Näin pääsi käymään ja nyt vaimo yrittää täällä totutella sinkkuuteen ja siihen, että elämä jatkuu ilman omaa miestä. Mikä teitä miehiä vaivaa, kun mikään ei riitä, vaan pitää katselemaan sitä vihreämpää ruohoa? Täytyy sanoa, että olen pirun katkerä tälle käppyrälle joka minut jätti. Ensin se lupailee yhteistä elämää, rakennetaan oma ihana elämä, mennään jopa naimisiin ja hetki häiden jälkeen se hoksaakin, että jos karkaisikin työkaverinsa kanssa. Lähemmäs kymmenen vuotta yhteistä elämää ja kaikki turhaan. Eikä meillä edes asiat olleet mitenkään huonosti, äijä ei vain jaksanut enään yrittää. Ennen täysin shokeeraavaa eroilmoitusta elämää suunniteltiin yhdessä niin, että vielä mummona ja pappana kävellä kääkytetään yhdessä, mutta ei. Kun työkaverin riemuloota sattui kiinnostamaan enemmän kuin oman vaimon! "#¤&*X perskule, että osaa ihmistä tympäistä!
Mies otti ja jätti vaimonsa
Keppula
121845
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Katkera totuus on, että paska EI MUUTU hyväksi vaikka sitä kouluttaisit sata vuotta.
Se vain ottaa kaikki sinun neuvosi hyvän parisuhteen rakentamiselle ja käyttää niitä sitten johonkin toiseen.
Se on itsetunnottomuuden ilmentymä.
Tässä tilanteessa ei varmasti lohduta sanoa että hyvä kun lähti...mutta odotapa vähän aikaa...
Muista että sinäkin olet oppinut teidän yhteiselosta paljon. Niitä oppeja hyväksikäyttäen sinunkin pitää mennä eteenpäin.
Älä anna kenekään katkeroittaa itseäsi.
Kirjoittamasi perusteella sinulla on kauniita ajatuksia, hienoja tunteita. Näitä sinulta ei voida viedä pois. Ne ovat sinun pääomasi. Ex-mies on (tyhmyyttään) sanonut "niille ei kiitos", mutta todellisuudessa hän ei ole vienyt sinulta mitään, ellet itse niin päätä (=katkeruus).
Jokainen, joka sinut hylkää pystyy viemään palasen sydämestäsi, toiset isomman toiset pienemmän palasen, mutta kukaan ei voi viedä sinulta sitä kaivoa, jolla sydämesi täytät.
No emme tiedä miten mies on kokenut tämän aloittajan elämässään.
Toiset naiset ei kertakaikkiaan kykene näkemään itsessään muuta kuin täydellisen vaimon ja sen joka oli oikeassa koko ajan, eikä kuuntele miestään, eikä tunnista miehessä merkkejä huonovointisuudesta. Ja vaikka mies suoraan sanoisi nainen ei kuuntele. Korvissa asiat kääntyy päälaelleen jotenkin.
Kyllä mä sanon että katkerat takertujat ei parempaan liittoon pääse jolleivät opi tulemaan toista vastaan SEN TOISEN EHDOILLA eikä aina vaan omilla ehdoilla.
kuluu,niin tulee todellakin mieleen:hyvä kun lähti,sillä pahin on vielä edessä kun arki tulee siihen miehen uuteenkin suhteeseen ja silloin se ei olekkaan niin helppoa,kun olis ollu jo pitkäaikasen puolison kanssa.
Ei välttämättä tuu arki uudessa suhteessa. Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä kymmenen vuotta, näistä lähes kolme aviossa ja edelleen tosi onnellisia.
Kun löysimme toisemme "työkavereina" ja jätimme kaiken ja aloitimme meidän elämän. Rankkaa, mutta myös täynnä intohimoa edelleen. Olemme eläneet täysillä ja kestäneet karikot.
Pikku kaupunki värisi skandaalista ja me rakkaudesta. On vaan samat ajatukset ja harrastukset ja seksielämäkin paljon parempaa.
