin pitää jappasta tuollaisen asian kanssa.
Kun itse aikuistuu, monta asiaa ymmärtää paremmin, myös vanhempiensa elämästä.
Ainakin minulle kävi niin ja olen täysin hyväksynyt vanhempieni ratkaisut aikanaan.
Luulenkin, että olet ottanut oikein asiaksesi syyttää toisia omista epäonnistumisistasi, etkä osaa ottaa vastuuta omista virheistäsi.
Olet jäänyt jonnekkin lapsen asteelle.
Aikuinen seisoo omien virheidensä takana ja jos sinulla ei ole päätä käydä yliopistoa, se ei ole vanhempiesi syy..
Myönnä tosiasiat!
Niinpä nyt kuullostaa kyllä siltä, että haluat vaan syyttää muita kun itse et viitsi tai äly ja energia ei riitä toivomaasi. Yksikään yliopiston koulutusohjelma ei ole sellainen, että siitä ei selviä jos korvien välissä on tarvittava määrä älyä. Olet siis koko ikäsi saannut hyvityksiä siitä, että olet avioerolapsi. Sen ei pitäisi olla mikään etuoikeuksien syy, etkä voi syyttää olosuhteita, monilla on taatusti paljon kovempaa kuin sinulla ja silti he selviävät.
Mutta nyt et enää ole 7 v. Nyt ollet aikuinen, ja aikuisen pitää osata laittaa asiat tärkeys- ja arvojärjestykseen. Unohda menneet, anna anteeksi ja jatka 'puhtaalta pöydältä', etsi ongelmien nimet nykypäivästä ja omista valinnoistasi. Myös ajatuksesi ja asenteesi valitset ihan itse, joten olet niistä myös itse vastuussa, ei kukaan muu.
Näin on!
Lapsuudesta pitää oppia päästämään irti, se on sitä kasvamista.
Vastuuta pitää oppia kantamaan itse ja lopettaa se ainainen muiden syyttely!
Se on huono juttu, jos otetaan ero lapsista - ei se, jos otetaan ero nalkuttavasta pihtariakasta jonka lapsiluku on täynnä ja elämänjano sammunut.
Juu, olet oikeassa, paitsi että se ero otetaan samalla siitä juoppoukosta,
joka ei enää muista, kummasta päästä se nainen lämmitettiinkään...
Joskus vanhempien yhteisetkin lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat. Olin äidin edellisestä suhteesta vanhin lapsin, ennen kuin hän tapasi isäpuoleni ja meni hänen kanssaan naimisiin. He saivat kaksi yhteistä lasta. Nuorempien siskojen tullessa murrosikään, hekin toivoivat, että äitini olisi ottanut eron, mutta hän sitä koskaan tehnyt.
En pysty kuvittelemaan, minkälaista elämäni olisi ollut myöskään äitini kahdestaan, jos hän ei olisi mennyt isäpuoleni kanssa naimisiin eikä saanut nuorempia sisaruksiani. Hän on sanonut suoraan, ettei halunnut olla vain minun kanssani kahdestaan.
7-vuotias ei vielä tajua vikoja vanhemmissaan eikä heidän keskinäisessä suhteessaan. Oletan, että ero oli äidillesi vaikea, mutta helpottui ajan myötä. Isäsi on kai niitä tyyppejä, jotka haluavat vahvistaa itsetuntoaan vaihtamalla.
Onko sinulla ollut mahdollisuus puhua vanhempiesi kanssa heidän eronsa (teidän kaikkien eron) ajasta? Onnea opiskeluillesi. Puhu jonkun asiantuntijan kanssa.
Höpöpöti höpö, lapsille voi olla vapauttavaa kun ei tarvitse kuunnella vanhempien riitaa, tai kireää tunnelmaa vuosia esim. aviopuolison salasuhteen tai pettämisen jälkeen. On hyvä näyttää lapsille esimerkkiä, että kaikki ei todella ole sallittua, esim, avioliiton ulkopuolinen suhde, vaan että siitä seuraa eroa tai ainakin erossa asuminen.
