Minun vanhempani elivät tunneköyhää, ilotonta avioliittoaan. Isä oli välinpitämätön, ei ollut kiinnostunut perheestä eikä äidistä, pakeni töihin ja harrastuksiin.
Äiti roikkui kiinni lapsissa, kun ei muutakaan ollut. Rasittava läheisriippuvainen narsisti, joka tukahdutti lapset.
Kumpikin kärsi selvästi huonosta avioliitosta, mutta asiasta ei puhuttu.
Äitini teeskenteli olevansa tyytyväinen, mutta kuitenkin kiukutteli koko ajan. Uhrautui, alisti, teki itsestään marttyyrin.
Uskon, että lapset olisivat olleet onnellisempia jos vanhemmat olisivat lakanneet teeskentelemästä ja olisvat eronneet.
Itse en tiennyt, että avioliitto voisi olla onnellinen ja miehestä voisi olla seuraa naiselle.
Pidin itsestään selvyytenä, että minun tehtävänä oli alistua miehen tahtoon ja huonoon avioliittoon koska olin saanut sellaisen mallin omalta äidiltäni.
Vasta kun erosin ja tapasin nykyisen miesystäväni, tajuisin, että mies voi oikeasti osallistua elämääni, hänelle saa puhua asioista ja häntä kiinnostaa.
Ex-mieheni oli samanlainen kuin isäni, miehelle ei saanut puhua epäkohdista, mutta miestä piti kuunnella. Hän aina kiukutteli ja kritisoi kaikkia asioita, mutta minun piti vaieta ja olla mieliksi.
Älkää syyttäkö itseänne avioerosta, ei väkisin huonossa suhteessa roikkuminen ole lasten etu myöskään.
Äiti roikkui kiinni lapsissa, kun ei muutakaan ollut. Rasittava läheisriippuvainen narsisti, joka tukahdutti lapset.
Kumpikin kärsi selvästi huonosta avioliitosta, mutta asiasta ei puhuttu.
Äitini teeskenteli olevansa tyytyväinen, mutta kuitenkin kiukutteli koko ajan. Uhrautui, alisti, teki itsestään marttyyrin.
Uskon, että lapset olisivat olleet onnellisempia jos vanhemmat olisivat lakanneet teeskentelemästä ja olisvat eronneet.
Itse en tiennyt, että avioliitto voisi olla onnellinen ja miehestä voisi olla seuraa naiselle.
Pidin itsestään selvyytenä, että minun tehtävänä oli alistua miehen tahtoon ja huonoon avioliittoon koska olin saanut sellaisen mallin omalta äidiltäni.
Vasta kun erosin ja tapasin nykyisen miesystäväni, tajuisin, että mies voi oikeasti osallistua elämääni, hänelle saa puhua asioista ja häntä kiinnostaa.
Ex-mieheni oli samanlainen kuin isäni, miehelle ei saanut puhua epäkohdista, mutta miestä piti kuunnella. Hän aina kiukutteli ja kritisoi kaikkia asioita, mutta minun piti vaieta ja olla mieliksi.
Älkää syyttäkö itseänne avioerosta, ei väkisin huonossa suhteessa roikkuminen ole lasten etu myöskään.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kiitos sanoistasi!uskon minunkin lasteni ajattelevan ihan just noin,vaikka syytänkin itseäni erostamme.
Minä lähdin henkisen väkivallan takia.Miestä ei kiinnostanut mun hyvinvointi pätkän vertaa,määräs kaikessa,alisti ja oli erittäin mustasukkainen.Kärsin siinä liitossa,yritin aikani jaksaa,kunnes tajusin ettei kannata itseään eikä lapsiaan enää kiduttaa.
Ero on ollut helpotus,mutta rankkaa on ollut ja on edelleen.Oma itsetunto on niin poljettu,ettei oikein usko itseensä.Rahat on tiukilla ja hirveät itsesyytökset,joita ex ei tosiaankaan helpota.Mut ero oli aivan oikea ratkaisu kuitenkin.
Hyvän ystävättäreni parikymppinen tytär syyttää isänsä naisystävää vanhempiensa erosta.
Minä taas seurasin ystävättäreni avioliittoa sen alusta loppuun ja näin miten se muuttui. Näin miten ystävättäreni muuttui. Näin miten mies muuttui. Näin miten heidän suhteensa muuttui. Ja se nainen ei rikkonut heidän avioliittoaan eikä ollut osallinen liiton huonosta tilasta.
