"Meidän liekkimme, jolle hengen annoimme, jota kauan vaalittiin, nyt kuolee hiljaa..."
Rakkaus on maailman ihanin asia. Se, että tuntee olevansa rakastettu ja saa rakastaa toista sydämensä pohjasta, tekee ihmisen ehjäksi. Mutta mitä tapahtuukaa sen jälkeen, kun tuntee koko elämänsä valuvan viemäristä alas? Se, mihin elämä vie eron jälkeen, riippuu aivan siitä, millaisia valintoja hän tekee jatkossa elämässään. Itse en tehnyt niitä itselleni oikeita valintoja ja tässä yritän kirjoittaa ajatuksiani sanoiksi.
Eron jälkeinen elämä? Näitä tarinoita löytyy, samankaltaisia kohtaloita on tämä maailma pullollaan, mutta jokaiselle oman tarinan kertominen on tärkeää. Niin minullekin. Jossain vaiheessa ihmiselle vain tulee tarve kertoa koko tarina täysin ulkopuolisille ihmisille.
Oma eroprosessini on nyt, muutamaa päivää vaille, kaksi vuotta kestänyt ja luultavasti jatkuu edelleen. Paljon olen ajatellut asioita ja pystyn hyvin selkeästi näkemään tilanteeni, irti on vain kovin vaikea päästää. Se rakkauden voima, jolla toista ihmistä rakastin, on osa elämääni. Se on muisto, jota haluan vaalia.
Tämä kirjoitus on vain johdanto siihen tarinaan, jonka haluaisin teidän kanssa jakaa. Koska oma prosessini on ollut pitkä, en halua kuormittaa lukijoita kaikella kerrallaan. Kirjoitan tämän keskustelun alle ensimmäisen osan tarinastani. Itse sitten päätätte, haluatteko lisää...
Mukavaa kevään odotusta :)
Rakkaus on maailman ihanin asia. Se, että tuntee olevansa rakastettu ja saa rakastaa toista sydämensä pohjasta, tekee ihmisen ehjäksi. Mutta mitä tapahtuukaa sen jälkeen, kun tuntee koko elämänsä valuvan viemäristä alas? Se, mihin elämä vie eron jälkeen, riippuu aivan siitä, millaisia valintoja hän tekee jatkossa elämässään. Itse en tehnyt niitä itselleni oikeita valintoja ja tässä yritän kirjoittaa ajatuksiani sanoiksi.
Eron jälkeinen elämä? Näitä tarinoita löytyy, samankaltaisia kohtaloita on tämä maailma pullollaan, mutta jokaiselle oman tarinan kertominen on tärkeää. Niin minullekin. Jossain vaiheessa ihmiselle vain tulee tarve kertoa koko tarina täysin ulkopuolisille ihmisille.
Oma eroprosessini on nyt, muutamaa päivää vaille, kaksi vuotta kestänyt ja luultavasti jatkuu edelleen. Paljon olen ajatellut asioita ja pystyn hyvin selkeästi näkemään tilanteeni, irti on vain kovin vaikea päästää. Se rakkauden voima, jolla toista ihmistä rakastin, on osa elämääni. Se on muisto, jota haluan vaalia.
Tämä kirjoitus on vain johdanto siihen tarinaan, jonka haluaisin teidän kanssa jakaa. Koska oma prosessini on ollut pitkä, en halua kuormittaa lukijoita kaikella kerrallaan. Kirjoitan tämän keskustelun alle ensimmäisen osan tarinastani. Itse sitten päätätte, haluatteko lisää...
Mukavaa kevään odotusta :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Me erottiin Niilon kanssa helmikuun lopussa 2006. Se päivä on jäänyt mieleen. Olin ollut koko päivän töissä, aurinko paistoi ja oli pakkasta. Tiskit oli tiskaamatta, vaikka olin pyytänyt häntä ne hoitamaan moneenkin otteeseen. Väsyneenä tartuin tuumasta toimeen ja hieman protestinakin tiskasin koko kasan mielenosoituksellisesti. Tiskit hoidettuani menin sohvalle ajatuksena ottaa pienet päiväunet. Ne jäivät aikeeksi. Niilo tallusteli viereeni ja sanoi: "Meidän pitäis vähän puhua".
Maailmani romahti. Muuta ei tarvittu, kuin nuo neljä pirun sanaa. Neljän vuoden seurustelu, kahden vuoden avoliitto, 8 kk kihlaus ja kaikki, mitä tulevaisuutta varten oli suunniteltu, katosivat.