Riipppuu kyllä miten sivistyneesti vanhemmat eron jälkeen hoitavat lapsia yhdessä, kantavat vastuun yhdessä. Tästä ne traumat jää jos jostakin.
Juuri siitä ne traumat jää, jos jää.
Toisilla lapsilla traumoja jo pelkästä ydinperheen kestämisestä.....
Kyllä se niin on että ero on lapsille yksi elämän suurimmista kriiseistä, oli sitten eron syy mikä tahansa. Toiseksi tuntuu, joistakin kommenteista tosiaan paistavan valtava tarve perustella että ' oli hyvä erota'. Toki ymmärrän ääritilanteet jolloin on (alkoholismi, väkivaltaisuus etc...) jolloin on varmasti hyvä erota.
Uskon kuitenkin että ei meistä aikuisista monikaan halua antaa lapsilleen sellaista mallia ongelman ratkaisuus jossa avioero on yksi ongelman ratkaisu työkaluista; " Jos ei oo kivaa, niin vaihda uuteen"
Anteeksi tuo hieman kärjistetty loppu kaneetti.
Voi helv... Te, jotka viimeiseen asti naama irvessä kärvistelette tunneköyhissä liitoissanne "lasten takia"; haluatteko omien lapsienne kitkuttavan onnettomissa suhteissa, koska avioliitto on "pyhä sopimus", josta tulee pitää kiinni?
Avioeron vaihtoehtona ei ole ongelmien ratkaisu mielekkäällä, molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Jos näin olisi, tuskin kumpikaan edes harkitsisi eroa.
Avioeron ainoa vaihtoehto on jatkaa surkeassa liitossa riidellen, kärvistellen, hammasta purren, ilottomana, kyynisenä, ahdistuneena yms.. Sellainen kuva liitosta ja vanhempien parisuhteesta on lapsille erittäin haitallinen. Kaikenlisäksi suhteen jatkaminen "lasten tähden" on kaikkien aikojen suurin vale. Vanhempien keskittyessä potemaan huonoa suhdettaan, lapset jäävät aivan varmasti paitsi sellaista vanhempien huomiota ja huolenpitoa, jota he tarvitsisivat.
Muistutan vielä: eron myötä moni lapsi huokaisee helpotuksesta.
Avioeron vaihtoehtona on aina suhteen parantaminen, mutta se tarkoittaa sitä, että turvattomasti kiintyneet ihmiset muuttavat omia sairaita mallejaan eli peiliin katsomista. Turvattomien mallien muuttaminen auttaa myös lapsia - omaa itseään ei voi paeta.
Ei sitä suhdetta voi enää parantaa, kun se on reisille menny...
Ei niitä vittuiluja, juopottelureissuja, pettämisiä, toisen vähättelyä, keskustelutaidottomuutta, valehtelua ja tahdittomuutta voi poistaa, eikä unohtaa.
Niiden takiahan suhde on ryssitty, ehän hyvästä suhteesta kukaan lähde.
Ja sitten se rakkauskin on jo kulahtanut aika päivää sitten.
Ei ole sen väärti vanha, paska suhde, että kannattaisi siihen panostaa.
Miksi tuhlata loppuelämä johonkin väkisinväännettyyn teko-onneen, kun
voi aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun uuden kanssa?
Ainoa keino on se, että kumpikin vanhempi ottaa velvollisuudekseen lasten hyvinvoinnin eronkin jälkeen.
Silloin lapset selviävät, eikä AP.n tapaisia jälkipuinteja tule.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten voi aloittaa puhtaaalta pöydältä, jos edellisessä suhteessa on ollut "vttuiluja, juopottelureissuja, pettämisiä, toisen vähättelyä, keskustelutaidottomuutta, valehtelua ja tahdittomuutta voi poistaa, eikä unohtaa."
Millä maagisella tavalla nämä ongelmat katoavat, jos ei muuta itseään?
Mitä ihmettä intät? Jos toinen haluaa kehittää, toinen ei, mitään ei ole tehtävissä. Näin se yleensä on.