Me ulkopuoliset osasimme odottaa eroa jo muutaman vuoden ennen kuin tämä nainen ilmaantui miehen elämään. Minun nähdäkseni ero oli parempi sekä lapsille, että vanhemmille.
Nähdäkseni lapselle ei ole selvitetty eron syitä riittävästi. Ystävättäreni myös pistää eron mielellään miehen ja naisen syyksi. Hän ei näe miten huonosti hän itse voi liiton aikana, eikä kuunnellut mitään järkipuheita siihen aikaan. Emme häntä eroon kannustaneet, vaan ylipäätään avaamaan silmänsä ja miettimään omaa hyvinvointiaan. Sillä jollei äiti ja isä voi hyvin, eivät voi lapsetkaan. Ja tämä pariskunta riiteli jatkuvasti. Aivan todella törkeitä solvauksia sai mies kuulla. En tiedä oliko heillä mitään keskinäistä kanssakäymistä ja jos oli miten se sujui, mutta töykeä ja loukkaava käytös ei ainakaan paranna suhdetta.
Tytär on katkaissut välit isäänsä ja ystävättäreni tuntuu tyytyväiseltä. Olen yrittänyt jutella tytön kanssa joskus, mutta hän on niin täynnä vihaa, ettei keskustelua ole syytä käydä sen enempää.
Eräs työkaverini taas totesi olevansa tyytyväinen päätyessään eroon miehensä kanssa. Hän suhtautuu asiaan aivan toisin. Rakentavasti. Hän on myös jonkinlaisissa väleissä ex miehensä kanssa ja lapset viettävät aikaa kummankin vanhemman luona.
Juuri julkaistu laaja tutkimus osoitti,että 75 prosenttia lapsista ei toivu koskaan kokonaan vanhempien avioerosta.
Jokainen tietty haluaa uskoa,että kuuluu siihen 25 prosenttiin joiden lapset jossain vaiheessa toipuvat. Itse en niin usko vaikka minäkin toki haluaisin niin olevan.
Tyhjyys lapsen silmissä usein sen jälkeen,kun on ollut oikein kivaa,paljastaa että sydämeen koskee palata taas arkeen.
Tutkimuksesta kirjoittanut toimittaja antoi oivan vinkin eroa pohtivalle parille;Kysykää,tai ainakin miettikää,mitä lapset haluaisivat teidän tekevän. Joaka ainoa lapsi toivoisi vanhempien selvittävän sotkunsa.
Sairas narsisti ei muutu sen paremmaksi vanhemmaksi eroamalla. Hänestä vapautuvan puolison elämä saattaa muuttua vähemmän tuskaisaksi,mutta ero on lähes jokaiselle varsin traumaattinen paikka.
Lapsille sataprosenttisen varmasti kaikille,vaikka siis neljäsosa siitä traumasta toipuukin jossain elämänsä vaiheessa.
Älkää siis puolustelko eroa lasten edun mukaiseksi vaan tunnustakaa aivan rehellisesti,että itse te sitä haluatte!
Mielestäni avioliitto on käsitteenä jo itsessään traumaattinen. Mistä joku parikymppinen voi tietää mitä elämältään haluaa? Tavan takia mennään naimisiin ja kun kasvetaan ihmisenä elämässä, huomataan ettei se puoliso enää olekaan samaa maata. On traumatisoivaa jos väkisin (tai edes lasten takia) joutuu sitkuttelemaan ihmisen kanssa joka on ihan eri planeetalta. On reilumpaa erotan kun pitää rakastajaa / -tarta. Jos ajatellaan että lasten takia pysytään yhdessä, saattaa asia mennä siihen että lapsia hankitaan sitomaan mies. On paljon naisia jotka luulee että mies pysyy kun on alaikäisiä lapsia, mutta kyllä se suhde on miehen ja naisen välinen, eikä pitäisi olla riippuvainen lapsista!!
puoliväkisin/väkisin "jatkettu" avioliitto jättää vielä pysyvämmät traumat. Ollaan ja sinnitellään yhdessä vaikka hampaat irvessä "lasten vuoksi". Ei lapset sitä halua! He haluavat mahdollisimman elämäänsä tyytyväiset vanhemmat, joilla on asiat hallussa.
Kaikki on kiinni asenteesta, vanhempien asenteesta ja heidän tavastaan toimia. Lapsi selviytyy, kun hän huomaa vanhempien selviytyvän.
Yksikään lapsi ei halua vanhempien eroavan! Se tutkittu ja todettu moneen, moneen kertaan.
