Miksi olet sinkku?

....

Olen ollut reilu pari vuotta sinkku. Pitkän suhteen päätyttyä en edes heti halunnut vakampaa suhdetta, alkaa seurustelemaan.
Välillä yksinolo tuntui kamalalta ja mietin pitäisikö sitä alkaa seurutelemaan vain jonkun kanssa. Onneksi nämä tuntemukset menivät ohitse ja opin nauttimaan elämästä itsekseni. En osaa olla suhteessa, jossa en ole täysin mukana ja varma tunteistani.

Nyt huomaan taas haluavani seurustella, eli "etsin" kumppania. Vaikka olen tavannut mukavia miehiä (lähinnä viimeisen puolen vuoden aikana), jotka muuten soveltuisivat hyvin poikaystäväksi, en ole ihastunut heihin sen enempää.
Eli vastaus kysymykseesi: Aluksi valitsin sinkkuuden ja tällä hetkellä molemmat, omasta tahdosta vapaa kunnes tapaan sen oikean.

En haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin löytää vierelleni Sen Oikean, mutta yleensä annan pakit ekojen treffien jälkeen. Yleensä vaikka ihan mistä vaan tekosyystä johtuen.

Syytetään vaikka kauheita kasvuolosuhteita. En vain osaa päästää ihmisiä lähelleni. Olen tottunut siihen, että ne läheisimmätkin kohtelee kaltoin ja hylkää ja satuttaa.

Osaan niin hyvin elää yksin, olen ollut siinä mestari jo pienestä pitäen. Ulospäin menestynyt, kaunis ja suosittu (näin ne sanoo).
Sitten kun vaan joskus uskaltaisi luottaa toiseen ihmiseen ja päästää lähelleen.

Mulle parisuhteet on aina ollut epävarmuudessaan suurinta tuskaa jota maa päällään kantaa.

tekee sinkkuna olemisen monelle naiselle paremmaksi vaihtoehdoksi. Jos ei kertakaikkiaan voi luottaa enää mieheen/miehiin, niin ei voi etsiä parisuhdetta.

Minulla on juuri sel.tilanne. Tottakai haluaisin, olisi tosi ihana rakastua, tuntea se rakkaus, hellyys ym. Mutta ei sel.ole olemassakaan. Hetken se toimii alussa, mutta....Olen ollut 7kk sinkkuna, välillä kaivannut miestä rinnalleni, mutta kun olen tullut taas JÄRKIINI, NIIN EI...ei apua, pois se ajattelu minusta.

...koska tiedän...tiedän, että se johtaa vaan pettymykseen!!!!

En ole vapaasta tahdostani sinkku,kaipaan läheisyyttä,rakkautta jne.. Enkä hae näitä mistään baarista.
Sinkku olen,koska en seurustele vain sen takia,että minulla olisi joku,vaan haluan,että siinä on oikeata tunnetta puolin ja toisin.

Onhan se sinänsä harmittavaa,että olisi valmis uuteen suhteeseen,(mielellään siihen tosi vakavaan ja viimeiseenki)muttei vaan löydy miestä,joka saisi mielenkiinnon heräämään ja että voisi tutustua kaikessa rauhassa.

Mutta.. Eiköhän se sieltä joskus vastaan tule ;)

En ole varsinaisesti valinnut sinkkuutta, mutten myöskään etsi kuumeisesti ketään rinnalleni. En ole oikeastaan koskaan elänyt kunnon suhteessa.

Lukiovuosina, muutamia vuosia sitten, otin kosketusta "oikeaan" suhteeseen, mutta se homma kariutui syystä, jota en nyt tässä rupea selostamaan (liian monimutkainen ja tylsä juttu).

Deittailua olen kokeillut, mutta jutut eivät vain ole johtaneet suhteiksi asti. (Tänäänkin olen menossa ulos, hieman vastahakoisesti ja ilman korkeita odotuksia. Etukäteen ei saisi piruja maalailla, mutten ole kovin kiinnostunut kyseisestä henkilöstä. Mutta mistä sitä koskaan tietää...)

Uskon, että jossain vaiheessa "pääsen" sinkkuudestani ja löydän ihmisen jonka kanssa haluan suhteen...ja ehkä rakastuminenkin sitten jossain vaiheessa tapahtuu. Ihastunut olen tälläkin hetkellä :D (En deittikaveriin...ehkä siinä syy ettei niin kiinnosta?!) Mutta koska olen hitaasti lämpenevää ja ujompaa laatua, en ole sen asian suhteen tehnyt radikaalimpia yrityksiä.

