olen naimissa oleva yhden lapsen äiti. Elämässäni on paljon ollut pahaa, mutta uskon aina enemmän hymyilemisen voimaan kun synkkyyteen. Nyt kuitenkin olen alkanut huomata, että mieheni omituinen käytös on saanut minusta kärttyisen ihmisen aikaiseksi.
Kun menimme naimisiin niin mieheni koko olemus alkoi muuttua pikku hiljaa. Tästä on kaksi vuotta ja 11 kuukautta aikaa. Kaikki asiat mitkä ennen oli miehellekin tärkeitä niin unohtuivat ja hän alkoi elää omissa maailmoissaan, joihin liitty selvää mielenterveydellistä ongelmaa. Lupaukset rikottiin ja elämästä tuli aika ajottain helvettiä. Olin kauhuissani itseni ja vasta syntyneen lapsemme takia. Olin valmis lähtemään, kunnes tajusin että jos toivoa on edes hitustakaan olen valmis taistelemaan tästä miehestä keinoin kun keinon. Menimme siis hoidon puolelle, josta sanottiin suoraan että kyse on mielentervysongelmista, joihin on vaikea puuttua enää tässä vaiheessa kun itse potilaskaan ei tunnista oireitaan. Toisessa paikassa varoitettiin että mies lopulta tappaa minut tai tuhoaa muuten henkisesti vajavaiseksi. Sit kolmas sanoi että tämä on susta kiinni (miehelleni siis) tahdotko sä muuttua paremmaksi ja ratkoa näitä ongelmia pois. Eli hänellä oli lapsuudesta ja huumeista tulleita sekavuustiloja. Lopulta mies alkoi syödä lääkkeitä ja aika-ajoin vieläkin hän saa muutoskohtauksia, jossa kaikki muut ja varsinkin minä olen paha ihminen. Elämä on siltä osin helppoa, koska osaan jo päätellä milloin puhuu rakastettuni suu ja milloin mies jolla silmissä loistaa pelko itsestään.
Ongelma on kuitenkin nykyään se, että en teidä oikein itsekään mikä miehelläni on. olen itse veikannut persoonallisuushäiriötä ja pelkkää luonevikaa. Toisaalta mietin että voiko kyse olla pelkästä mieheni kotikasvatukesta. Jotain tässä kuitenkin mättää ja pahasti.
Oma kiinnostukseni tätä ihmistä kohtaa ei ole muuttunut mihinkään, koska muista kaikki ne hyvät ajat jolloin sain ja tulen samaan nauttia mieheni ns paremmastapuolesta ovat sen arvoisia. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että en kestäisi enää yhtään näitä sekavuustiloja joilloin saa tehdä mitä vaan. Minuun mieheni ei enää koske pahalla tavalla, anostaan sanoilla ja teoilla hän koittaa horjuttaa suhdettamme. Siitä olenkin päätellyt että hän voisi haluat itse erota, muttei uskalla sanoa sitä ääneen.Ehkä totuus itsessään pelottaa häntäkin.
Olen jollain tavalla tottunut jo olemaan ilman miestäni. eli ero ei sinäänsä sattuisi, muistot vaan jäisi eloon syvinä tunteina, joiden takia en pystyisi antamaan täydellistä rakkautta enää kenellekään.
Olisin niin paljon helpottuneempi kumminkin jos saisin teitää miksi mieheni elää näin, on välillä aivan kun toinen ihminen ja jos ero tulee oliko se siitä syystä että meillä oikeasti asiat yhdessä ei olleet hyvin vai menetinkö ihmisen asialle johon minulla ei ole osaa eikä arpaa? Menetkinkö elämäni rakkauden mielenterveysongelmalle, johon ei yhteiskunnassamme tarjota minkäänlaista apua, vaikka polvillaan pyytäisin?