Viimeisessä tutkimuksessa otanta oli 15 000 paria. Lapset haluavat vanhempien olevan kykeneviä sopimaan riitansa kuten heidän itsensäkin opetetaan tekemään.
Petät vain itseäsi jos kuvittelet tehneesi palveluksen lapsille eroamalla.
"Lapsi selviytyy, kun hän huomaa vanhempien selviytyvän."
Olen samaa mieltä. Lapsi oppii siihen, että aina ei kannata mennä siitä, mistä aita on matalin, vaan parisuhteen eteen tulee tehdä työtä.
Liian helposti nykyään erotaan. Monet suhteet voidaan pelastaa, kunhan niiden eteen on valmis tekemään työtä.
Ei kannata liian heppoisin perustein leimata ketään "kulissiliitossa" eläväksi, koska kukaan muu, kuin asianosaiset itse, ei kuitenkaan voi tietää suhteen todellista tilaa.
"Kaikki on kiinni asenteesta, vanhempien asenteesta ja heidän tavastaan toimia."
Niinpä juuri. Kuka haluaisi antaa lapsilleen sellaisen esimerkin, että oman perheen hyvinvoinnin eteen ei kannata tehdä työtä?
Todennäköisesti yksikään lapsi ei halua vanhempiensa eroa, ei tietenkään! Varmasti kaikki haluavat, että omat vanhemmat kykenevät sopimaan riitansa ja elävän sekä avioparina että vanhempina yhtä aikaa.
Mutta mitä jos vanhemmat eivät kertakaikkiaan pysty siihen?
Lasten on hyvä tutustua myös elämän vastoinkäymisiin vanhempiensa tuella. Etenkin, että niistä voi selvitä. Vastoinkäymisistä voi löytää hyvät puolet. Jonkin loppu voi olla uuden alku - ja ainahan se onkin.
Vanhempien tehtävä on olla esimerkkinä miten ero voidaan kokea rakentavana. Lapsilla on oikeus tunteisiinsa, mutta lapsille voi opettaa suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä. Sekä voimia jaksaakseen muuttuvassa maailmassa.
Siksi lapset tarvitsevat eron jälkeenkin kumpaakin vanhempaansa. Ammentaakseen elämänviisautta ja oppia heistä kummastakin. Kumpaakin vanhempaa he tarvitsevat eri tavoin, mutta tarve ei poistu sillä että äiti on katkera entiselle miehelleen tai isä kiukuttelee äidille jostain.
Vanhemmat, jotka pomppivat vain lastensa tahdon mukaan tekevät lapsilleen karhunpalveluksen:
nämä eivät opi pärjäämän maailmassa jossa taatusti on pahempiakin vastoinkäymisiä kuin vanhempiensa ero. Työelämän vastoinkäymisiin ei aina ole mitään sanomista. Työpaikan menettämisestä selviää paremmin kun on oppinut selviämään. Mutta jos on aina tottunut saamaan mitä haluaa, ei tiedäkään miten pitäisi toimia kun ei oma tahto riitä.
Siinähän lapsille on elämänkoulua kun vanhemmat riitelevät verissäpäin jopa vuosia ihan kaikesta!
Missä niitä kehuttuja "hyviä eroja" tehdään? Minä en ole nähnyt ainuttakaan. Pohjatonta vihaa kyllä lähes kaikkien eroissa. Toinen voi myhäillä tyytyväisenä, mutta toisen viha on sitten sitäkin raskaampaa.
Erot eivät ole vähentyneet vaan lisääntyneet vaikka näitä ero-opiston nähneitä alkaa olla liiankin paljon.
Miksi lastenpsykiatrian määrärahat pitäisi joka vuosi kolminkertaistaa, kun tuplaus ei näytä riittävän? Entä jos se sittenkin totta, että ero aiheuttaa lapsille tuskaa ja ahdistusta? Vai ovatko he muka vanhempiaan henkisesti vahvempia?
Työttömiä luusereita näistä hermonsa ja kaiken toivon jo lapsena menettäneistä tuleekin.
Jos siis haluat lapsesi kestämään työttömyyttä, eroa!
Noin ajattelevat pitäisi pakkosteriloida!
Kas kun ehdota kidutusta varmuuden vuoksi! Valeteloituksia ja muuta sellaista niin ei turhista enää hötkyilisi!
