ihmettelen suuresti näitä iänikuisia anoppi/appiukko ongelmia.-itselläni on mitä parhaimmat välit molempiin(asuvat erossa)-kunnioitamme toistemme elämää,päätöksiä,mielipiteitä ja toisiamme yleensäkinottaen.kerromme kyllä eriävät mielipiteemme(jos sellaisia on)mutta aina toista kunnioittaen ja arvostaen.anoppini on yksi luotetuimmista ystävistäni.käymme yhdessä shoppailemassa,viiniillallisilla,näyttelyissä ja milloin missäkin.juttelemme "nainennaiselle"-juttuja,todella henkeviäkin,tunnen että voin luottaa häneen 100% asiassa kuin asiassa.vaikka hän on mieheni aiti voimme puhua myös avioliittooni liittyvistä asioista ja koen hänen olevan puolueeton...aivan kuin puhuisin kelle tahansa ystävälleni!!!-arvostan häntä ihmisenä,äitinä ja ystävänä ylikaiken!!!
-löytyykö täältä muita kohtalotovereita,ketään jolla olisi anoppiin/appeem hyvät välit???
-löytyykö täältä muita kohtalotovereita,ketään jolla olisi anoppiin/appeem hyvät välit???
Vastaukset 20
Vanhimmat
tuossa anoppi-appisuhteessasi. Kolme vuotta kun ei ole vielä "mitään"
Tuossa vaiheessa suhteiden pitääkin olla vielä kunnossa, jotta ne kestävät mahdolliset lasten/työttömyyden/kriisien aiheuttamat paineet.
Kerron sinulle salaisuuden; Kriisejä osuu kaikkien kohdalle, Sinunkin. Maailma ei säästä ketään, ja kun kypsyt, säilytä positiivinen asenteesi vielä vuosikymmenienkin päähän. Sitten nostan Sinulle hattua.
Suurimmalla osalla on ihan ok anoppi ja appi. Et ole mitenkkän poikkeus. Sitä vaan helpommin purkaa tänne mieltään juuri silloin kun menee huonosti. Itsellä ollut sama anoppi jo 24v. Hyvin on mennyt alusta asti, toisia kunnioittaen ja tilaa antaen. Sydänystäviä emme kuitenkaan ole enkä oikein näe sellasen olevan tarpeenkaan.
Toisenlaisiakin anoppeja on olemassa ja toivoa sopii ettet koskaan joudu sellaista hirviötä kohtaamaan.
todella kultainen ja aina meil on synkannu hyvin. mieskin sitä pällistelee että teillähän hyvin menee! ottaisin mukaan reissuun ja mihin vaan jos haluais lähteä.
kyllä se näinkin päin voi olla, ei tarvii aina olla riitaisat välit.
onnea kaikille elämän tuuliin.
Minulla on ollut vävy nyt n. 20 v ja miniä pari vuotta vähemmän aikaa.
Ikinä ei ole pahaa sanaa vaihdettu. Kun poikani löysi morsionsa, olin huolissani hääpäivään asti, kun ajattelin, että ei äkkiväärä poikani ikinä pysty pitämään noin ihanaa tyttöä itsellään, mutta ovat olleet nyt yhdessä kohta 17 v.
Vävy taas on joka anopin unelma, taitava käsistään, rakentaa kesämökin noin vain, remontoi, maalaa, harrastaa urheilua ja valmentaa junioreita.
Tietenkin heilläkin on ollut omat yhteenottonsa vuosien varrella, mutta ei niitä ole tultu minulle purkamaan. Kahden kauppa ja anopin korvapuusti, aivan varmasti!! Kummallekos minä ohjeita antaisin asioissa, joista en kuitenkaan ole perillä ainakaan molempien näkökulmasta.
Lasten kasvatuksessa ei ole kummoisempia periaatekysymyksiä tullut. Hyvät välit on aina lapsiin ollut, mutta en ole tunkenut ohjeineni paikalle, enkä utele teini-ikäisten sydänsuruja.
Vauvaikäisten hoitokin oli niin muuttunut omista ajoistani, että joka asiassahan kysyin menetelmiä lapsien vanhemmilta.
Minä olen hyvin onnellinen äiti, anoppi ja isoäiti.
Ystävyytenne juuret ovat siinä, että kunnioitat toista ihmistä.
Tässä suhteessa oli ensin miehesi, anoppi näkee, että kunnioitat häntä puutteista huolimatta.
