vai kärsittävänä? Olen lueskellut noita äiti-tarinoita, koska olen itse puhaltanut pelin poikki ikuisena riidansovittelijana ja roskapussina olemisesta äitini kanssa. Sain keväällä kuulla sairastavani vakavasti ja pistin ajatukset uuteen järjestykseen. Hirvittävän vaikea on olla soittamatta äidille ja kertomatta kaikesta mitä elämäämme kuuluu, mutta kun ne puhelut on aina päättyneet harmiin. Mikään mitä elämässäni teen ei äidille kelpaa. Iskäkin pyysi vuosia minua palaamaan kotiin kun muutin opiskelemaan muualle tuolta jatkuvalta nalkuttamiselta ja mitätöinniltä. Hän kuulemma joutuu nyt kuulemaan ja kokemaan kaiken! Sairas perhe?
Olen oman lapseni kohdalla oiken tarkasti miettinyt, etten missään vaiheessa lähde hänen valintojaan moittimaan, vaan yritän muistaa, että se on hänen elämäänsä. Poika kyllä soittaakin heti kun tarvitsee neuvoja aloitellessaan omaa elämää.
Toisinaan olen sairaan onnellinen tästä vapaudesta, mutta se syyllisyys ei minusta poistu, että minun pitäisi olla vanhempieni tukena kaikessa. Äidin päivät kuluu nyt eläkkeelle jäädessä ilmeisesti täysin tv:n ja seiskalehden sanellessa totuudet elämästä.
Olen itse saanut toistaiseksi terveen paperit, tosin seuranta jatkuu vuosia, mutta elelen täysin normaalia elämää nyt. Olemme miehen kanssa ostaneet juuri isomman asunnon, matkustamme ja teemme ihan mitä haluamme mitä vain työn puitteissa voi. Eikä äiti pilaa tätä tulevaisuutta minulta enää. JOs elämä menee pieleen, niin itsehän olen tähänkin asti ongelmani selvittänyt, joten enköhän osaa ne hoitaa tästä eteenkinpäin.
Irtiotto kannattaa, vaikka onkin kyse omista vanhemmista. Minä en ole valinnut syntyä, mutta minulla on oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Voimia teille päätöksissänne!
Olen oman lapseni kohdalla oiken tarkasti miettinyt, etten missään vaiheessa lähde hänen valintojaan moittimaan, vaan yritän muistaa, että se on hänen elämäänsä. Poika kyllä soittaakin heti kun tarvitsee neuvoja aloitellessaan omaa elämää.
Toisinaan olen sairaan onnellinen tästä vapaudesta, mutta se syyllisyys ei minusta poistu, että minun pitäisi olla vanhempieni tukena kaikessa. Äidin päivät kuluu nyt eläkkeelle jäädessä ilmeisesti täysin tv:n ja seiskalehden sanellessa totuudet elämästä.
Olen itse saanut toistaiseksi terveen paperit, tosin seuranta jatkuu vuosia, mutta elelen täysin normaalia elämää nyt. Olemme miehen kanssa ostaneet juuri isomman asunnon, matkustamme ja teemme ihan mitä haluamme mitä vain työn puitteissa voi. Eikä äiti pilaa tätä tulevaisuutta minulta enää. JOs elämä menee pieleen, niin itsehän olen tähänkin asti ongelmani selvittänyt, joten enköhän osaa ne hoitaa tästä eteenkinpäin.
Irtiotto kannattaa, vaikka onkin kyse omista vanhemmista. Minä en ole valinnut syntyä, mutta minulla on oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Voimia teille päätöksissänne!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Panin hiljakkoin välit poikki, vaikka tekihän se pahaa. Kun on kasvatettu "kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi". (Isä kuoli jo kauan sitten.)
Jotkut pelottelivat että mitä jos tarvit tukea niin kenen puoleen sitten käännyt.
No mutta! Enhän ole koskaan ennenkään saanut siltä suunnalta minkäännäköistä tukea. Miksi semmoinen tilanne äkkiä olisi erilainen joskus tulevaisuudessa?
Minä sen sijaan olen saanut jatkuvasti olla tukemassa äitiäni ja sisaruksiani, milloin missäkin tilanteessa.
Kyllä se panee vähitellen väsyttämään, vaikka olisi itse kuinka vahva. Tuleehan se raja vastaan meikäläiselläkin.
Olen saanut nyt mieheni kanssa elää rauhassa ilman lapsuudenperheeni arvostelua ja vaatimuksia.
Kyllä on ihanaa! Olisi vain pitänyt tehdä tuo pesäero parikymmentä vuotta sitten, silloin kun huomasi, että joka kerta kun oltiin tekemisissä niin minulle tuli paha olo ja itkin usein.
Nyt joutuu usein vieläkin kamppailemaan kun nuo inhottavat muistot kaikenlaisesta paskapelistä selkäni takana pukkaavat päälle. Ja kaikki ne inhottavat, epäreilut, ilkeät sanat, mitä olen saanut niellä.