Ai niin. Omaa itseään ei voi paeta tietenkään. Mutta jos kumppani tuntuu vittumaiselta tms. niin hänet voi jättää, erota, tms. Eri asia :). Näin myös silloin, kun on ei enää halua "kehittää suhdetta". Hittojakos töllöttämään peiliin, jos kumppanin seura ei enää kiinnosta, vaikka kuinka töllöttelisi.
Turvallisesti kiintyneet ovat tyytyväisiä sekä itseensä että parisuhteeseensa - toisin on turvattomasti kiintyneillä. Eli siitä vain peiliin katsomaan ja muuttamaan omaa turvatonta kiintymyssuhdetta. Kumppankin näyttää erilaiselta kun oma pää selkenee.
Avioeron vaihtoehto ei ole suhteen parantaminen, ellei MOLEMMAT halua sitä parantaa. Siinä molemmat katsovat peiliin ja miettivät mitä muutetaan, niin että molemmilla on hyvä olla.
Parisuhteessa ei voi paeta myöskään puolisoaan. Jos kumppani on esim. uskoton, niin suhde ei parane sanomalla uskottomalle "nyt olet ihmisiksi,muutat sairasta malliasi, luovut turvattomista malleista, katsot peiliin". Suhde menee entistä enemmän kuralle näin "syyllistämällä". Ainoastaan avoimella keskustelulla voi saada jonkinlaisia tuloksia aikaan. Molemmat kuuntelevat toista ja molemmat tulevat kuulluksi. Täytyy huomioida, että suhteen molemmilla osapuolilla on omat tarpeensa, ajatuksensa ja tuntemuksensa.
Mitä oikein selität? Ihan kuin tyytyväisyys parisuhteeseen olisi pelkästään itsestä kiinni. Eihän se nyt hyvänen aika noin mene. Suhteessa on kaksi. Jos toinen on tyytymätön, niin silloin hän on tyytymätön, vaikkei toinen olisikaan. Tai vaikka toinenkin olisi, mutta eri asioihin. Tämä ei ratkea sillä, että molemmat tuijottelevat peiliin ja yrittävät valehdella itselleen olevansa suhteeseen tyytyväisiä.
Turvatonta kiintymyssuhdetta voi muuttaa vain turvaton, eikä kieltäminen auta mitään. Jos uskoton haluaa muuttua, ainoa mahdollisuus on katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista tekemisistä.
Parisuhteessa voi todellakin olla turvallisesti kiintynyt, joka on tyytyväinen, koska kyky nähdä toinen positiivisessa valossa on rakentunut jo lapsuudessa. Turvattomasti kiintynyt, joka on tyytymätön, näkee sekä itsensä että toisen negatiivisessa valossa. Ainoa, joka tilannetta voi muuttaa on turvattomasti kiintynyt, jonka täytyy opetella uudenlaisia tapoja olla suhteessa sekä toimivampia tapoja automaattisten ajatusten ja tunteiden sijaan.
"Puhtaalta pöydältä aloittaminen" on ihan turhaa, jos sinne peiliin ei ole katsottu, ja tarkasti. Uudet suhteet tuottavat saman vanhan tuloksen, jos ihmisen sisällä ei kasva, kehity eikä muutu mikään. Ainakin periaatteessa nämä asiat voi tehdä myös siinä vanhassa, "ryssityssä" suhteessa, henkisiä eväspaukkuja pitää vain olla vielä enemmän.
Jos kumppani vuosien varrella muuttuu omaksi vastakohdakseen ja/tai itse haluaa suhteelta vuosien päästä jotain aivan muuta kuin aikoinaan liittoa solmiessa, niin suhde ei ole "ryssitty", kun se päättyy eroon. Heti eron jälkeen (ja joissain tapauksessa jo ennen eroa) voi aloittaa uuden kanssa puhtaalta pöydältä. Ihmisen kasvu ja kehitys juuri "tuottavat" eroja. Toinen kasvaa, toinen ei. Tai molemmat kasvavat eri suuntiin kuten kliseekin kuuluu. Tosin se on totta.