Täällä kirjoittavat kielikuvallisesti hyvin voimakkaat, ilmailullisesti ala-arvoiset, uuden polven naiset, ongelmat ovat heidän.
Anopin lähestyminen; mammapojan, nyhverön jne. äitinä, on yhden ihmisen näkemys miniän.
Anoppi näkee myös tämän “vieraan” naisen puutteet, mitään kunnioitusta ei tuolla ihmisellä suhteessa toiseen ole. (anoppi tai miehensä)
Miniän puheet anopin korvissa korostavat kuitenkin vain puhuja “puutteita”. Näin ei miniälle anopinapu astuu kuvaan. Ilkeys, joka oli jo melkoisissa mittasuhteissa saa osoitteen; anoppi.
Mistä se äiti/anoppi elämän arvoja löytäisi, ellei omasta elämästään.
Tuskin yksikään äiti uskoo lapsensa olevan täydellinen, (nykyään miniät ja vävyt oletettavasti ovat syntyneet -70/-80 luvulla) tietäen monen taidon puuttuvan niin tyttäreltä kuin pojalta.
Moni -70 luvun äiti oli vielä se tekevä äiti, joka palkkatyöaikansa (40-48 viikkotuntia, lauantain oli työpäivä) lisäksi joutui ilman; kotiapuina pölyimuria astinpesukonetta pyykkikonetta, kasvattamaan lapset.
Puolison eläessä vielä täysillä aikaa, (sukujen ja perinteiden tukemina) kaikki kotityöt ovat naistentyötä, niihin ei miehinen mies koske.
Tällä nuorella naisella ( anopilla) oli itselläkin opittavana; muuttunut yhteisö, kotipaikkakunta, työn, kodinhoito ja lasten kasvatus. Myös hänelle oli kotoaan esimerkkinä; miesten työt ja naisten työt, puolison omaksuessa miehen roolin, myös muuttuneessa elämässä. Nuoren naisen voimat eivät riittäneet miehen kasvatukseen tasavertaiseen parisuhteeseen, eikä siihen muitakaan ollut. Mikään puhe ei auttanut, eikä velvoittanut puolisoa ottamaan osaa; yhteisen kodin ja lasten hoitoon, sellaista ehdotteleva oli se hirveä feministi. Anoppi miehen äiti, asui ja teki työtä yhteiskunnan historiassa.
Nainen ja naisen yhteiskunnallinen asema on tarvinnut lainsäädännön avukseen yhteiskunnan muuttuneissa oloissa.
Lakeja:
Oikeuteen yhdenvertaisena perijänä,
Oikeuteen tehdä haluamaansa työtä miehen luvatta.
Oikeus saman palkkaan
Oikeuteen saada lapselle päivähoitopaikka,
Äitiysloma ja raha jne.
Nämä ovat nykyään lakisääteisiä oikeuksia, mutta niiden lakiin kirjaaminen on ollut epäkohtien synnyttämätarve ja -työ.
Kun tuntee yhteiskunnan sen naisenhistorian, jossa/josta anoppi on kasvanut, näkee kokonaisuuden aidommin.
Suttuinen epäsiisti ylipainoinen peukalo keskellä kämmentä oleva nuorinainen latelemassa mammanpojan puutteita ja heikkouksia, ei herätä halua tai tarvetta jatkaa kasvattajan roolia, nuorennaisen ohjeistamana. (Tuon naiskuva on 70% räävättömistä miniöistä)
Pojan äidillä ei ollut mahdollisuutta esittää vaatimuksia elämästään; yhteiskunnalle, yhteisölle, perheelle edes suvulle. Historia ja kulttuuri tuki ja ylläpiti passattavaa miestä, jonka asema kuitenkin oli rapautunut, mies ei ole perheen elättäjä. Miehellä oli vaikeuksia elää selkeää vapaa-aikaa, joka jäi palkkatyön jälkeen.
Moni -40/50 luvulla syntynyt, jonka lapset -70/80 luvun tuotoksia, ei tänä päivänä hahmota sitä yhteiskunnan pohjustamaa syrjintää, jonka joutui elämässään elämään.
Olisiko sitä pintaliitoa, kun oireilee sitten itsestään selvyyksiin, joita hänen olisi pitänyt menneisyydessään pohjustaa nykyminiälle tarjottavaksi. (mies joka hoitaa kodin, kun ei nykynainen enää osaa)
Ollaan otettu askel taakse, nämä sorretut miniät vaativat miehen osaa feminismiä 100% ei tasa-arvoa.