Kai tässäkin silti pätee se vanha sanonta, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
että on muitakin sillä itse tein saman,eli välit poikki.
Olin kun likasanko ja kaikki kaadettiin niskaani,mutta itse se pitää tehdä selväksi että nyt riitti,kiitti!
Huh,enpä odottele soittoja tai soita sillä eihän minulle soitettu kun vaan omissa vaikeuksissa ja kun piikaa tarvittiin.
Kiltteyttäni käytettiin väärin ja jos valitin sain kuulla olevani hermovikainen,eli todellista kiusaamista se oli.
suhteen äitiini ja sisaruksiini pari vuotta sitten. Nyt on elämä vapaampaa ja miellyttävämpää kuin aiemmin. Ei tarvitse olla toisten "hampaissa" enää. Suosittelen.
hankala tilanne...
Oon nimittäin miettiny samaa, pistääkö välit poikki, mutta jotenki ei tunnu oikealta.
Oon 22-vuotias poika, suuren perheen nuorimmainen. Opiskelen tällä hetkellä alaa, joka on ollut pienestä pitäen unelma-ammattini...Olen asunut kolme vuotta yksin, opiskellessani toisella puolella suomea (n. 250 km välimatkaa kotiin), mutta nyt asun n. 20 km päässä kotipaikastani, ja koulussa käyn lähikaupungissa. Kotona käyn veljieni kanssa n. 2krt kuukaudessa, joskus useamminkin olemassa viikonloppuja.
No, aikaa myöten olen tullut silloin tällöin katumapäälle opiskelupaikan suhteen. Aina ei jaksa kiinnostaa, Suomen synkkyys, pimeys ja talvi masentaa, (aloitin masennuslääkityksen pari kuukautta sitten). Alanvaihto on ollut mielessä viime aikoina useinkin, tai ainakin välivuoden pitäminen.
Mulla on kaveri norjassa töissä, ja voisin lähteä sinne ensi kesäksi ja jatkaa vuoden, jos siltä tuntuu. Työhaastattelu olisi ensi viikolla, lentoliput varattuna jne, mutta nyt tuli stoppi.
Saimme nimittäin tietää äskettäin että isälläni on eturauhassyöpä. Tosin tästä syövästä on hyvät paranemismahdollisuudet, mutta tutkimukset ovat vasta alussa, eikä esim. syöpäkasvaimen laatua/ levinneisyyttä vielä tiedetä. Kaikki on siis epävarmaa.
Isäni kanssa välit ovat jokseenkin hyvät mutta hiukan etäiset, tulen juttuun ja näin, mutta koen, että äiti on aina ollut minulle läheisempi. Totta kai isä on myös rakas, ja ajatus että hänellä on syöpä, kauhistuttaa minua.
Nyt minua on alkanu ahdistaa vanhempien, erityisesti äidin paapominen, huolehtiminen ja tuntuu, etten saa (tai ehkä osaakaan) elää ilman vanhempien hyväksyntää teoilleni/valinnoilleni.
Tänään sain äidiltä viestin, jossa hän kysyi, enkö voisi peruuttaa norjan matkaa ja tulla kotiin koko hiihtolomaviikoksi, että voisin kuskata isää MAHDOLLISIIN näytepalatutkimuksiin, jos hän ei voi itse ajaa autoa. Äitilläni ei ole ajokorttia ja hän on muutenkin riippuvainen isästäni.
On siis epäselvää, onko mitään näytepalatutkimuksia ensi viikolle tulossa, ja kaiken lisäksi lentoyhtiö ei anna rahoja takaisin, jotka olen jo lennoista maksanut.
Mitä teen, kovetanko sydämeni ja lähden käymään kaverini luona ja työhaastattelussa. Olen tehnyt jo siinä kompromissin, että jatkan koulua syksyllä, mutta jos saan työpaikan norjasta, lähtisin sinne kesäksi.
Äiti laittoi myös viestin, jossa hän kysyi, voinko todellakin lähteä ulkomaille kesäksi jos tuleva kesä onkin isän viimeinen. He tarvitsisivat tukea, sillä tämä aikan on rankka, eikä äiti tiedä, miten jaksaisi elää jos isä kuolisi.
En tiedä, olen niin hukassa. Ahdistaa entistä enemmän kaikki, se, etten saa toteuttaa unelmiani, etten voi elää itsenäistä aikuisen 22-vuotiaan elämää, se, etten osaa olla välittämättä vanhempieni mielipiteistä, se etten tiedä, kuoleeko isä, miten äiti selviää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa.
Silti koulunkäynti on viikoittain raskasta, välillä motivaatio on täysin nollassa.