Tyytymättömyys kumppaniin ja parisuhteeseen kielii siitä, että oma tapa olla kiintymyssuhteessa on turvaton. Vielä enemmän, jos on välttämätöntä solmia välittömästi uusi parisuhde. Turvallisesti kiintynyt on tyytyväinen itseensä ja osaa katsoa asioita positiivisesti, myös puolisoaan, turvaton ei taas tähän pysty. Ainoa mikä auttaa, on peiliin katsominen ja omien turvattomien mallien muuttaminen.
Olet hurahtanut täysin tuohon kiintymyssuhteeseen. Ei se mitään. Toiset hurahtaa uskontoon, toiset ravitsemustietouteen, joku rockmusiikkiin.
Aikuisten oikeasti tyytymättömyys parisuhteeseen ja kumppaniin kielii ainoastaan siitä, että on tyytymätön parisuhteeseen ja kumppaniin.
PS. Sinun käsityksesi kiintymyyssuhteesta vaikuttaa todelliselta RIIPPUVUUSsuhteelta. Toista ei milloinkaan eikä missään tapauksessa saisi "hyljätä", syy on aina itsessä. Kaikesta pitää syyttää itseä ja omia tunteitaan.
Jos kyseessä olisikin vain minun käsitykseni kiintymyssuhteesta, en tietenkään perustelisi käsityksiäni sadoilla tutkimustuloksilla. Kieltäminen on ihan kiva defenssi, mutta ei toimi kovinkaan pitkälle. Jos tuntisit hiukankin psykologiaa ja parisuhdeterapioita, huomaisit, että kiintymyssuhdeteoriaan ovat "hurahtaneet" kaikki muutkin. Kaikki tutkimustulokset viittaavat siihen, että turvattomasti kiintynyt ei osaa olla parisuhteessa. Aikusten oikeasti tyytymätttömyys parisuhteeseen kielii turvattomasta kiintymyssuhteesta.
Aikuisten oikeasti parisuhteessa on kaksi ihmistä erilaisine tarpeineen, toiveineen ja haluineen. Mitä merkitystä on sillä onko kumppani turvallisesti vai turvattomasti kiintynyt, jos hän ei enää tahdo elää kanssasi? Miksi haluaisit kieltää tämän tosiasian? Vai lohduttaako sinua jotenkin, jos ajattelet, ettei kumppani ole turvallisesti kiintynyt ja haluaa siksi erota sinusta? Tällaisessa tapauksessa voi lohduttautua myös monella muulla tavalla, mutta lopputulos on se tosiasia mistä lähdettiin: kumppani haluaa eron. Tutkimustuloksilla ei ole siinä merkitystä.
Tunnen psykologiaa, yksilö- ja parisuhdeterapiaa. Lähtökohta ylitse muiden on ihmisen oma motivaatio selvittää elämäntilanteensa. Ellei tätä motivaatiota ole, niin terapia ei onnistu millään. Lisäksi yksittäisen ihmisen terapiassa ei käytetä teorioita tai tutkimustuloksia. Lyhytterapia (joka on erittäin suosittu terapiamuoto) sisältää alkutilanteen kartoituksen, ongelman nimeämisen ja terapian tavoitteen. Lopuksi käydään läpi päästiinkö tavoitteeseen. Siinäkään ei ole tutkimustuloksilla mitään merkitystä.
Juuri näin. Suhde vaatii todellakin uusiutumista ja probleemana on usein ettei se uusiudu. Sitten kun uusiutuu, niin aivan toisiin suuntiin.
Jos avioerosta haluaa jotain oppia, täytyy myös miettiä sen syitä. Jos kumppanin kiintymyssuhde on turvaton, ei ole tarvetta muuttaa omaa käytöstään. Jos sen sijaan oma malli on turvaton, täytyy työskennellä itsensä kanssa. Ennen kaikkea täytyy tiedostaa oman kiintymyssuhteen laatu lasten takia. Vain tiedostamalla ja omia malleja muuttamalla voidaan katkaista ylisukupolviset turvattomuuden ketjut.