Kun menimme naimisiin niin mieheni koko olemus alkoi muuttua pikku hiljaa. Tästä on kaksi vuotta ja 11 kuukautta aikaa. Kaikki asiat mitkä ennen oli miehellekin tärkeitä niin unohtuivat ja hän alkoi elää omissa maailmoissaan, joihin liitty selvää mielenterveydellistä ongelmaa. Lupaukset rikottiin ja elämästä tuli aika ajottain helvettiä. Olin kauhuissani itseni ja vasta syntyneen lapsemme takia. Olin valmis lähtemään, kunnes tajusin että jos toivoa on edes hitustakaan olen valmis taistelemaan tästä miehestä keinoin kun keinon. Menimme siis hoidon puolelle, josta sanottiin suoraan että kyse on mielentervysongelmista, joihin on vaikea puuttua enää tässä vaiheessa kun itse potilaskaan ei tunnista oireitaan. Toisessa paikassa varoitettiin että mies lopulta tappaa minut tai tuhoaa muuten henkisesti vajavaiseksi. Sit kolmas sanoi että tämä on susta kiinni (miehelleni siis) tahdotko sä muuttua paremmaksi ja ratkoa näitä ongelmia pois. Eli hänellä oli lapsuudesta ja huumeista tulleita sekavuustiloja. Lopulta mies alkoi syödä lääkkeitä ja aika-ajoin vieläkin hän saa muutoskohtauksia, jossa kaikki muut ja varsinkin minä olen paha ihminen. Elämä on siltä osin helppoa, koska osaan jo päätellä milloin puhuu rakastettuni suu ja milloin mies jolla silmissä loistaa pelko itsestään.
Ongelma on kuitenkin nykyään se, että en teidä oikein itsekään mikä miehelläni on. olen itse veikannut persoonallisuushäiriötä ja pelkkää luonevikaa. Toisaalta mietin että voiko kyse olla pelkästä mieheni kotikasvatukesta. Jotain tässä kuitenkin mättää ja pahasti.
Oma kiinnostukseni tätä ihmistä kohtaa ei ole muuttunut mihinkään, koska muista kaikki ne hyvät ajat jolloin sain ja tulen samaan nauttia mieheni ns paremmastapuolesta ovat sen arvoisia. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että en kestäisi enää yhtään näitä sekavuustiloja joilloin saa tehdä mitä vaan. Minuun mieheni ei enää koske pahalla tavalla, anostaan sanoilla ja teoilla hän koittaa horjuttaa suhdettamme. Siitä olenkin päätellyt että hän voisi haluat itse erota, muttei uskalla sanoa sitä ääneen.Ehkä totuus itsessään pelottaa häntäkin.
Olen jollain tavalla tottunut jo olemaan ilman miestäni. eli ero ei sinäänsä sattuisi, muistot vaan jäisi eloon syvinä tunteina, joiden takia en pystyisi antamaan täydellistä rakkautta enää kenellekään.
Olisin niin paljon helpottuneempi kumminkin jos saisin teitää miksi mieheni elää näin, on välillä aivan kun toinen ihminen ja jos ero tulee oliko se siitä syystä että meillä oikeasti asiat yhdessä ei olleet hyvin vai menetinkö ihmisen asialle johon minulla ei ole osaa eikä arpaa? Menetkinkö elämäni rakkauden mielenterveysongelmalle, johon ei yhteiskunnassamme tarjota minkäänlaista apua, vaikka polvillaan pyytäisin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vanhempien tehtävänä on suojella lasta eli siis tarjota henkisesti ja fyysisesti turvallinen ja rakastava kasvuympäristö. Vaikuttaako miehesi näihin?
Miehesi voi olla läheisesi ja lapsesi isä vaikka eroaisittekin. Ihmettelen valtavasti, mitä sairas miehesi tuo perheeseenne sellaista, jonka varjolla pidät arvaamatonta ja hoitoa tarvitsevaa ihmista itsekkäästi itselläsi.
Oletko kenties läheisriippuvainen?
sinun pitäisi lähteä suhteesta lapsesi ja itsesi takia. Lapseen jää takuu varmasti jäljet, jos jäät. Hae apua, jos tunnet että et pääse irti omin voimin.
... ei ole sairas tarkoituksella. Tämä kommentti siis edelliselle vastaajalle, ei alkuperäiselle kirjoittajalle: jos vastaavassa tilanteessa mies/vaimo sairastuisi syöpään, tai hänellä olisi esim. aivokasvain joka vaikuttaisi käytökseen, pitäisikö silloinkin hylätä sairas puoliso ja jättää hänet oman onnensa vietäväksi ?
Valitettavaa näissä tapauksissa (on omaa kokemusta) on tietysti se, että diagnoosia on vaikea tehdä, ja silloinkin kun se tehdään, lääkityksen oikein saaminen on myös melkoista arpapeliä. Yhteiskunta ei ole kykeneväinen täysin huolehtimaan suurista määristä mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä, joten surullista kyllä, monet perheet joutuvat kärsimään ja selviämään näistä tragedioista omin avuin...