Mitään en ollut osannut aavistaa. Koko ero tuli puun takaa. Kaiken piti olla hyvin, näin ainakin olin kuvitellut. Ilmeisesti jokin oli ollut pahasti pielessä. Tarkkaa syytä eroon en tänä päivänäkään tiedä, enkä tuolloin osannut sitä tarkemmin kyselläkkään. Shokkivaihe kun oli päällä. Toinen nainen ei kuitenkaan ollut kyseessä. Niilo oli eroa miettinyt jo useamman kuukauden, ja tuolloin asia tuli julki. Hassuna tyttönä kuvittelin ensimmäisenä eron johtuvan tiskaamatta jääneistä astioista, lupasin jopa hädissäni tiskata jatkossa itse kaiken...
Eron jälkeiset päivät olivat melkoista tuskaa, mutta päätin olla jäämättä tuleen makaamaan. Käyttämällä aikaani johonkin muuhun kuin suremiseen, kuvittelin pääseväni irti surusta. Alle viikossa hoidin yhteisen asuntomme irtisanomisen, oman asunnon hankinnan, huonekalujen ja tavaroiden jakamisen, vakuutuksien muuttamisen, kokopäivätyön jne. Pitämällä itseni kiireisenä, sain koteloitua suruni johonkin sydämen nurkkaan. Tuolta nurkasta se sitten myöhemmin nosti päänsä. Siihen mennessä sinne sydämen nurkkaan oli ehtinyt koteloitua jo monia muitakin asioita...
Luin viime yönä viestiäsi ja ajattelin, että nyt tällä hetkellä joku kirjoittaa tuota tekstiä ja itkee. Niin itkin minäkin tuona yönä, kun omaa eroani ajattelin ja siitä kirjoitin. Montakohan yksinäistä tänä yönäkin itkee.
Oli kuin omaa tarinaani olisin lukenut, ilman niitä tiskejä.
Kuten jo edellisessä osassa tarinaani kerroinkin, siirsin tunteita keksimällä itselleni kaikenlaista puuhaa. Kuitenkin läheisyyden kaipuu oli suunnaton. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuolloin olisi pitänyt antaa itselle enemmän aikaa surusta toipumiseen. Näin en kuitenkaan tehnyt.
Parin viikon jälkeen päädyin sänkyyn toisen miehen kanssa. Olo oli ihastunut, kuin teinitytöllä. Uskottelin itselleni eron olleen hyvä asia, ja oikeutin sillä itseni toimimaan siten, miten toimin. Niilo oli tuolloin muuttanut jo siskonsa luokse. Kimi oli kuvioissa kuukauden ajan.
Minut oli jätetty. Houkutus testata omaa viehätysvoimaa oli suuri. Lankesin tähän. Tunsin olevani villi ja vapaa. Kimi oli siitä palkinto. Kuvittelin tuolloin naivisti uuden suhteen parantavan haavat. Kuvittelin kaiken tapahtuvan samalla tavalla kuin teini-ikäisenä. Silloin pystyi hyppäämään suhteesta toiseen lyhyellä varoitusajalla. Valitettavasti, mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeimmiksi asiat muuttuvat.
Tulin taas hylätyksi.
hyppäätte heti toisen miehen sänkyyn jos tulee ero ja mielessänne mietitte että kuinka ihanaa oli saada vierasta munaa ja jopa isompaa ?...heti muututta kevytkenkäisiksi...miksi näin ? ei se oman viehätysvoiman tarve ole se kaiken tämäm syy.
Hei! Luin viestejäsi ja tuntuu osin pelottavalta ja osin helpottuneelta lukea lähes omaa tarinaansa ruudulta.
Olimme olleet yhdessä melkein 4 vuotta, 3 vuotta kihloissa ja 6kk avoliitossa kun kuukausi sitten illalla mieheni otti asian puheeksi.
Tiesin itse ettei kaikki ollut hyvin. Päällisin puolin kyllä, mutta suhteen sisällä ei ollut enää sitä mitä parisuhteeseen tarvitaan. Rakastamme toisiamme vieläkin kovasti, mutta vaan eri tavalla. Hän on elämäni tärkein ihminen ja toivottavasti tulee aina olemaan.