Mikään kirjoituksissasi ei osoita, että tuntisit psykologiaa. Et ole millään voinut opiskella psykologiaa, kun et selvästikään tunne kiintymyssuhdeteoriaa ja -tutkimusta. Kiintymyssuhde on ollut hyvin tärkeässä asemassa psykologiassa jo 40 vuoden ajan. Myös suhteesi tutkimukseen ja teoriaan kertoo, että et tunne alaa. Terapiat ja terapeuttien ammattitaito perustuvat juuri niihin tutkimuksiin, jonka avulla teoria ja käytäntö muuttuu ja kehittyy. Lyhytterapia ei ole mitenkään erityisen suosittu parisuhdeterapian muoto , vaan parhaaksi on osoittautunut kiinytmyssuhdeteoriaan perustuva tunnekeskeinen terapia, josta saat lisää tietoa esim. Väestöliiton sivuilta. Vai onko sinulla esittää lähdettä lyhytterapian paremmudesta?
Voi ei! Olet jo nuorena jäänyt jumiin menneisyyteen. Sellaista ei todella soisi kenellekään. Syytät vanhempien eroa pahasta olostasi vielä vuosia jälkikäteen. Ei vanhemmat sinun kiusaksesi eronneet vaan siksi, että he tarvitsivat eroa. Tarvitset terapiaa ja nopeasti.
Niin wendy, taitaisit jättää pien lapsesi yksin selviäämään, kun itse tarvitset eron. Siksi näitä koko ikänsä kärsivä lapsia riittää, kun ne vanhemmat tarvitsevat sen eron ja uuden elämän, lapsi unohtuu.
Eronnut äiti ja isä voivat olla täysiä nollia ymmärtämään lapselselleen tuottamaansa pahaa. Kun edes menisivät terapaiaan, jossa käydään juuri järjestelyä kapsen elämän saamiskei eteenpäin mahdollsimman pienin vaurion.
Erotessanne muuten rikotte niin paljon. en oikein jaksa ymmärtää miksi täytyy täysin asiaanne kuulumattomille läheisille tuottaa paljon tuskaa , moittia heitä.
Vaikka he eivät ole millään tavalla olleet mukana erossanne.
Mitä älytöntä oikein selität? Olenko missään sanonut, että jättäisin lapsen yksin selviäämään elämästään? En ole. Tiedoksi vielä, että lapseni voivat erittäin hyvin eron jälkeen (ja nimenomaan sen jälkeen). Sitä he itse myös ehdottivat- lähes rukoilivat. Huonossa liitossa sinnitellessä rikkoontuu paljon enemmän ja on paljon rikkinäisempiä ihmisiä.
Taas yksi idiootti, jonka täytyy mennä terapeutille ymmärtääkseen että vika on itsessä eikä muissa.
Eikun itseään kehittämään!
Mietipä vähän Wendy, eli kalikka taisi kalahtaa omaan nilkkaan. Sinä sanot, että lapsesi voivat hyvin, minä kysyisin lapsilta ja luottamuksellisesti , miten on asianlaita. Pakotetaanko heidät olemaan tietyista asiosita hiljaa ja pelon vallassa puhuvat toisin kuin tuntevat. En usko ketään joka puhuu lasten asioista omalla suullaan, sillä vain lapset tietävät, miltä tuntuu.
Ymmärrän, että lapsetkin voivat voida hyvin eron jälkeen, jos ero on tapahtunut siitä syystä, että perheessä on väkivaltaa joka aiheuttaa pelkoa, silloin lapsetkaan eivät enää pysty rakastamaan isäänsä tai äitiään.
Toinen seikka on se, että perhe jatkaa sitten toisen huoltajan kanssa , eikö sinne tule uusia suhteita rikkomaan tätä kokonaisuutta, lapsilla on varmasti näin turvallisempaa.
Jokainen ero tapaushan on ihan yksilö asia, eikä niitä voi rinnastaa, joten tuntuu kyllä aika hupsulta nuo ärähtelyt ja idiooteiksi ym kutsumiset.