Ap:lle: on ihana kuulla, että näitä esimerkkejä on ja kiva kun sen myös täällä palstalla kerroit! Antaa toivoa..;)
Mutta sitten tähän kannanottoon: Mielestäni näkökulmasi on hyvä ja aiheellinenkin, mutta miksi silti näin "loukkaantunut" ja puolusteleva sävy? Tottakai olemme kaikki oman aikamme kasvatteja! Suhtautumisessa muihin ihmisiin se tuleekin huomioida, mutta, mutta..!! Se ei kyllä meille kellekään vielä ilkeän käyttäytymisen syyksi riitä että on oman aikakautensa kasvatti. Se "veltto ja ylipainoinen prinsessa"-kuvaus kertoo ettet voi nähdä miniän ihmisarvoa vaan kunnioitus puuttuu jo valmiiksi. Kunnioitus eletystä elämästä pitääkin ansaita, mutta ihmisarvoa tulee kunioittaa vaikka hänen ominaisuutensa eivät itseäsi miellyttäisikään. Jos miniäsi ei kunnioita sinun aikaansaannoksiasi elämässä (poikasi kasvatusta tai tapaasi perhettäsi hoitaa), voisi olla syytä tarkastella aikaansannostasi myös siinä valossa mitä perhe-elämä ja parisuhde nykyään vaatii nuoriltapareilta eikä vain peilata sitä sinun henkilöhistoriaasi ja sinun kokemaasi perheen ja naisen roolien ristiriitaan. Muilla perheesijäsenilläsi on erilaisia painotuksia omissa muistoissaan ja mielikuvissaan siitä mitä se lapsuudenaikainen perhe-elämä oli.
että tuo on ihan muiden elämän tarinoiden kertomaa.
Tuttavissa elämän eri alueilta: työpaikat, harrastukset, suku, ystävät.
Ylipainoinen uusavuton miniä, joka ensimmäisen lapsen saatuaan lihoo 20-30 kg, viettää aikansa tupakalla puhelimessa ja sohvalla suklaata mussuttaen ei ole kauhukuva, vaan todellisuutta, 6-7 tapausta.
Mummut ovat ilmaisia pakkohoitajia tai lapset ovat heitteillä.
Liian vähäinen taloudellinen tukeminen asunnon vaihdossa ja miniä ei anna tavata lapsenlapsia. Aviomies sai tehdä kympillä käsitöitä takkahuoneen sohvalla, kunnes vannoi ettei vie lapsia äidin nähtäväksi.
Tämä komento on pitänyt nyt jo kahdeksan vuotta, kyse kolmesta lapsesta joilla “kotiäiti”, joka ei saanut anoppia ymmärtämään elatusvelvollisuuttaan.
Eivät kaikki todella ilkeät miniä tänne kirjoita, ei ne ehdi, kun pitää harjoittaa niitä ilkeyksiään ja miettiä mikä on hinta isovanhemmille jos haluavat vaikka muksuja nähdä.
tänne kirjoittavista miniöistä on tavallista kiltimpiä ja kohteliaampia ihmisiä. Tällaisia ongelmia ei tule niille, jotka uskaltavat olla yhtä röyhkeitä ja ilkeitä kuin anoppi. > Ohje kilteille: anoppi järjestykseen tai välit poikki.
Ystävyytenne mitan näet siinä vaiheessa, kun sinulle ja miehellesi tulee ero. Silloin huomaat myös sen, kuinka kauan olet anopin mielestä ihana ja hieno ihminen.
Jos ero tulisi, olisin ainakin miniäni puolesta huolissani, sillä hänelle tulisi taloudellisia vaikeuksia, jos jäisi yksinhuoltajaksi.
Pojastani ei olisi siihen hommaan, on hän sen verran epäkäytännöllinen. Siinä perheessä on vaimo se napakampi ja ongelmiin tarttuvampi. Siksi aikanani olinkin huolissani, säilyykö rakkaus vihkipallille asti. Mutta on jatkunut vieläkin, kiitos ja ylistys siitä.
Eri asia on, jaksaisinko olla puolueeton eron syystä. Se olisi sitten oma lukunsa. Mutta se on eri asia, jota toivottavasti en joudu puimaan.
Hätä minulla olisi niin lastenlasten kuin vanhmpiensakin takia.
Pitää vain panna kaikki toivo siihen, että selviävät kriiseistäkin, ja elävät liitossaan eläkeikään saakka, kuten itsekin olen elänyt.
Et riitele anoppisi kanssa koskaan, koet hänen läheisenä ystävänä, olet aina täysin samaa mieltä hänen kanssaan, joka ainoasta asiasta?