Kuitenkin joskus yksin ollessani paha olo valtaa ja olo tuntuu toivottomalta. Tuntuu kuin olisi parempi ettei tarvitsisi kärsiä. En tiedä milloin uskallan taas antautua ihastuksen/ rakkauden vietäväksi koska pelottaa ihan hirveästi. Luulin, joskus että tämä suhde tulee kestämään ikuisesti ja sitten vain kasvoimme erillemme. Miten uskallan ottaa riskin toistamiseen.. ehkä vielä joskus :`(
...hyppäätte vieraisiin sänkyihin jo parisuhteen aikana???? Sori sinäkin yleistit naisista, joten yleistän minäkin:) Minusta sinulla jäi tuo kirjoittavan sanoma ymmärtämättä. On luonnollista, että eron jälkeen (ja etenkin jos on tullut petetyksi, tällä en viittaa ap. kirjoittajan tapaukseen) testaa viehätysvoimaansa. On olo, ettei kelvannut toiselle, ei ollut tarpeeksi hyvä, miettii vieläkö kelpaa, jospa kukaan ei huolikaan, on hieman eksyksissä jne. jne. Omassa suhteessani tulin petetyksi vuosia - minulle valehdeltiin kaikesta enkä tajunnut mitään, vaan olin onnellinen. Itse en koskaan pettänyt. Erosta reilu 6kk enkä vieläkään ole ollut kenenkään muun kanssa. Jotenkin olen halunnut setviä kaiken omassa päässäni selväksi - päästä taakasta irti ennen kuin edes katselen ympärilleni. Nyt alkaa tuntua, että haluan ja kaipaan puhtaasti sitä fyysistä läheisyyttä. Parisuhdetta en niinkään, koska en ole vielä haavoistani parantunut ja sitä menneisyyden mörköä en toisen niskoille halua viedä.
Itse olen eronnut kaksi vuotta sitten,edelleen olen yksin lasteni kanssa,kolme lasta jäi minulle.
Irti olen päässyt ja selviytynyt,nyt parsin lastenasioita mitä ero ja sen edellinen perhehelvetti sai aikaan.Jouduin jäämään pois työstänikin että voin tehdä kaikkeni lasteni eteen..exällä menee hyvin,on avoliitossa naisen kanssa,suunnittelevat jo häitä ja vauvaa:)eiköhän aurinko paista joskus minunkin risukasaan?!
Sulla yhdistyy tossa kyllä hienosti elämän raskaat kokemukset ja kirjoittamisen lahjakkuus - ootan malttamattomana jatkoa sun elämäntarinaasi!
Itse jouduin ns. laastarisuhteeksi yh.äidille ja nyt poden täällä hylätyksi tulleen raastavaa roolia ja tästä toipuakseni näitä toisten kohtalokuvauksia täältä lohdukseni luen.
...selvinnyt! Ja toivon voimia lastesi hyvinvoinnin kanssa työskentelemiseen. Se on aina harmi, että lapset joutuvat viattomina kärsimään aikuisten toilailuista. Meillä ei ollut lapsia - mieheni ei niitä halunnut. Ironista,että sivusuhde oli kahden pienen lapsen äitiin. Ja kai heillä edelleen jonkin sortin suhde on. Exäni tosin ikävöi ja katuu... Kyllä se aurinko paistaa sinullekin:) Niin on vain uskottava! Muista huolehtia myös itsestäsi.
Niin tutulta kuulostaa. Itse erosin avostani 3 v sitten ja kuvittelin eron jälkeen että vapaus, ihanaa,. koittelin itseäni ihmissuhderuletissa. Kuvittelin että voin jatkaa elämääni unohtaen kaiken menneen pahan. En silloin vain ymmärtänyt kuinka paljon hyvääkin oli ja se myös voi satuttaa..kaipauksen tunne on raastavaa. Kunnes taas palautan itseni siihen todellisuuteen jonka hyvä hetket peitti. Kun itselleni uskottelin olevani ihastunut ja löytäneeni nyt jotain aitoa.. kuinka lujaa taas utosinkaan. sen jälkeen puoltoist vuotta meni niin etten tajunnut ajan kulua.. itkin jokainen ilta,. rutistin tyynyä sydäntäni vasten kuin se voisi jotenkin helpottaa tuskaa.. ikävää. Vielä näinkin pitkän ajan jälkeen huomaan istuvani pimeässä muistoineni.. ja se tyynyt sydäntäni vasten.Ennen kuin nukahdan kyyneleet poskillani mietin kuinka kauan voi särjetty sydän lyödä? Kuinka voisin alkaa itseäni arvostamaan ja todeta' menneet on meneitä' Ei saisi jäädä tuleen makaamaan,.. niinpä, Mutta kuinka se tehdään.?? Kuinka jatkaa ja alkaa uskoa tulevaan?
Kimin jälkeen tuli Risto, sitten Jussi, Jesse, Teemu, Kari...Kolmen kuukauden aikana en kertaakaan lähtenyt baarista yksin kotiin. Mulla oli valtava tarve saada elämä samanlaiseksi kuin se oli ollut Niilon kanssa. Valtava tarve saada kaikki nyt-heti-tähän-kiitos.
Pate pysäytti mut, hetkeksi. Muutettiin hyvin pian saman katon alle ja alettiin leikkimään kotia. Hetken aikaa se toimikin, kunnes huomasin olevani aikuisen miehen äiti. Tunsin tarvitsevani jotain muuta. Petin. Paten kanssa erosimme puolen vuoden seurustelun jälkeen, joulun alla.