Ikuisesti olisin katunut jos en olisi silloin tähän suhteeseen lähtenyt.
Kauhea asia on tietysti entisille puolisoille ja vaikea hyväksyä toisten onni ja se et menee paremmin kun vanhassa suhteessa. Kannattaa vaan alkaa elämää omaa elämää eikä miettiä lähteneen puolison asioista, siihen ei paluuta ole.
Toiset on vaan luotuja toisilleen ja se on pakko hyväksyä, vaikka olisi kuinka katkera exälleen.
se on luonnekysymys eikä aikakysymys. luulin jo kaikkien naisten olevan täysin aivottomia tapauksia, kuten suurin osa on, luonnevikaisia, vääristelijöitä, jos sanoo jotakin niin ymmärtävät sanat omalla tavallaan. aloin viimeisen naisen kanssa ottamaanpuheet nauhalle naisen tietämättä. nauhalta sitten kuunneltiin miten se meni ja nainen joutui tajuamaan että asiat on kuten ne sanon, ei kuten hän tulkitsee/väittää mun sanoneen.
Jonkinlaista tyhmyyttähän tuo on naisen aivoissa oleva vääristelevä paskamassa. en ole varma tahalaanko ymmärtävät kuulemansa väärin vai tahattomasti.
Naiset tekevät sen osin tahalaan, alkavat oireilla röyhkeästi. itse en halunnut kihloihin niin meni 3 viikkoa kun vittuilu ja väärinymmärrys alkoi kukoistamaan, reilun vuoden seurustelun jälkeen.
Tyhmyyttä on alkaa todistelemaan kenellekään nauhoituksilla tai vastaavilla vääristelyjä.
Jos mielestäsi joku puhuu sulle paskaa mennen tullen niin jätä se sen enempää selittelemättä.
Koska tuota samaa tekee miehetkin. Se ei ole sukupuolesta kiinni.
Itsensä vaan tekee tyhmäksi se joka roikkuu saadakseen todistettua toisen paskapuheet tosiksi. Kyllä se paskanpuhuja juttunsa tietää joten ymmärtää kyllä sisimmässään miksi sen jätit.
Siis haluaisitko sinä nyt sitten sen ukon kanssa vielä edelleen jatkaa yhteiselämää??
Vai mitä käniset "opettelee elämään sinkkuna..." Oletko läheisriippuvainen?
Ymmärrän hyvin miksi mies lähti. Ei siinä tarvita vihreämpää ruohoa. Oma rauhakin on riittävä syy.
En ottaisi ukkoa takaisin, vaikka kirveellä uhattaisiin :) TArkoitin tuon sinkku homman juuri niin, kuin sanoin, eli opettelen elämään sinkkuna. Silloin kun viimeksi olin sinkku, olin niin nuori, että ei minua voinut sanoa sinkuksi.. olin vain teini :) Eli siis nyt opettelen aikuisena ihmisenä, mitä on sinkkuus! Itse en tähän tilanteeseen halunnut ja tein kaikkeni, etten siihen joutuisi, mutta näin kävi ja pakkohan se on tilanteeseen sopeutua.
miehesi tiesi miksialunperin otit hänet. taloudellisista syistä, et edes välittänytkään tutustua mieheen inhimillisenä olentona.
"
ei vain jaksanut enään yrittää"
Yrittää mitä? Jatkaa suhdetta luonnevikaisen tapauksen kanssa?
Jos on kusipää naissuhde niin mies jättää kyllä kun on mukavamman naisen kanssa tekemisissä tutustuen pikkuhiljaa.
Onneksi olkoon exällesi. Vaikutat rasittavalta taloushyväksikäyttäjä. Mene töihin.
Taidat olla yh vai mikä valituttaa?
Rahaton ja yksinhuoltaja äiti? Ei sinne päinkään, ei siis sillä, että heitä väheksyisin, mutta itse olen hyvin menestyvä, työssäkäyvä nuori nainen ja ei lapsia. Kyllä tämä elämä tästä vielä selviää, kun kaikki oheisjutut on kunnossa. Mutta kyllä tuo avioero siltikin järkyttää hyvin syvästi!