Vaikka hän on sinua huomattavasti vanhempi, varttunut eri yhteiskunnassa kuin sinä, eri ajatuksilla, arvoilla, pakosti, varustettu?
Minulla on ystäviä, aviomies, mutta en silti ole samaa mieltä heidän kanssaan aina, joka ainoa hetki, kukaan ei ole koskaan kenenkään kanssa aina täysin samaa mieltä. Paitsi ne, jotka eivät uskalla sanoa vastaan, koska pelkäävät, mitä toinen oikeasti sitten ajattelee hänestä. Se, mitä toinen sanoo, ei kerro, mitä hän oikeasti ajattelee. Diplomaatikko kertoo sinulle, mitä sinä haluat kuulla. Et tiedä, voi tietää, puhua anoppisi puolesta, tämä on vain sinun näkemyksesi.
Minulla ainakaan ei ole aikaa käydä anoppini kanssa illallisilla, eikä näyttelyissä. Viestissäsi on aika vahva elitistinen vivahde. Koetko olevasi meidän muiden yläpuolella, väittäessäsi, ettet koskaan ole anoppisi kanssa eri mieltä?
Millainen on suhteesi äitiisi? Oletko varma, että anoppisi on yhtä ekstaasissa, oletko varma, ettei anoppisi puhu pahaa sinusta selkäsi takana?
Pidä ystäväsi lähellä, ja vihollisesi vielä lähempänä? Kuullut tästä sanonnasta? Anoppisi varmaan on.
Miehesikään kanssa et tietenkään koskaan riitele, teillä on aina kuherruskuukausi meneillään, kuin olisitte aina niillä ihanilla ensitreffeillä?
Ihmettelen vaan, mihin pyrit tällä viestilläsi.
Mitä sinä haluat, mihin sinä pyrit ihmissuhteissasi, rakentamaan hyvän suhteen anoppiisi?
Kertomuksesi ei ole uskottava.
kyllä ne vaikeudetkin kuuluu jokaisen elämään, mutta jos on sitä rakkautta niin kaiken se kestää.
t. yhä hyvät välit appivanhempiin
Elävätkö unelma-anoppi ja appi aina erossa?
Anoppisi ja appesi asuvat erossa, ja kerrot puhuvasi anopillesi avioliitostasi? Miten eronnut voi neuvoa avioliitossa elävää? Paitsi sanomalla: älä tee kuten minä teen, muuten seurauksena on ero? Aivan kuin talousongelmainen ihminen neuvoisi toista, miten talous pidetään kunnossa?
Eli eikö sinun pitäisi tehdä juuri päinvastoin kuin anoppisi? Kertoiko anoppisi omalle anopilleen omasta miehestään, anopin pojasta?
Meillä ainakin, meidän parisuhteessa, en voisi kuvitellakaan, että kertoilisin anopille tarinoita avioliitostamme, en kerro näistä asioistamme edes äidilleni. Arvotan myös yhteistä vapaa-aikaamme niin paljon, että vietän sen mieluiten mieheni, en tämän äidin, tai oman äitini kanssa.
Kylläpä näin on.
Mitä miniä ajattelee jos höpäjää miehensä äidille
perheasioitaan?
Äitiys on aina, ja ohittaa miniän kun tiukka paikka tulee, joten pientä rajaa puheille niin voisi välitkin pysyä parempana.
Taatusti en haluaisi vävyni minulle "uskoutuvan".
En puutu, ja kun mulla on vielä omakin elämä.
Niinpä. Olen edellinen miniä, jolle vastasit.
Mitä hyötyä on miniän kertoa anopilleen tämän pojasta ja avioliitostaan? Anoppihan tuntee jo poikansa, tietää tämän hyvät ja huonot puolet. Joku anoppi haluaa kuulla vain hyvistä puolista, ja toinen anoppi taas ei hyödy siitä, että kuulee huonoista, koska ei voi puuttua avioliittoon, ilman että miniä alkaa motkottaa, että nyt se puuttuu meidän avioliittoon. Miksi kertoilla huonoista puolista, koska avioliiton ongelmat pystyy ratkomaan vain se pari itse? Anoppi ei ole mikään parisuhdeterapeutti.