Uskallanko nousta "kapinoimaan" vanhempiani vastaan? En halua katkaista välejä kokonaan, mutta ottaa etäisyyttä etenkin äitiin!!!! Tuntuu että hän yrittää ahdistaa minut nurkkaan ja pitää edelleen perheen pienimpänä, joka ei osaa elää itse vaan on riippuvainen hänestä. Muutenkin perheemme on "perhekeskeinen". Äidin kanssa on turha yrittää puhua, olen kokeillut, mutta hän näköjään unohtaa kaikki perustelut mitä olen sanonut puolustuksekseni, eikä kuuntele! Hän pitää minua itsekkäänä jos en tee kuten hän haluaa! Tai siltä minusta tällä hetkellä tuntuu...
Ja kaiken lisäksi Raamattu kehottaa "kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi"...
Mutta herää kysymys, tarkoittaako se että joutuu elämään vanhempien ehdoilla aikuisiässäkin?!
Kuulostaako tämä teistä itsekkäältä? Olen vähä hukassa koko elämäni suhteen, en tiedä mitä haluan, muuta kuin että pois on päästävä...
Mieluimmin jättäisin taakseni koko perheen (paitsi kaksi veljeä jotka ovat myös ystäviäni), koulun, kaiken suomesta, ja lähtisin ulkomaille elämään uutta, omaa elämää, oppimaan eri kulttuureja, tapoja, kieliä, näkemään eri asioita...Mutta ehkä silti tulen kyhjöttämään Suomessa ja tanssimaan äitini pillin mukaan niin kauan kun hän vielä on täällä...
Mielestäni heidän täytyy pystyä ottamaan taksi siinä tapauksessa, että juuri sillä lomaviikollasi heille tulee menoa.
Ja jos äitisi on aikuinen, niin miksei hän voisi hankkia omaa ajokorttia? Onko hänellä epilepsia kenties? Ellei ole, niin ottakoon itseään niskasta kiinni.
Jos muuten isäsi kuolee, niin kukas äitiäsi sitten on jatkuvasti kuskaamassa milloin minnekin?
Sitä paitsi tuo raamatullinen vanhempien kunnioittaminen voi johtaa todella pahaan väliin. Eihän ole tarkoituskaan, että lapset vielä aikuisiässä roikkuvat kiinni vanhemmissaan.
Sinulla on oma elämä ja kaikki mahdollisuudet rakentaa siitä erinomaisen hyvä. Älä jumankeuta pilaa sitä jollain sepitetyillä syyllisyydentunnoilla.
Tunnelma kotonasi voi kehittyä kovin ankeaksi, jos joudut oleilemaan siellä vastentahtoisesti ja sinusta kuitenkin aistii, että olet ahdistunut ja haluaisit jonnekin muualle, jopa ulkomaille.
Sinä et isäsi syövälle voi mitään, ja hän voi ihan hyvin olla onnellinen siitä että sinä menestyt opinnoissasi ja pyrit eteenpäin. Sehän voi auttaa häntä paranemaan.
aina on, mutta kuuntele omantuntosi ääntä ja tee kuten mielestäsi oikein on niin silloin ei tarvitse katua mitään jälkikäteen.
Nuo syövät paranevat aika hyvin nykyisin vaikka ihmiset ensi alkuun kuvittelevat hetikohta jo kuolevansa pois. Sitä paitsi omaa elämääsi sinun kuuluu rakentaa, luonto hoitaa muut asiat järjestykseen. Taksitkin kulkee, maaseuduilla ja muilla paikkakunnillakin, taitaa ne linja-autotkin siellä vielä kulkea ja sen ajanhan voi sopia lääkärikäynnistä sen mukaan miten linja-autoa menee paikkakunnilla. Kyllä ne pärjää vaikka oman elämäsi rakentamisen valitsetkin. Mutta mieti mikä sinulle on tärkeintä elämässä ja tee sen mukaan niitä päätöksiä ja se omatunto se on se tärkein päättäjä jos sellaisen sieltä jostain saa kaivettua vielä esiin. :)
Tässä syövässä on hyvä ennuste. Moni keski-ikäinen mies sitä sairastaa vuosia. Hoitoja annetaan tietenkin yksilöllisesti, ja lääkitystä, mutta ei sinun suinkaan pidä maalata piruja seinälle. Äitiäsi pitää myös rauhoittaa.
Jos isäsi joutuu vakituisiin hoitoihin, niin hän saa Kelalta matkakorvaukset taksimatkoista. Mutta esimerkkinä voin kertoa sukulaismiehestä, joka itse ajoi toista sataa kilometriä suuntaansa sädehoitoa saamaan joka arkipäivä usean viikon ajan. Ihan hyvin jaksoi, vaikka ikää on varmaan enemmän kuin isälläsi.
Älä muuta suunnitelmiasi näillä tiedoilla ainakaan. Avuksi on tietysti oltava, jos voi, mutta sinulla on elämäsi elettävänä. Teet ratkaisut omasta lähtökohdastasi.