Sinkkuna oleminen on minusta ihanaa. On vapautta monessa muodossa. Olenkin miettiny, osaanko olla suhteessa pitkän yksinolon jälkeen? Mutta eipä kai se ole kuin opeteltava sitten, jos niin käy :)

...omasta tahdostaan. Viihdyn yksin ja uskon, että olen myös onnellisempi yksin; tällä hetkellä koen olevani täysin onnellinen. En oikein osaa sanoa miksi, tavallisinta kai olisi toivoa suhdetta, mutta minä nyt vain olen tälläinen kuin olen. En myöskään luota miehiin ja pidän miehiä liian tunteettomina tehdäkseen naisen onnelliseksi, joten se kai on osasyyllinen. Mutta koska olen nyt onnellinen, niin miksi ottaisin niin valtavan suuren riskin.

Aiheesta tuli muuten dokkari jokin aika sitten, Suomessa oli aika suuri osuus ns. vapaaehtoisia vanhojapiikoja, mutta miehet sitten taas olivat jääneet yksin, vaikka olisivat halunneet jonkun. Jännä juttu, kun sitten taas suhteessa nainen antaa sille kaikkensa ja mies pettää ja selittää, että ei miehelle yksi nainen riitä. Omituinen ilmiö.

Itse olen sinkku olosuhteiden pakosta, eli siksi ettei sitä poikaystävää vain ole mulle siunaantunut vaikka kovasti olen halunnut.
Ei vain ole sattunut vielä kohdalle "Sitä Oikeaa".
Yhden illan jutut ei todellakaan ole mua varten. En ole niitä koskaan harrastanut enkä aiokaan. Haluaisin vakinaisen parisuhteen, mutta mulle on ilmeisesti jaettu rakkauden suhteen huonot kortit kun tuntuu olevan niin hiton vaikeaa se rakkauden löytäminen. Ei voi muuta kuin ihmetellä kuinka se niin monilla tuntuu olevan niin yksinkertaista.
Baareissa en tykkää käydä ja sieltähän useimmat hakevat vain niitä yhden illan juttuja, aika harvat ovat baareissa etsimässä sitä potentiaalista kumppania.

Toivossa on hyvä elää... eli toivoani en kuitenkaan ole vielä kokonaan menettänyt. Täytyy vain jaksaa uskoa siihen että vielä se rakkaus kolahtaa munkin kohdalle, toivottavasti mahdollisimman pian :) Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville.

On hyvin vaikeaa löytää kunnollista, luotettavaa, uskollista ja arvostavaa kumppania. Vaatimuslistallani ovat myös kohtuu alkonkäyttö, ei huumeille, ei pornoaddiktiolle, ei seksiaddiktiolle, ei sovinismille. En hyväksy väkivaltaa enkä painostamista esim.seksiin. En myöskään aio olla lapsentekokoneena tai kodinkoneena miehelle. Minä haluan myös ajatella ihan itse, enkä alistua toiden mielipiteisiin. Tahtoisin oikeaa välittämistä ja aitoa rakkautta ja kunnioitusta, en vain sitä että olisin naisena miehelle, joka naista nyt sattuu tarvitsemaan. Tästähän näillä palstoilla on puhuttu aika pitkään, ja alkaa minustakin tuntua siltä, että miehille kelpaa nainen kuin nainen, koska se nyt on vain oltava. Sitä en kyllä kenellekään naiselle (enkä miehelle) toivoisi, olla nyt vain se joku siinä varalla.
Hyvin vaikea löytää miestä, joka täyttäisi kaikki kriteerini.
Olen tullut siihen tulokseen, että minun on parempi yksin. Välillä iltaisin tuntuu kamalalta mennä yksin sänkyyn, läheisyydenkaipuuni on valtava. Usea täällä uskoo tulevaan ja rakkuden löytymiseen. Minä uskon myös tulevaan, mutta olen jo hyväksynyt sen, ettei minulle välttämättä löydy ketään. Onnellisuus on jokaisen omissa käsissä, en usko että se tulisi jonkun tietyn henkilön muodossa.