Vaikka olenkin miniä, enkä aina ymmärrä anoppien mielenliikkeitä tällä palstalla ja tuolla reaalimaailmassa, niin sen uskon, että anoppini ei kauaa minua kuuntelisi, jos vain haukkuisin tälle tämän poikaa. Anopille kehuminen, niin, mitä hyötyä siitä taas on? "Kyllä se on sitten hyvä mies, tiskaa ja siivoaa ja kokkaa". Joka ainoalla tapaamisella. Kumpaa tässä oikein kehuu, miestään, anopin kasvatustapoja vai miniän?
Parhaiten kehuu, kun tulee toimeen anopin pojan kanssa, ja pysyy avioliitossa, jos täytyy mainostaa avioliittonsa onnellisuutta, peittelee jotain. Kenenkään liitto ei ole vain täyttä onnea päivästä päivään.
Mieheni kaveri motkottaa naisensa edesottamuksista, heidän ongelmistaan joka ainoalla tapaamisella, SM-liigaseuran ongelmien vatvomisen lomassa. Mieheni ei voi auttaa parantamaan kaverinsa parisuhdetta eikä jäkisseuran peliä: seura pelaa niin huonosti tai hyvin kuin pelaajat pelaavat, tai valmentaja peluuttaa. Parisuhde toimii niin hyvin kuin pari itse toimii. Ulkopuoliset eivät voi toimia tuomareina, heidän ei kuulu vaikuttaa pelin tai suhteen kulkuun.
Peli ja parisuhde junnaa paikallaan, eikä edistymistä tapahdu, jos osalliset eivät itse löydä ratkaisua.
Minulla on myös loistavat välit molempiin appivanhempiin. He ovat myös eronneet. Mieheni isää emme kylläkään näe kovinkaan usein pitkän välimatkan takia. Minulla on alusta asti ollut loistavat välit ja en usko että mikään voisi rikkoa välejämme, olemme joutuneet kaikki yhdessä ja erikseen kokemaan paljon.
Ja sanokoon muut mitä sanoo, anoppiin ja appiukkoon VOI todellakin olla hyvät välit.
..harmi juttu vain niille joilla ei ole hyviä välejä..se voi olla myös itsestä kiinni ettei ole..!!
Tuosta hyvien välien luomisesta anoppiin ja appeen, ja siitä, että on itsestä kiinni...
Eiköhän tälle palstalle kirjoittelu joistakin kerro, että he ovat yrittäneet luoda suhdetta anoppiin ja appeen, ja jostain syystä se ei ole onnistunut. Aina se ei ole välttämättä itsestä kiinni, vaikkei tule hyviä välejä. Kaikkien kanssa kun ei voi olla kavereita, vaikka kuinka yrittäisi. Pitääkö yrittämistä jatkaa vaikka yritys on tuomittu epäonnistumaan?
Mitä muuten tarkoitetaan "hyvillä" väleillä? Minulle se tarkoittaa sitä, että voi olla oma itsensä, ja sitä olen mieheni ja erään ystäväni kanssa. Tällaista suhdetta minulla ei ole mieheni vanhempiin, enkä edes odota saavuttavani sitä. Sekun ei ole elämäni prioriteetti. Kunhan tulemme jotenkin toimeen, ovat sentään eri sukupolvea kun minä.
Aika vaikeaa luoda symmpis-suhde itseään 30-v vanhempaan pariskuntaan, kun nuorempienkin kanssa voi olla vakaviakin ongelmia.
Minulla on anoppiini loistavat välit..ja hän on minua yli 30-vuotta vanha (appiukkoni on kuollut). Ei se ole mitenkään appivanhempien iästä kiinni millaiset välit heihin on. Se vaan on valitettava tosiasia että toisilla synkkaa ja toisilla ei. Ja kyllä se voi mielestäni myös olla jossain määrin itsestä kiinni, millaiset välit appivanhempiin on. Jos heille on v***umainen ja ärsyttävä tahallaan, kukapa heistä silloin pitäisi??!!
Tietysti tämä on vain minun mielipiteeni ja tapauskohtaista. Ja valitettavaa on jos on huonot välit, kukapa sitä oikeasti haluaisi..?!
Minusta on vain helpompi luoda ystävyys- ja kaveruussuhde oman ikäisiini. Anoppi ja appi ovat mieheni vanhempia, minua ja miestäni 30 vuotta vanhempia, enkä koe heidän tai omien vanhempieni olevan ystäviäni. En kerro heille, enkä edes läheisimmille ystävilleni, tiettyjä asioita, asioita, jotka kuuluvat vain miehelleni ja minulle.
Eli minulla on loistavat välit vain ja ainoastaan mieheeni, milloin emme natise turhista. Koen avioliittoni elämäni tärkeimmäksi suhteeksi, en appivanhempien kanssa seurustelun.