Ihan omasta kokemuksesta puhun. Vanhin tytär on ollut jo reilun vuoden sitä mieltä, että minun ja mieheni pitäisi erota. Se on näet sillätavalla, että mitä enemmän lapsi tajuaa ihmisten keskinäisistä suhteista, sitä paremmin hän ymmärtää myös vanhempien suhteen välisiä ristiriitoja. Ja myös huomioimaan sen, että vain tiettyyn rajaan asti noita ristiriitoja voidaan yrittää poistaa ja sovitella. Se kun melko usein on niin, että toinen ei anna periksi missään; eikä ainakaan niissä asioissa, jotka kumppanille ovat tärkeimpiä!
ole nähnyt yhtä ainoaa hyvää eroa, niin ei sitä tarkoita etteikö niitä olisi olemassa. Ja niitähän on. Lähes kaikki erot ympärilläni ovat hyviä eroja.
Esimerkkinä ystäväni isä ja äiti erosivat ystäväni ollessa lapsi. Äiti meni uusiin naimisiin ja ystäväni sai isäpuolen. Mutta äiti ja isäpuolikin erosivat muutaman vuoden päästä. Hieman sen jälkeen äiti alkoi seurustella uuden isäpuolen kanssa. Jonka kanssa on vielä tänäkin päivänä.... Ja ystäväni pitää edelleen yhteyksiä esim. ex-isäpuoleen ja tämän uuteen vaimoon. Samoin ex-äitipuoleen. Ja velipuoleen. Ystävänikin erosi hiljattain, mutta ex-miehensä (joka niinikään hoitaa yksinkin ystäväni velipuolta...) synttäreillä oli kuitenkin ihan koko tämä porukka.
Toisena esimerkkinä: Itse olen sekä ex-poikaystäväni (huh, tämä on lähes 30 vuoden takainen suhde) että hänen nykyisen ex-vaimonsa kanssa ystäviä. Olin siis silloinkin, kun he vielä olivat yhdessä, alusta alkaen. Heidän teini-ikäiset lapsensa esittelevät minut ystävilleen deryana, mutta tiukan paikan tullen (mutta KUKA tuo derya on, sukuako?)"oikeastaan isän ex-tyttöystävä 80-luvun alusta, mutta äidinkin ystävä".
Eräs tuttavani erosi pari vuotta sitten. Kertaakaan heillä ei ole ollut erimielisyyksiä lasten asioista. Heillä on yhteishuolto, joka todella pelaa.
Siskoni tuttavapariskunta teki eriskummallisen eron: Paritalossa asuvat perheet vaihtoivat isiä. Kaikki jatkui muutaman kuukauden päästä kuten ennenkin; perheiden yhteiset grilli-illat kesäisin, miesten sulkapallon pelaaminen, vaimojen shoppailureissut.
Jne. jne.
Etenkin omaan eroonsa voi vaikuttaa paljon enemmän kuin luullaan. Täytyy vain hetken jos toisenkin miettiä, miten sen tekee. Ihmistuntemus auttaa tässäkin. Monesti jeesaa myös se, että miettii miten itse haluaisi kumppanin eropyynnön ottaa vastaan.
No tietenkin ero aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta,mutta ketään nyt ei voi pumpulissakaan pitää.Joskus ero on ainoa oikea ratkaisu ja varmasti loppuun asti mietitty.Mutta eronkin voi hoitaa fiksusti niinkuin aikuiset ihmiset tai vähemmän fiksusti ja riidellä joutavista asioista vaikka maailman tappiin.Siinä sitä testataan vanhempien henkistä kanttia ja kypsyyttä.
Vanhempani erosivat jo vuosia sitten.Erosta ei jäänyt traumoja,mitään ei puuttunut,hyvissä väleissä olen molempiin vanhempiin,ei ollut riitoja,eikä minusta myöskään tullut työtöntä eikä luuseria.
"Kuka haluaisi antaa lapsilleen sellaisen esimerkin, että oman perheen hyvinvoinnin eteen ei kannata tehdä työtä?"
Tämän palstan kirjoittajat.
Suunnilleen samanlaiseksi kuvailisin omien vanhempieni liittoa. MUTTA. Ei se minusta sokeata asioiden suhteen tehnyt. Kertaakaan ei käynyt mielessä että samanlaiseen ahdinkoon itseni järjestäisin. Johan olin nähnyt, -että ei ainakaan noin. Lisäksi olen erimieltä tuosta ero asiasta. Eivät ainakaan minun vanhempani olisi osanneet olla yhtään sen parempia vanhempia erillään, kun yhdessä ollessaan. En osaa kuvitella että se läheisriippuvuus ja uhrautuvaisuus olisi äidistä johonkin kadonnut eron myötä. Eiköhän se olisi vain lisääntynyt. Ei ero martyyriä paranna. Jotain muuta siihen olisi tarvittu.