Mulla on aina ollut vahvat mielipiteet kaikesta, mikä liittyy parisuhteeseen ja siinä elämiseen. Eron ja oman käytökseni myötä koko elämäni meni uusiksi. Rikoin kaikkia itselleni antamia lupauksia. Olin vihainen ja katkera. Pettämisen jälkeen menetin viimeisenkin toivonkipinän paluusta entiseen. Olin eksyksissä, olin kadottanut itseni.
Salakavalasti aloin lääkitsemään ahdistusta ja itseinhoani. Tein itseni kiireiseksi hoitamalla kolmea työtä samanaikaisesti. Vapaa-ajalla turrutin tunteitani juomalla. Lähiöbaarista tuli kantapaikka yksinäisiin iltoihin. Töiden vähetessä vapaa-aika lisääntyi, niin myös käynnit kantabaarissa. Siellä en ollut yksin.
Tiesin jo Paten kanssa seurustellessani, ettei kaikki ole hyvin. En vain halunnut ajatella asiaa. Tarvitsin iskun, joka vei minut reunalle, sillä reunalta ihminen näkee vaihtoehtonsa. Joko putoaa tai siirtyy kauemmaksi.
Ajauduin suhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa. Valmiiksi lasinen itsetuntoni hajosi henkisen ja lopulta fyysisen väkivallan alla.
Lakkasin välittämästä. Mies sai lähteä. Masennuin.
"Se, että tuntee olevansa rakastettu ja saa rakastaa toista sydämensä pohjasta, tekee ihmisen ehjäksi."
ihmisen tulee olla ehjä itsessään mikäli haluaa itselleen toimivan ihmissuhteen. muutoin se on ripustautumista - molemmin puolista tai yksipuolista.
se että ollaan kaikki aika yhdessä ja 'rakastetaan' toista 24/7 niin... voi voi. aloita rakastaminen itsestäsi, ole eheä. ehkä voit myös rakastaa toista.
Itsekin olen asian näin ajtellut kun olen ensin itkenyt silmät turvoksiin yksinäisyyttä ja kuinka kaipaan ihmistä lähelle. Täytyy ensin osata hyväksyä itsensä, rakastaa.. ja olen jopa yrittänyt antaa anteeksi sydämessäni ex:lle jokaisen nyrkin iskun ja vieraan naisen, jotta saisin keskittyä itseeni enkä menneeseen.opetella rakastamaan itseäni ja ymmärtämään että en ansainnut mitä sain ja että se joka minua rakastaisi aidosti olisi jossain... elämän varrella.et todellakaan voi rakastaa toista jos et rakasta itseäsi
Siinä reunalla minä sitten tasapainottelin, välillä uhkaavasti reunan yli ja taas takaisin. Ihme kyllä, en pudonnut, mutta en myöskään siirtynyt kauemmaksi. Sokeasti jatkoin harhailua sylistä syliin, yksinäisyydestä epätoivoon.
En kokenut itseäni sairaaksi vielä pitkään aikaan, vaikka masennuksen oireet olivat aivan selvät. Minä olen aina ollut se, joka pärjää. Minulla oli tuolloin valtava tarve osoittaa kaikille olevani vahva. Vakuutin kaiken olevan kunnossa. Lopulta läheiseni uskoivat ja lakkasivat kyselemästä. Sisälläni oleva möykky kasvoi.
Olin tyhmä, kun en ottanut vastaan apua silloin, kun sitä minulle tarjottiin. Olin tyhmä, kun en luottanut ystäviini ja vanhempiini. Itsekkäästi ajattelin tämän kaiken olevan minun taisteluni, yksin minun. Silloin ajattelin myös, etten halua tuottaa huolta läheisilleni. Häpesin tekojani ja heikkouttani. Miten väärässä olinkaan. Se, etten luottanut heihin hädän hetkellä, loukkasi heitä enemmän kuin tekoni. Avun pyytäminen ei ole osoitus heikkoudesta, vaan pyytämättä jättäminen.
Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain selvinpäin istuessani lähiökuppilassa tuttujen ihmisten ympäröimänä. Sen laukaisi kahden vieraan miehen välinen riita aiheesta, jota en muista. Jouduin kammottavan paniikin valtaan, sitten tuli itku. Ihan varoittamatta. Järkytys reaktiostani oli ystävilleni varmaan suurempi, kuin minulle itselleni, sillä poistuin paikalta yksin.
Löysin itseni seisomasta tienposkesta, vilkas liikenteisen tien varresta. Sinä huhtikuisena yönä kohtasin ensimmäistä kertaa vaihtoehdot. Avasin silmäni ja tarkastelin mahdollisuuksiani. Helppo ja nopea tai vaikea ja pitkä. Otin askeleen taakse päin. Lakkasin horjumasta, molemmat jalat olivat tukevasti reunan turvallisemmalla puolella.