Alkuperäiselle kirjoittajalle on vaikea antaa mitään yksiselitteistä neuvoa -- ymmärrettävästi kärsivällisyys on lopussa mikäli ulkopuolelta ei apua saa, ja huoli on varmasti kova myös lapsen puolesta... Voisiko tässä tapauksessa käydä esim. sosiaalitoimistossa juttelemassa tilanteesta ? Voiko puolisoa saada ns. väliaikaiseen 'pakkohoitoon' jossa lääkitys yritettäisiin saada kohdalleen ? Jos psykiatri on heittänyt kommenttia, että mies vielä tappaa vaimonsa, niin siinä pitäisi olla jo tarpeeksi perustetta psykiatriseen hoitoon ihan osastolla, ainakin joksikin aikaan.
Nämä ovat vaikeita asioita, eikä ketään voi tuomita myöskään halusta lähteä koko tilanteesta.. Omat kommenttini juontuvat lähinnä omakohtaisesta kokemuksesta liittyen sairaaseen perheenjäseneen (joka sittemmin tuskassaan teki itsemurhan), ja siitä miten itse koen erittäin valitettavaksi sen, että vielä nykyäänkin mielisairaus on ajoittain tabu, ja sen kuvitellaan johtuvan ihmisen omasta tahdosta ("vaikea luonne", "pitäisi aikuistua" jne.jne.)
Tsemppiä aloittajalle; toivon sydämestäni että miehesi löytää oikeat lääkkeet ja/tai että sinä löydät ratkaisun tilanteeseen omalla tavallasi.
Kirjoituksesi oli kuin omani, sillä erolla että minun mieheni on alkoholisti. Olen saanut kuulla paljon, että eroa, niin kuin saamissasi vastauksissa. Erohan olisi tavallaan helpoin ratkaisu, mutta kun rakastaa niin paljon, ei halua heti luovuttaa. Hyvät hetket ovat olleet niin ihania,että sain voimaa jatkaa...Eihän kaikki tälläiset tarinat aina pääty onnettomasti. Sanotaanhan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Jossainhan tietysti raja kulkee, ja vaikka tunteet eivät jostain kumman syystä ole muuttuneet, alan olla jo toivoton. Hoitoon en saa, kun ei hänellä itsellään ole haluja, vaikka välillä ongelmansa myöntääkin.
Toivon sinulle voimia, ja että pidät itsestäsi kaikesta huolimatta hyvää huolta.
sinulle näin on sanottu
"Toisessa paikassa varoitettiin että mies lopulta tappaa minut tai tuhoaa muuten henkisesti vajavaiseksi" Miten kukaan voi saada toisesta henkisesti vajavaisen.
Siis missä ihmeen paikassa noin on sanottu? ja ettekö ole saaneet diagnoosia, että mikä miestäsi vaivaa?
En saanut selvää tekstistäsi, että mitä miehesi oikein tekee, että olet kauhuissasi?
Ja jos epäilet, että hän haluaa erota, niin kysy siitä häneltä. Puhukaa!
Miksi miehesi ei uskaltaisi sanoa, että haluaa erota, jos niin on??
moi..
olemme käyneet ammattiauttajien ja mielenterveystyöntekijöiden puheilla. Pakkohoidossa miehehi on käynyt yhdesti minun aikanani ja silloinkin hän palasi reseptin kanssa kotiin ja kuulemma mitään vikaa ei ollut. (papereita siitä ajasta en ole koskaan saanut lukea)
Puhuminen on vaikeata, kun toinen sulkeutuu heti ja parhaimpina päivinä hän lähtee pois pitkiksikin ajoiksi.
En tahdo lähteä kertomaan mitä meillä on tapahtunut, itseni ja mieheni takia, Olen saanut kertoa tapahtumia ihan tarpeeksi. Kyllä jokainen joka oikein pystyy asiaa ajattelemaan kykenee myös päättelemään siitä mitä on tapahtunut. Mieheni motto on myös että mistään häntä koskevasta asiasta en saisi kysyä, koska hänen asiansa eivät kuulu minulle.
Tehdä toisesta ihmisestä henkisesti vajavainen tarkoittaa henkilön elämänpiirin tuhoamista ja lopulta tämä henkilön tahdonvoiman nujertamista. Lopulta itse uhri, uskoo olevansa ns. hullu ja että hän on oikeasti aiheuttanut perheelleen ja itselleen tämä henkisentilan, Sitten kaiketi ihminen vähän niin kuin lakkaa olemasta, ja alkaa elää kuin marjonetti toisen tahdissa. Lopulta nämä ihmiset päätyvät ennenaikaisiin kuolemiin, jos nyt siihenkään itse enää pystyvät. Tätä ainakin minulle on selitetty. Kuuluu siihen paljon muutakin ja erivaiheita ennen kun pahimpaan tilaan päädytään.