Tavallaan ne kertovat siitä, miksi ero on ehkä tullutkin jos tuota samaa kielenkäyttöä on ollut perheessä, ei sitä kaunan jakssa kuunnella vaan tulee se ns. etääntyminen kaikilla elämänalueilla.
En kuitenkaan ymmärrä sitä, että lapset ovat sitten niitä, joista riidellään ja heidät pakotetaan omaan itsepäiseen tahtoon ja vielä kirjoitellaan heidän voivan hyvin. Monestikaan näin ei ole, se on vain omantunnon puhdistusta.
Jos todella rakastaa ja huolehtii lapsistaan, niin silloin ei käy kisaa täällä kirjoittaen tai muutoinkaan siitä, miten paljon on toisen ja toisen luona, vaan tarvittaessa huolehtii heistä ilman minkäänlaisia kirjoituksia tai juonimisia koko ajan ja on siitä onnellinen. Samoin on kiista näistä elatusavuista, niistä pitää sopia lastenvalvonnan kanssa ja tehdä kirjallisena, silloin on asia sovittu , eikä niistä kannata enää sitten puhua. Pitää olla valmis kantamaan vastuu myös erostaan ja siitä aiheutuneista muutoksista.
Tiedän kyllä, että näitä luusereita on paljon, jotka tavalla tai toisella yrittävät päästä maksamasta elasapuaja omalle lapselleen, joka on niin alhaista.
Silloin ei ole mahdollisuutta muuhun kuin viedä asia uudelleen lastenvalvojan tietoon ja saa ainakin kunnan elarin ja tämä toinen sitten joutuukin sieltä kautta perinnän alle. Mutta tässäkään tapauksessa älä katkeroitu, vaan anuti lapsistasi ja elämsätä ilman tuota luuseria ja varo ottamasta uutta sellaista riesaksesi. Tulijoita saatta olla, mutta ei he tule auttamaan sinua ja lapsia vaan ottamaan itselleen, tiedät kyllä mitä. Useimmiten näin. Ole järkevä.
Ei kalahtanut kalikka kuule yhtään mihinkään. Minulle on merkitystä vain sillä, että tunnen lapseni. Pystymme puhumaan nyt, eron jälkeen asioista. Heitä ei ole pakotettu koskaan mihinkään paitsi isänsä taholta. Isäänsä he eivät ole pystyneet rakastamaan, koska isänsä ei ole koskaan rakastanut heitä. Kiusannut ja komentanut vain silloin kun on sattunut lapset huomaamaan. Muuten on ollut täysin välinpitämätön.
Olet täysin väärässä siinä, etteikö lapset tuntisi pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa -jopa masennu eläessään keskellä vanhempien huonoa liittoa. Ei siinä fyysistä väkivaltaa tarvita. Henkinenkin riittää.
No miten se vastoinkäyminen opinnoissa johtuu vanhempiesi erosta ?
Vastoinkäymisiä on varmasti kaikilla, se miten isäsi hoiti eron on tosi surkea esitys.
Asiaan olisi pitänyt valmistella enemmin.
Omat vanhempani eivät koskaan eronneet, mutta silti muistan ne ainaiset riitelyt.. Joskus melkein toivoinkin , että eroaisivat niin ei tarvitsis tuota kuunnella.
Elämässäni on ollut onnea ja vastoinkäymisiä, enkä niistä voi ketään syyttää, elämä vain on sellaista.
Ei se kenelläkään pelkkää päivänpaistetta ole, että otappas nyt itseäsi niskasta kiinni ja päätä, että tästä mennään ja sillä selvä. Mennyt on mennyt ja vanhemmat tekee virheitä ja niin teet sinäkin.
olen ite 13v ja mun vanhemmat eros 4v sitten
nyt asun isäni ja sen uuden vaimon ja aikuisten veljieni kanssa joensuussa ja äitini
asuu jyväskylässä yyden miehensä kanssa ..... itsari käy tosi usein mielessä
Puhu vanhempiesi kanssa, siis isän ja äidin. He rakastavat Sinua aivan varmasti, vaikka ovatkin eronneet. Yhdessä löydätte varmasti ratkaisun mikä on Sinulle ja koko perheelle hyväksi.