Tietenkin on ihmisiä, joilla voi olla loistavat välit useampaankin ihmiseen kerralla, minä vain en lukeudu niihin. Hyviä välejä voi olla, toimeen tulen useimpien kanssa, mutta loistavia.. niitä ei ole kuin yksi laatuaan.
Loistavien välien luominen, minun mielestäni, minulle, vaatii henkilökemian täydellistä natsaamista, toisen ajatusten lukua, toisen asenteiden ja mielipiteiden kunnioittamista, halua viettää mahdollisimman suuri osa vapa-ajasta tämän ihmisen kanssa. Onko sinulla aikaa ja tällaista tunnetta anoppiasi kohtaan?
Minulla ei ole aikaa, ei energiaa, eikä halua viettää aikaa oikeastaan muiden kuin mieheni, ja muutamien läheisteni kanssa. Kun tulen töistä, minä en ajattele buukkaavani näyttelyiltaa anopin kanssa, viihdyn mieluiten oman sohvan nurkassa mieheni kanssa.
Eivätpä nuo anoppi ja appikaan pahemmin soittele meille, kutsu meitä kylään, ja ei, se ei johdu siitä, että minä olisin jotenkin eriskummallisen flegmaattinen. Tai no, ehkä se liki 11 tunnin työpäivä arkisin työmatkoineen tekee minusta hieman omassa kodissa viihtyvän.
Hekin viihtyvät omassa rauhassaan, näin eläkkeellä, yritysmaailmassa ollessaan soittivat vain silloin kun tarvitsivat apua, ja pyhinä puhe aina, aina, kääntyi heidän yritykseen ja heidän tarpeisiin ja kuinka jonkun heidän lapsistaan pitäisi auttaa heitä jos missäkin jutussa. Nyt kun eivät tarvitse apua yrityksen hoidossa, soitotkin ovat vähentyneet miltei olemattomiin. Eli kyllä, olit oikeassa, joskus ihmissuhteissa menestyminen on itsestä kiinni. Eikä se paha ole aina se miniä. Vaikket sinä sitä vihjannutkaan.
Kuules nimimerkki "ei aikaa ei intoa", älä viitsi saivarrella. Kirjoituksesi oli aika kyyninen, taidat olla vain katkera sellaiselle ihmiselle, jolla on hyvät välit appivanhempiinsa.
Ihan kuin olisi jotenkin typerää ja tyhmää olla anoppinsa kanssa "loistavissa väleissä", tai mitä sanontaa siihen nyt kukin haluaakaan käyttää.
Minä voin jopa sanoa, että rakastin anoppiani. Hän oli ihana ihminen ja kaikin tavoin hyvä. Joku voisi nyt sitten alkaa sinun tapaasi arvostella tuota rakastamis -sanan käyttöä, että MINÄ se rakastan vain lastani tai miestäni jne., ja että MINUN mielestäni rakastaminen tarkoittaa sitä ja tätä.
Jos sinulla ei ole aikaa ja intoa, niin ei se anna sinulle aihetta arvostella toisten tapaa hoitaa ihmissuhteitaan. Niiden ihmisten kanssa ollaan, joiden kanssa on hyvä olla. Saa se olla vaikka anoppi, jonka kanssa on hyvä olla, vai miksei saisi?
Anoppini on jo kuollut, mutta minulla on hänestä onneksi kaikki kauniit muistot jäljellä. Hän oli, kuten kirjoitin, hyvä ihminen. Mutta kyllä hänen kanssaan olisi riitoihinkin päässyt, jos olisi halunnut, ei hän mikään lampaantissi ollut. Kyllä sillä ihmisellä tempperamenttiakin oli. Meillä ei vain ollut koskaan mitään erimielisyyksiä keskenämme. Me tosiaan matkustimmekin yhdessä, ja juttelimme tosi paljon kaikenlaisista elämän asioista. Emme me kaikista asioista samaa mieltä olleet, mutta pitäähän toisenkin ihmisen mielipiteille antaa tilaa. Täällä jotkut miniät narisevat anoppinsa jostakin sanomisesta, niin kuin se olisi kiveen hakattu ja ikuisesti joutuisivat siitä kärsimään. Anoppien pitäisi olla täydellisiä ihmistuntijoita, ja jokaisen heidän sanansa tulisi olla viimeisen päälle harkittu, ihan niin kuin nämä miniät itse sitten olisivat täydellisiä.
Kyllä se usein on asenteesta kiinni.