Jospas mies halusi lapsia joita ei uraohjuksen kanssa saa hankittua. Miehet on joskus melko inhimillisiä vaikkei petetyt sitä usko.
Samoin nainen voi kuolla suhteessa jossa mies ei halua lapsia. Ensin kuolee tunteet, sitten tulee lähtö jollei joku samanhenkinen ihminen satu osumaan kohdalle ennen kuin saa lähdetyksi.
Mun mies ei oikein lapsista välittänyt tai halusi niitä sitten joskus mutta ei koskaan silloin kun otin asian puheeksi. Vähitellen mulle tuli tunne että haluan pois, ettei se mies merkitse minulle riittävästi. Hän oli minulle enemmän kaveri ja hyvä kumppani, mutta henkinen ja fyysinen läheisyys puuttui. Kyse ei ollut yksin lapsista, vaan mies ei oikein vastannut muutenkaan sisimmässäni siihen johonkin.
Tämä alkoi selvitä vasta kun oltiin aviossa oltu kuusi vuotta, sitä ennen neljä asuttu yhdessä ja kolme seurusteltu. Oltiin nuoresta asti yhdessä ja ilmeisesti "kasvettiin erillemme".
Tapasin naimisissa olevan miehen, jolla ei lapsia. Vaimo "teki uraa". Kiistat lapsista oli aiheuttaneet riitoja ja sikäli loukkaavien sanojen ja tekojen tekemistä että mies oli ymmärtänyt ettei avioliitto ollut sitä mitä sen piti. Hänen vaimo ei vaan ymmärtänyt vaan piti itsestään selvänä lasten hankkimista "myöhemmin" ja että miehen piti se ymmärtää - olihan mennyt naimisiin hänen kanssaan.
Me rakastuttiin. Muutenkin kuin lastenhankintahaluista. Itse asiassa lapsihimoni kerroin vasta kun oltiin noin puoli vuotta tapailtu mutta tiesin miehen tilanteen hyvin. Mies erosi, mutta hänen vaimonsa ei siitä pitänyt vaan aloitti meidän ahdistelun. Saatiin ensin yksi lapsi, sitten mentiin naimisiin, nyt on kolme lasta. Lapset on meille ihana elämän suola. Miehen exä on katkeruuttaan väittänyt että käytimme toisiamme hyväksi vain sadaksemme lapsia. Niin voisi sitten kaikista muistakin perheistä joissa on lapsia.
Parisuhteessa on tärkeää jokin suurempi samanlinjaisuus. Siten jaksaa vaikeissakin paikoissa (herra yksin tietää meillä niitä on ollut!!).
Miehen exällä meni ainakin viisi vuotta kunnes ymmärsi jättää meidät rauhaan. Hän ei kertakaikkiaan tajunnut tärkeintä: hänen ja miehen välillä ei ollut rakkaussidettä, tai se oli kuollut, ja sillä ei ollut tekemistä minun kanssa.
Minun exä suhtautui eroon melko hyvin, tai ainakin asiallisesti. Hän hyväksyi uuden suhteeni. Toki me asiasta puhuttiin ja hän kertoi pahinta olleen tottumus minuun. Kaikki oli ollut niin helppoa. Hän on nykyään myös kahden lapsen isä. Hän tapasi naisen joka tuli vahinkoraskaaksi ja siitä se sitten lähti.
Noin ylipäätään en ole koskaan ymmärtänyt kumppanin haukkumista ja nimittelyä vaikka olisi tehnyt mitä. En käsitä miksi on niin vaikea ymmärtää jos toinen ihminen ei enää rakasta (jos on koskaan rakastanut?)? Mun mielestä on heikon itsetunnon merkki jollei voi hyväksyä tosiasioita.
yleensäkin ulkopuoliset on vähän jäävejä sanomaan mitä toisten PITÄISI tuntea tai olla tuntematta ja/tai käyttäytyä ja/tai toimia.