Rima on aika korkealla ja ainut mies jonka haluan en voi saada koska hän on jo varattu.
Mutta viihdyn hyvin sinkkuna ja itsekseeni mutta toisaalta välillä en voi olla miettimättä miten ihana olis jos saisin elää rakastamani miehen kanssa...

Nyt tuli sellainen kysymys vastaan, että täytyy alkaa oikeen miettimään. Lähdetään vaikka alusta liikkeelle.

Ensin on syytä siis mainita, että meikäläinen on täydellinen ummikko. Ei yhtään suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen (siis naiseen). Ei yhden yön juttuja, ei kaverijuttuja eikä tietenkään mitään oikeasti vakavaa. Ei siis mitään näiden kaikkien, hmm, hetkinen, 21 vuoden aikana. Muutamia Moi-tuttuja on.

Olen ujo. Äärettömän ujo nimenomaan tuntemattomien ihmisten seurassa, mikä tekee sen, etten juurikaan tutustu uusiin ihmisiin. Minulle on vaikeata saada suutani auki tällaisten ihmisten seurassa. Toisaalta, kun olen niiden harvojen ystävieni kanssa, tuntuu että olen koko ajan äänessä.

Uskallan katsoa itseäni peilistä. Ei tuo naama nyt mikään erikoinen ole mutta ei sen ainakaan mikään ylitsepääsemätön ongelma pitäisi olla. En ole todellakaan mikään kukkakeppi, en mikään atleettikaan. Joku on joskus sanonut, että olen sellainen vanhanajan työmies. Pieni elintasokumpu löytyy keskivartalosta, mutta kadulla näkyy paljon pahempiakin ja niillä on silti nainen kainalossa, joten ei se nyt siitä voi johtua.

Nyt kun olen esitellyt itseni, niin on kai aika koittaa keksiä vastausta kysymykseen. Kun puolitoista vuotta sitten aloitin opiskelut, oli ensimmäisen vuoden opiskelijoille järjestetty kaikenlaista ohjelmaa, joihin osallistuimme muutaman miespuolisen kaverini kanssa. Siis normaalia viinan kanssa läträämistä ja sen sellaista. Silloin tuli baareissa käytyä ja olisi ollut mahdollisuuksia lähestyä vastakkaista sukupuolta. Noh, eipä paljoa lähestytty. Neljän sakistamme silloin kaksi seurusteli ja nykyisin kolme, minä olen se neljäs. Oli miten oli, silloin tuli naureskeltua, kun kavereiden puhelimet pirisivät pitkin iltaa, kun tyttö soitteli ja kyseli "koska tuut kotiin" jne. Minun puhelin ei soinut. Siinä vaiheessa tuntui ihan hyvältä olla sinkkuna. Sai mennä miten tykkää, eikä tarvinnut selitellä mitään kenellekään.
Toki välillä tuntui siltäkin, että olisi ihan mukavaa, jos joku jossain odottaisi.
Ensimmäisen vuoden jälkeen tämä meidän sakkimme hajosi melko totaalisesti eri suuntiin, joten ei tule enää paljoa nähtyä, varsinkin kun minä olen se joka täytyy pyytää porukkaan. En ole siis se, joka kerää porukan kasaan ja sanoo, että tänään mennään baariin. Tämänpä vuoksi on koulun ulkopuolinen elämä ollut melko pitkälti jäissä viimeisen vajaat puoli vuotta.

Olen yksinkertainen ihminen ja arvostan yksinkertaisia asioita, joten kai se on niin helppoa olla yksin. Ei tarvitse miettiä, mitä toiselle kuuluu, mitä toinen ajattelee, tuntee tai tarvitsee. Joskus taas, kuten nytkin, tulee sellainen tunne, että olisi se mukavaa (kai, mistä helvetistä minä tietäisin), kun saisi mennä toisen viereen ja nukahtaa siihen. Mutta sen sijaan minä päädyn tähän koneelle tekemään milloin mitäkin ja ottamaan kalsarikännejä. Mutta kuten sanoin jotain yksinkertaisuudesta, niin tämäkin on ihan mukavaa.

Jos jaksoit tämän lukea loppuun niin onnittelut ja pahoittelut. Minkäänlaista vastausta kysymykseen tästä tuskin löytyy, mutta sainpahan ainakin itse miettiä tilannettani. Ja minulla oli taas ihan mukavaa...